Naapuri teki lähtöä moottoripyörällään, kun astuin alaovesta pihalle. Huikkasin iloisen hein jo silkasta yllätyksestä hänet nähdessäni, sillä hädin tuskin tiesin meidän asuvan samassa talossa. Talomme seitsemän muun asunnon asukeista kyseinen herra oli ainoa, jonka muistin muuttomme jälkeen nähneeni vain kerran, heti muuton jälkeen. Olin mielessäni merkinnyt hänet pelottavaksi, sillä hän ei tuolloin ollut vastannut tervehdykseeni ohittaessamme toisemme portaissa.

Eikä hän vastannut nytkään. Käännyin avaamaan pyöräni lukkoa, ja hätkähdin, kun hän puhuttelikin minua. ”Minä asun alapuolellanne”, hän sanoi – ja minä vastasin vielä vilpittömän ilahtuneena keskusteluyhteyden syntymisestä ja tutustumismahdollisuudesta: ”Niinkö? Missä asunnossa?” Onnettomuudekseni hän taisi tulkita vastaukseni suoranaiseksi kettuiluksi. ”A-la-puo-lel-lan-ne”, hän sylkäisi. ”Teidän allanne!”.

Nyt vasta katsoin miestä tarkemmin. Hänellä oli hauskat pitkät viikset, eikä hän vaikuttanut niin vanhalta kuin olin ajatellut; ehkä hän oli kuusissakymmenissä. Kasvoillaan hänellä oli sama pelottavan tuikea ilme kuin portaissa kohdatessamme. Ja nyt hän antoi kuulua: pidimme kuulemma luvatonta meteliä aamuin ja illoin, mikä oli vuokrasopimuksen vastaista.

Tätä olin lähestulkoon osannut odottaa. Meillä oli nimittäin juuri ollut usean päivän vieraana suomalainen ystäväperhe, jonka vauva ja kolmevuotias olivat omasta mielestänikin olleet toisinaan hermojaraastavan kovaäänisiä. Niinpä rauhoitin miestä: hiljaisuus palautuisi taas, sillä vieraat olivat lähteneet juuri tänä aamuna.

Mies ei kuitenkaan ollut valmis päästämään minua niin helpolla. Aloin hitaasti käsittää, että hän oli kerännyt suuttumustaan pitkän aikaa ja aikoi nyt suoltaa sen kaiken ulos. Ongelma ei kuulemma lainkaan ollut edellisissä viidessä päivässä, vaan lapsemme olivat mekkaloineet aivan alusta alkaen. Hyppivät lattialla. Mies ei saanut nukuttua. Ei aamulla eikä illalla. Ei voinut edes rauhassa katsoa televisiota. Edellisten vuokralaisten aikana kaikki oli ollut hyvin. ”Kahdeksalta kuuluu olla hiljaisuus”, mies pauhasi, ”se lukee vuokrasopimuksessa. Teilläkin on se. Katsokaa sieltä. Te olette allekirjoittaneet sen.”

Kun mies yhä uudestaan toi esiin vuokrasopimusrikkeemme ja aikeensa ryhtyä toimiin sen johdosta, kärsivällisyyteni alkoi loppua. En ollut sanonut hänelle koko valituksen aikana yhtäkään poikkipuolista sanaa, ja silti hänen uhkailunsa vain kohosi: ”Ilmoitan teistä isännöintitoimistolle, niin sitten voidaan katsoa.” ”Tehän mahdoton olette”, puuskahdin, edelleen hymyillen. ”Ettekö olisi vain voinut tulla sanomaan meille asiasta?” ”Pari kertaa meinasinkin”, mies vastasi. ”Minä teen vuorotyötä, joskus olen aamuvuorossa ja toisinaan iltavuorossa, ja haluan saada nukkua aamuisin. Lapsenne herättävät puoli seitsemältä.”

Oli vaikeaa yrittää käydä keskustelua siitä eteenpäin, sillä tiesin tarkkaan, että lapseni eivät olleet koko asumisaikanamme heränneet kertaakaan puoli seitsemältä. Iltaisin he olivat myös lähes aina kahdeksalta sängyssä. Lopulta sanoin vain: ”Jos niin käy vielä, niin voisitteko tulla vain sanomaan.” Ja yhtäkkiä mieskin tyytyi lopettamaan. Ehkä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli saanut sanottua kaiken haluamansa. Hän ei sanonut enää mitään, vaan käynnisti moottoripyöränsä ja ajoi pois.