Kymmenes päivä, maanantai

Päivät kulkevat täällä samaa rauhallista kiertoaan. Aamuisin avaamme ensimmäiseksi kolmannen kerroksen huoneemme ikkunaluukun ja tunnustelemme ilmantilaa: tuleeko aurinkoinen helle vai viileä sumu. (Kun aurinko paistaa, suihkusta saa myös lämmintä vettä.) Ikkunastamme näkyy seitsemän kilometrin päässä alhaalla laaksossa olevalle merenrannalle ja kirkkaina päivinä paljon pidemmällekin, Ranskan vastarannalle saakka.

Aamiainen on aina samanlainen: Lauran leipomaa vaaleaa leipää, omista mansikanmakuisista viinirypäleistä tehtyä marmeladia, keitettyjä kastanjoita, lähitilan jogurttia, vahvaa kahvia sekä ehkä jotain vuodenajan hedelmää, kuten kakia. Vuorenrinteiltä kerättyjä kastanjoita on tarjolla muutenkin paljon – kuivatuista, kivikovista kastanjoista on muodostunut jo meillekin tuiki tavallinen välipala, ja säilytän paria kastanjaa aina varalla taskussa. Aamiainen on ainoa ateria, jona viinikarahvi puuttuu ruokapöydästä.

Aamupalan jälkeen perheen vanhin, 14-vuotias M lähtee lähikaupunkiin kouluun; nuoremmat lapset ovat kotikoulussa. Tavallisesti Laura pitää lapsilleen aamuisin opetustuokion, mutta meidän aikanamme käytännön englannin harjoitus riittää. 11-vuotias A pärjääkin jo melkoisen hyvin englannilla, kun taas toistensa kieliä taitamattomien 7-vuotiaan T:n ja Tuulitukan leikit perustuvat täysin elekieleen ja hymyyn.

Kahdestoista päivä, keskiviikko

Pääsemme mukaan oliivien sadonkorjuuseen. Jakaannumme kahteen ryhmään ja siirrymme oliiviipuurinteille, joita on oman pihan lisäksi muuallakin kylässä. Lapset avustavat, kun levittelemme verkkokankaita ja tarpeen tullen vanhoja lakanoitakin pienten käkkyräpuiden alle, mihin sitten pudottelemme miljoonat oliivit. Laura kertoo poimineensa oliiveja näin jo lapsena isovanhempiensa kanssa, joille talo tuolloin kuului.

Ensimmäistä kertaa perhe kokeilee myös säksättävää poiminkonetta, jonka naapuri on tuonut mukanaan. Se tekee periaatteessa saman kuin kädetkin – pudottelee oliivit kankaalle – mutta vain monta kertaa nopeammin. Seisomme pitelemässä kankaita kulmista, jotta arvokkaat oliviit eivät vieri rinnettä alas. Kiireessä ja kuumuudessa en ole tullut pukeneeksi kenkiä, ja yhtäkkiä tunnen, kuinka jotain viileää luikertelee jalkapöytäni yli. Käärme! Kiljahdan säikähdyksestä ja heilautan käärmeen vaistomaisella liikkeellä kauemmas, mutta säksätyskoneen ääneltä kukaan ei edes huomaa.

Kolmastoista päivä, torstai

Uskomatonta: nyt jo aikamme Capezzano Montella on ohi. Tuulitukka ja Rumpukarhu huokaavat, että olisivat voineet jäädä vielä ainakin toiseksi kaksiviikkoiseksi. Aamuhämärässä joudumme sanomaan hyvästit isäntäperheellemme. Uusien ystäviensä lisäksi lapset jäävät kaipaamaan kaikkia pikku tilan eläimiä: kanoja ja tipuja, riehakkaan iloista Machia-koiraa, aaseja, joiden varsaa emme nyt ehtineet päästä näkemään, Lady-hevosta sekä hassua papukaijaa.

Olen kiitollinen sydämellisyydestä, jolla Laura ja koko perhe ovat ottaneet meidät vastaan ja tarjonneet meille kotinsa, sekä kaikista käymistämme mielenkiitoisista keskusteluista. Olen kiitollinen kasvimailla vietetyistä päivistä, fyysisestä tekemisestä, joka on tarjonnut täydellisen irtioton omasta abstraktista ja kielentäytteisestä työstäni. Olen kiitollinen juurevasta yhteydestä maahan, joka on kovin erilainen kuin omat kotimaani: lokakuun lämpimästä auringosta iholla, mintun tuoksusta rinteillä, omien puiden oliiviöljystä jokaisella aterialla, täällä kasvaneiden rypäleiden viinilasillisista. Lopulta olen lasteni puolesta kiitollinen, että he ovat saaneet mahdollisuuden kokeilla kuin leikkinä lyhyen ajan aivan toisenlaisessa perheessä elämistä; sillä mitä erilaisempia ihmisiä on oppinut kutsumaan ystävikseen, sitä vähemmän erilaisuus näyttäytyy uhkana.

Mutta nyt kutsuu meitä yöjuna kotiin päin.