Mitä enemmän siirtyy lasten maailman ulkopuolelle, toteuttamaan omia kiinnostuksenkohteitaan, keskittymään monimutkaisiin asioihin, joihin lapsilla ei ole pääsyä – mitä enemmän elää aikuiselämän ehdoilla, sitä vähemmän osaa enää pysähtyä pienen ihmisen luo, nauttia pitkiksi venyvistä hetkistä tutkimusretkeilijän kanssa, upota verkkaaseen, tarunhohtoiseen maailmaan. Sitä kärsimättömämmäksi muuttuu.

Vielä hetki sitten aika oli verkkaisempaa. Ihailin pientä Tiitiäistä, joka huomaamattamme oli alkanut osallistua Pachamama-illallisrituaaliimme. Eikä vain osallistua! Hän huolehti, ettei rituaalia jätetä koskaan väliin, ja vaati myös aina saada sanoa oman kiitollisuusasiansa. Itse kiitollisuuden kohteet olivat ällistyttäviä. Usein hän huudahti ensin ”Tiitiäisen vuoro!” saadakseen perheenjäsenten huomion. Sitten alkoi ankara mietintä: ”I’m graful for… mmm… for…” Ja lopulta ilon lähde aina löytyi: vielä Boliviassa asuessamme se saattoi olla vaikkapa ”childwen’s house” eli puumaja, jossa Red ja Tiitiäinen olivat leikkineet iltapäivällä, ”go to Capi” (iltapäivien remontointitunnit kulttuurikeskuksella) tai ”music” (karnevaaliajan katubändit). Tiitiäinen ei koskaan matkinut toisilta kuulemaansa ja sanoi harvoin samaa kahdesti. En edes käsitä, miten hän on oivaltanut konseptin niin loistavasti.

Kuinka hauskaa voikaan olla kaksivuotiaan kanssa, joka jo puhuu! Kun vaihdamme vuoroja Redin kanssa, kysyn Tiitiäiseltä aina, mitä he ovat Papan kanssa puuhanneet. Tiitiäisen kielellinen taipumus on ilmiömäistä. Sanavarasto kasvaa päivä päivältä, ja päivittäin hän kyselee oma-aloitteisesti uusia sanoja. Hän kuuntelee myös tarkoin ja keskittyneesti toisia ja yrittää selvästi ymmärtää kaiken parhaansa mukaan. Aamuisinkin on helpompi herätä väsymyksestä huolimatta, kun vieressä on pieni höpisijä, jonka kanssa voi heti aloittaa ajatustenvaihdon.

Lisäksi Tiitiäinen on kohteliain tuntemani kaksivuotias. Kiitos, hän sanoo jokaisesta pienestäkin avusta, monta kertaa päivittäin. Kiitos, kun ojennan aamuchiakupin. Kiitos, kun käyn hakemassa hänen pyytämänsä lusikan. Kiitos, kun käärin käsienpesua varten nostetut hihat takaisin alas. Kiitoksia tulee niin tiuhaan, että välillä ne jopa hieman huvittavat. Kiitos tulee aina vilpittömällä äänellä, vikkelään ja hilpeästi. Paitsi silloin, kun jokin on kovin vaikeaa, Tiitiäinen joutuu äheltämään sen kimpussa ja kysyttyäni ensin avuntarvetta tulen apuun – silloin kiitoskin on hieman tukala.

Viikkokausia olen kyennyt elämään lapsen luona, nähnyt hänen silmillään, elänyt hänen hetkessään. Yhdessä olemme nauraneet melkein aamusta iltaan, niin hauskaa meillä molemmilla on ollut. Nyt huomaan mielessäni vilkuilevani kelloa, jospa hän jo nukahtaisi, lähtisi kaverin luo, leikkisi hetken yksin – pääsisin takaisin omaan, nopeiden ja mutkikkaiden asioiden maailmaani.

Elämme yhteiskunnassa, joka hoputtaa meitä toimimaan alinomaa nopeammin, aprikoimaan töitä, politiikkaa ja viikonlopun suunnitelmia yhtä aikaa, hoitamaan ruokaostokset ja veroilmoituksen peräkkäisillä napinpainalluksilla, juoksemaan töistä kouluun ja koulusta harrastuksiin ja harrastuksista nukkumaan (jos ehtii). Lapsen aika on vallan toinen – ja mitä kaikkea meiltä jääkään kiiresokeudessamme näkemättä.

Aikuisten maailma on pysähtymätön, analyyttinen, kerrostunut, kärsimätön. Maailmat loittonevat toisistaan, ja elämiselle jää vähän aikaa ja tilaa. Tai ehkä kyse ei olekaan lapsen ja aikuisen maailmojen erosta, vaan rajasta inhimillisen ja länsimaisen, tärkeän ja näennäistärkeän välillä?

Kirjoitettu syyskuussa 2023.