Pikku-Sveitsin samoajat
Berliinin lokakuu oli ollut sateinen ja kolea. Kun sitten koitti kahden viikon syysloma koulusta, ei tehnyt mieli lähteä parin päivän pyörä-telttailuretkelle, joihin syksy tavallisesti houkuttelee. Lapset ovat kaiken lisäksi hankalassa väli-iässä, jo pyöräperävaunusta uloskasvaneita mutta eivät vielä kovin pitkiä matkoja itse polkevia.
Saksalaiset ystävämme puhuvat aina vaellusretkistään – nytkin yksi oli lähdössä lapsineen Alpeille. Me olimme jälleen myöhässä, Alpit harmillisen kaukana ja asuinmaan tuntemuksemme hävettävän heikkoa. Mutta ehkäpä hieman lähempääkin löytyisi jotain…?
Niinpä avasin virtuaalisen karttakirjani ja tökkäsin sormeni kohtaan, jossa luki Sächsische Schweiz. Saksin Sveitsi siis. Junalipun Bad Schandauhin sai vielä edellisenä päivänä 40 prosentin alennushintaan koko perheelle viidelläkympillä, eikä matkakaan kestänyt kuin kaksi ja puoli tuntia.
Retki oli spontaaniudessaan mainio, sillä emme lainkaan tienneet, mitä odottaa. Vaikka Tsekeissä on tullut käytyä puolisentusinaa kertaa ja Elbe-joen alue juuri ennen Tsekin rajaa oli ikkunasta nähtynä siten tuttu, saimme jalan taivaltaen yllättyä uskomattomista näkymistä useita kertoja päivässä.
Saksin Sveitsi on Dresdenin kaupungista etelään Elben rannan molemmin puolin kulkeva hiekkakivivuoristo, joka ei korkeimmillaankaan yllä kuin 562 metriin merenpinnan yläpuolella, mutta kivimuodostelmat ovat erikoisuudessaan sitäkin huikeampia. Kesällä paikka varmasti vilisee turisteja, mutta nyt saimme samoilla pitkiä matkoja omassa rauhassamme.
Alueella kulkee 112 kilometrin mittainen Malerweg-vaellusreitti sekä satoja lyhyempiä merkittyjä polkuja. Metsäalueiden lomassa maisemaa täplittävät lukuisat perinteikkäät kylät ja pienet kaupungit, joiden pääelinkeino lienee ollut turismi jo yli sadan vuoden ajan. Elben rannalla kaupungista toiseen pääsee kätevästi myös puolen tunnin välein kulkevalla S-Bahnilla.
Pakkasimme kolmen päivän retkellemme kevyesti, sillä halusimme voida liikkua vapaasti ja tarvittaessa kantaa väsyneitä lapsia. Siksi meillä oli mukana vain kaksi päiväreppua, joihin juuri ja juuri mahtuivat sade- ja alusvaatteet kaikille, eväät ja juomapullot sekä pari ohutta kirjaa lapsille junamatkoja varten. Möhkälemäinen järjestelmäkamera oli siis jätettävä kotiin, eivätkä puhelimilla räpsityt kuvat suo oikeutta henkeäsalpaaville maisemille. Jyrkkiä nousuja oli kuitenkin ilo kiivetä, kun selkää ei painanut raskas rinkka.
Päiväeväät kannoimme repuissa, illalliset söimme ravintoloissa ja yöt nukuimme hotelleissa, joista saimme myös aamupalan. Tavanomaiseen couchsurfing- ja oma kokkailu -matkailuumme verrattuna budjettimme oli harvinaisen suuri, mutta lyhyen junamatkan ansiosta hotelliöitäkään ei tarvittu kuin kaksi, ja saimme silti melkein kolme kokonaista vaelluspäivää. Paikalliset ravintolat olivat juuri sellaisia, joissa joku on ehkä, joskus, kuullut naapurin serkun siskontyttären olevan kasvissyöjä (vaikka sekin lienee vain huhua) – mutta saimme siltikin aina mahat täyteen. Hyvää tuultamme ei pilannut edes se, että höyrytetystä pakasteporkkanasta sai pulittaa kolminkertaisen hinnan Berliiniin verrattuna.
Ruoan ja majoituksen lisäksi rahaa kului lähinnä lossiylityksiin, jotka maksoivat kylästä riippuen reilun euron aikuiselta ja hieman vähemmän lapselta.
(Viimeisen päivän aamuna – kuva hotellihuoneen ikkunasta)
Tarvoimme seitsemän-kahdeksan kilometrin päivämatkoja, ja juuri kuusi vuotta täyttäneelle Tuulitukalle kolmen päivän reissu oli juuri sopiva. Lapsille mieluisinta olivat jyrkät nousut ja laskut, joissa sai kunnolla kiipeillä tai vastaavasti hypellä kiviltä alaspäin. Vaikka jo ensimmäinen metsä oli valtavine puineen ja kivenlohkareineen mielestäni taianomainen, Rumpukarhu villiintyi tosissaan vasta polun kaventuessa ja alkaessa nousta jyrkästi ylös: ”Now this is what I call hiking!”
Näimme Saksin Sveitsin suuresta alueesta vain pikkuriikkisen osan, ja lähdemme varmasti seikkailemaan muihin osiin niin pian kuin mahdollista. Toisaalta kulkemamme reitit olivat niin kauniita, että olisin valmis kävelemään nekin saman tien uudelleen.
