Pannaanpa likka kääntämään sotaromaani*! Ja vielä niin nuori, ettei se ole ehtinyt kuulla sotakokemuksista edes isovanhemmiltaan, ja niin pasifisti, että kaikki sen miespuoliset kaveritkin ovat käyneet sivarin.

Noh, yrittänyttä ei laiteta. Aivan kylmiltään en kuitenkaan ollut valmis työhön ryhtymään. Tartuin siis myös Väinö Linnan Sotaromaaniin.

Olin toki lukenut kirjan silotellun version, tutun Tuntemattoman sotilaan lukioaikana, kuten jokaisen kelvollisen lukiolaisen kuuluukin. Juuri mittää en opuksesta muistanut, paitsi tarttuvat murteenparret ja lopun velikullat. Tällä lukukerralla tein neljä huomiota.

1. Kyllä Linna kirjoittaa osaa. Luotaantyöntävästä aiheestaan ja kolkoista kohtauksistaan huolimatta teos pitää otteessaan alusta loppuun. En sitä toki epäillytkään, mutta vielä lukioaikoina Tuntematon ei tehnyt yhtä jykevää vaikutusta kuin tuolloin Täällä Pohjantähden alla. Voi vain arvailla, että 17–18-vuotias oli vielä liian raakile ymmärtämään teosta syvällisesti – tai sitten aihe oli niin raskas, ettei sen antanut mennä ihon alle.

2. Luku luvulta päähenkilöstöä lakoaa kuin heinää. Harvassa – tuskin yhdessäkään – toisessa kirjassa olen joutunut seuraamaan, kuinka tutuiksi käyneistä hahmoista yksi toisensa jälkeen tapetaan pois, kunnes lopussa jäljellä on enää alun sakista muutama mies.

3. Käsittämätöntä, mitä kaikkea kustantaja on – kirjailijalta lupia kyselemättä – käsikirjoituksesta alun perin poistanut! Sotaromaaniin oli merkitty kursiivilla kaikki kohdat, joissa kustantajan punakynä oli viuhunut, ja esipuheessa tehty selontekoa eri poistosyistä. Ylenmääräisen kiroilun ja härskien juttujen saksimisen vielä jotenkin ymmärtää, mutta Tuntemattomassa loistavat poissaolollaan myös pitkät kappaleet, joissa Linna kirjoittaa sodan järjettömyydestä. Kaikkia yhden miehen pienuutta valtavassa sotakoneistossa kuvailevia jaksoja on pidetty liian tulenarkana aineistona, samoin pohdiskelua sodan täydellisestä turhuudesta tai päällystön hirviömäisistä päätöksistä.

4. Ja todellakin: sota on käsittämättömän, pyörryttävän, sekopäisen järjetöntä. Miehet kiihottavat itsensä raivoisaan vimmaan, jotta pystyvät tekemään sitä, mitä kukaan heistä ei koskaan missään tilanteessa muutoin tekisi: riistämään toiselta hengen. Päällystö käyttää kaiken energiansa, kaiken tietotaitonsa, koulutuksensa ja elämänkokemuksensa suunnitellakseen siirtoja kuin sakkipelissä, ja jokaisen pelin tehtävä on sama: tappaa niin monta toisen puolen ihmistä kuin mahdollista, mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, mahdollisimman vähin omin vaurioin. Valtio ja sen monialainen propagandakoneisto kummallakin puolella maalailee kuvaa vastapuolesta raakimuksena, paholaisena, ali-ihmisenä, jonka tappaminen on urotyö, ei murha. Eikä sodan seurauksena koskaan ole vain rauha, voitto tai itsenäisyys – ei kummallekaan osapuolelle. Sodan seurauksena on rikki menneitä elämiä, yksinäisyyteen kasvavia lapsia, katkeroituneita äitejä, perheitään terrorisoivia isiä, sukupolvesta toiseen siirtyvää kipua, vihaa ja ikävää sekä katkeraa kaunaa, joka kytee pinnan alla vain puhjetakseen joskus uudeksi sodaksi. Näitä sotia käydään tälläkin hetkellä maailman monessa kolkassa, ja niiden seuraukset ulottuvat vuosikymmenten, ellei -satojen, päähän.

*Toim. huom. Minulle kyseessä on sotaromaani, koska sota-aikaa eletään ja sodasta jatkuvasti puhutaan, mutta romaanin päähenkilö ei naisena toki ollut itse rintamalla.