Kun aurinko laskee tunturissa, taivaanranta värjäytyy ensin pakkasensameaan oranssiin. On kuin aurinko tekisi hiljaista, kaunista kuolemaa, mikä saa kiitollisuuden vielä läikähtämään ennen lopullista pimeyttä. Kun valo on enää piste horisontissa, syttyy sen eteen, jonnekin vaaran alarinteelle, kuitenkin vielä säkenöivä purppurainen kokko. Kuin valtava violettiin vivahtava virvatuli.
Ja sitten, ja sitten: tunturin vastapuoli, koko toinen taivaanranta, värjäytyy vaaleanpunaiseksi. Yksinäinen hiihtäjä katsoo hämillään ympärilleen: takana aurinko on jo laskenut, mutta vielä tovin matkaa saa taittaa lumotussa maassa, jossa alapuolen valkoisen ja yläpuolen valkoisen jakaa kahtia pitkänpitkä vaaleanpunaisena hehkuva raita.
Kun pimeys sitten nousee – sillä täällä se ei laskeudu – se nousee vaivihkaa ja tyynnyttävänä kuin Ravelin Bólero. Miltei kirkkaana sinisenä se nousee tunturin takaa, se kohoaa ja tummenee ja kietoo lopulta sisäänsä kuin turvallinen vaippa. Turva on toki pelkkä illuusio; syvänsinisen mukana tulevat kylmyys ja erikoinen pimeys, jossa edessään valkoisena loistavat ladut kyllä näkee, muttei sittenkään näe.
Mutta kun tähdet sitten syttyvät tuikkimaan määrättöminä pään ylle, on hiihtäjä jo ehtinyt alas huipulta, ehtinyt lämpöön ja toisten luo. Erämaa on äänetön, jähmettynyt, pimeä.
Kaksi elämäni ihmistä on tullut tänä vuonna tiensä päähän. Minä olen parin vuoden päästä nelikymppinen*. Mihin aika oikein hujahti?
Kun ystäväni Johanna vietti 30-vuotissyntymäpäiviään, hän lausui ikuisesti mieleeni jääneet sanat: kun täyttää kolmekymmentä, tajuaa, ettei voi enää elää ajatellen vain mitä musta tulee; nyt on väkisinkin jo jotain. Minulla oli silloin vielä pari vuotta aikaa siihen hurjaan pyöreään lukuun, ja muistan pohtineeni: Miten voi olla. Että olisi jo jotain. Koko elämäni oli siihen saakka perustunut sellaisiin aatoksiin kuin sitten kun, mitä haluan, minne olen menossa, joskus vielä.
Jostain syystä sisäinen aikani pysähtyi siihen, kun sain esikoiseni. Alitajuisesti kuvittelen yhä olevani alle kolmikymppinen. Kolmenkympin rajapyykkiin saakka muistan vielä jokaisen vuoden selvästi: oli aupair-vuosi, ensimmäinen opiskeluvuosi, vuosi jolloin muutin Majaan ja niin edelleen. (Hullua, miten yksi vuosi oli silloin vielä pieni ikuisuus. Muistan, että kun olin ollut Redin kanssa yhden ainoan vuoden yhdessä – senkin kokonaan kaukosuhteessa – ei olisi enää mitenkään tullut kyseeseen jättää häntä, ei enää siinä vaiheessa sitoutumista. Mutta niin se tuolloin meni.)
Sitten muutimme Berliiniin, ja sen jälkeen kaikki on pelkkää puuroa, joka litistyy lyhyeksi ajanjaksoksi. Kun sitä kaikkea yrittää käydä läpi, jää jäljelle kumma tunne siitä, etten ole saanut rakennetuksi oikein mitään. Että kaikki on ollut yhtä häilymistä. En tiedä, mistä se tulee – olenhan ensinnäkin rakentanut paljonkin, perheen, asuinyhteisön, uran, elämän toiseen maahan. Ja toisekseen, yhtä häilyvää, yhtä poukkoilevaa elämä oli opiskeluaikanakin.
Vaikka kuinka yritän, en siis saa siitä oikein kiinni: mihin aika on oikein mennyt?
(Vaikka ehkä tiedän sittenkin. Aika on mennyt pyykinpesuun, kaupassakäyntiin, ruoanlaittoon, hyssyttelyyn, tissittelyyn, tassutteluun, tarhaan vientiin, kouluun vientiin, harrastuksiin vientiin, hiekkalaatikon reunalla istumiseen, vaatteiden etsimiseen ripustamiseen korjaamiseen kierrätykseen, siivoukseen, siivoukseen, siivoukseen, tarhan siivoukseen, koulun siivoukseen, hallitustapaamisissaperustajajärjestönkokouksissavanhempainilloissa istumiseen, juhlien järjestämiseen, Suomen-matkojen järjestämiseen, lasten tapaamisten järjestämiseen, ainaiseen selvittelyyn, sen sellaiseen. Ja sitten töihin. Kenties puuro syntyy juuri tästä: valtavasta määrästä arkea, arjen tasaisuutta ja oivalluksia ja piinaa ja rakkautta, jotka yhdessä litistyvät ohueksi liuskaksi.)
Minä, kaksikymmentäneljävuotiaana, vajaa vuosi ennen esikoiseni syntymää
–
–
–
*) En ole, olen jo yli. Muutaman vuoden takainen pohdiskeluni tuntuu jo hiukan vieraalta, mutta sitäkin suuremmalla syyllä päätin julkaista tekstin, kun siihen luonnoskansiossa törmäsin.
