Ladataan...
miiajohanna

Olen oppinut nauttimaan junalla matkustamisesta. Outoa.

Ennen viisituntinen junamatka tuntui ahdistavan pitkältä, minulla oli iso läjä kirjoja ja lehtiä mukana, eväitä siten, kuin ruoka ja juoma voisivat loppua kesken ja mukana kaikkea muutakin virikettä, kuin reissaisi pienen lapsen kanssa.

Varaan aina mahdollisuuksien mukaan työskentelyhytin. En siksi, että kirjaimellisesti työskentelisin siellä, vaan siksi, että siellä on oma rauha. Olen parhaillaan junassa, (työskentelyhytissä) ja olen kuunnellut suurimman osan matkasta BookBeatsista äänikirjaa. Nykyään pystyn myös nukkumaan täällä. Pystyn olemaan tekemättä sen ihmeempiä ja aika kuluu joutuisasti. Viimeksi kun lensin Kuopioon ja takaisin, kaipasin tätä neljän / viiden tunnin "omaa aikaa", jolloin voin juoda kahvia, ehkä lukea, ehkä kirjoittaa, kuunnella musikkia tai äänikirjaa. Mutta että mitään tuona aikana ei ole pakko tehdä. Ennen oli nimenomaan pakko tehdä kaikki mahdollinen, mitä oli suunnitellut.

Tajusin äsken siis sen, että ennen suoritin myös junamatkan. Kaikki mukana olevat lehdet tuli lukea, mielellään myös saada joku kirja luetuksi tai ainakin aloittaa. Ennen myös pakkasin koko omaisuuteni mukaan, kun en ollut varma mitä sattuisin tarvitsemaan. En myöskään harrastanut matkakokoisia kosmetiikkaputeleita. Nykyään minimoin kaiken kannettavan. Mitä vähemmän saan tavaraa mukaan ja mitä pienempään tilaan saan ne vähät ängettyä, sen parempi. Se, miksi kirjoitan tästä teille, on, että suorittaa voi myös matkustamista - aivan kuten elämää muutenkin. Että matkalla täytyisi saada jotain järkevää, hyödyllistä ja pätevää aikaan. Junassahan on mitä parhainta aikaa vaikka vaan levätä. Olla omien ajatustensa kanssa. Mitä vähemmän suunnittelee, sen parempi. 

...Ja tämä sama pätee elämään. Vähemmälläkin pärjää. Liika suunnittelu ja konrollointi ei ole aina tarpeen. Kaikkeen ei tarvitse varautua ja nimenomaan elämässä ei tarvitse koko ajan tekemällä tehdä jotain ja suorittaa, olla hyödyllinen. Tarpeettomuus on tervettä, tervetullutta ja terveellistä! Yritän pitää sen mielessä koko tämän uuden alkaneen vuoden ajan. Joskus on hyvä vaan istua hiljaa ja katsella ohi lipuvia maisemia. Antaa ajatuksen virrata. Usein parhaat ideat syntyy hissukseen pysähtymällä, eikä pakottamalla.

Kuullaan!

Ladataan...
miiajohanna

Vaikka toipuminen on pitkällä, suuria harppauksia on otettu lyhyessä ajassa ja olen oivaltanut näiden kuluneiden vuosien taipaleen aikana aivan valtavasti asioita, niin siltikin.. välillä joku vanha toimintatapa tai ajatusmalli nappaa vallan. Kaikki asiat kun ei vaan muutu hetkessä. Vaikka välillä luulenkin monen asian pysyvästi helpottaneen...

Minun ei tarvitse olla täydellinen, eikä pyrkiä siihen, teen sitä silti toisinaan alitajuisesti edelleen. Suoritan. Jos epäonnistun, tuntuu, että maailma kaatuu. Että minusta puhutaan pahaa tai tekemisiäni katsotaan suurennuslasin kanssa. Että vain ne mokat ja virheet huomataan. Ja niitä ei todellakaan unohdeta. En ajattele samalla tavalla onnistumisieni suhteen - että niitä noteerattaisiin tai jaksettaisiin muistella. Ja ajattelen, että nämä tekemäni "virheet" muuttavat ihmisten käsitystä minusta - tämä ajatusmalli on tuhoisa.

Tänään joogatunnin jälkeen mietin, miten ihanaa on, että minulla on keho, joka liikuttaa minua ja pystyn sen avulla hallitsemaan parhaimmillaan myös mieltäni. Miten paljon seesteisyyttä ja selkeyttä se on tuonut. Tähänkin päivään.

Sitten pääsin ajatuksissani niinkin pitkälle, miten koululiikuntatunnit olivat suoranaista helvettiä. Olin hyvin epävarma, alipainoinen ja kaikkea muuta kuin liikunnallinen. Sain sen leiman jo varhain ala-asteella. Minut valittiin usein viimeisenä joukkueeseen. Ei minusta ollut voittajaksi. Pelkäsin palloja. Monet liikuntatunnit päättyivätkin tapaturmaisesti veri nenästä valuen. Hiihtokisoista suoriuduin viimeisenä veren maku suussa ja sen jälkeen marjamehua ja makkaraa ladulle oksennellen. En uskonut, että voisin koskaan saada liikunnasta minkäänlaista iloa. Silti jossain määrin liikunta toki oli osa arkea, vaikka en siitä erityisesti nauttinutkaan.

Aikuisiällä löysin lenkkeilyn. Vähitellen siitä muodostui lähes pakkomielle. 9 km päivässä väkisin kiireisen työpäivän päätteeksi piti kropan ja mielen jatkuvassa ylivireydessä. En tajunnut, että jotain rauhoittavaa tulisi tehdä vastapainoksi. Tietenkin tämän lisäksi kävin jumpassa ja pyöräilin töihin.

No, te tiedätte kyllä mitä kaiken tuon jälkeen pikkuhiljaa kävi.

Nyt kun olen oikeasti löytänyt oman "lajini", oman paikkani, rauhallisen tahdin - jotain sellaista, mihin ei tarvitse pakottaa itseään, tajusin tänään, että hei.. Minähän olen liikunnallinen. En ole eläessäni ollut näin notkea. Kroppa on joustava ja pehmeä. Nautin, kun saan tehdä sen kanssa yhteistyötä. Sanon nimenomaan yhteistyötä, koska aikaisemmin olen tehnyt kehollani enemmänkin työtä.

Punainen lanka tässä kaikessa on se, että sillä jatkuvalla pusertamisella ja täydellisyyteen pyrkimisellä ei pääse mihinkään. Paitsi ehkä pikemminkin väärään suuntaan. Uuvuttaa lopulta itsensä, henkisesti ja fyysisesti. Kehoa ei tulisi rääkätä, vaan helliä ja kuunnella. Kenenkään toisen ihmisen hyväksyntää tai rakkautta ei myöskään ansaita. Ei teoilla, eikä myöskään kukaan ole oikea ihminen tekemään määritelmiä kenestäkään niiden mokien tai virheiden kautta. Että joku olisi parempi tai huonompi ihminen syystä tai toisesta. Todistelemalla omaa osaamistaan tai taitojaan loputtomiin, ei sillä saavuta mitään. Kukaan ei tule ja anna mitalia. Ei ainakaan oikeassa elämässä, vaikka kuinka olisit voittaja ja sen ansainnut.

Sisäinen ruoska ottaa välillä ohjat käsiinsä ja sitten tulee itku. Silloin tuntuu, että on pohjattoman yksin, toivoton, surkea luuseri. Epäonnistuja. Josta kukaan ei oikeasti pidä.

Itkun ja asioiden pohtimisen, rauhoittumisen myötä kuitenkin tänään stoppasin nuo itseviha -ajatukset ja oivalsin sen, että ihminen on inhimillinen. Minäkin. Ihminen tekee virheitä. Enhän itsekään ketään tuomitse niiden kautta. Eikä se, että tekee kauhealla paineella ja pakonomaisella toiminnalla jotain, tuota hedelmää ollenkaan. Ei siis esimerkiksi liiallisella työnteolla, yli-kiltteydellä, loputtomiin juoksemalla. Niinkuin kirjaimellisesti tein.

Kun olen rauhassa huomannut, että jooga on minun juttu, on se keholleni ja mielelleni lahja, eikä mikään rääkki. Ja bonuksena saan sillä hoidettua masennusta ja ahdistusta äärimmäisen hyvin juuri nyt.

Ja hei, minä pian 32-vuotias nainen voin sanoa elämäni ensimmäisen kerran ihan sydämestäni olevani liikunnallinen!! <3

Okei, ja riittävä. (Opettelen vasta).

Ladataan...
miiajohanna

 

Hei rakkaat lukijat ja ennen kaikkea loisteliasta alkanutta uutta vuotta teille jokaiselle!

Viimeisimmästä kirjoituskerrasta on vierähtänyt tovi; vahingossa ja tarkoituksella, mutta täällä ollaan taas. Varmasti tämä vuosi tulee olemaan blogin sisällön suhteen hiukan erilainen, mutta pysytään kuitenkin samoissa teemoissa; Fight is not over yet. Lupaan avata myös alkuvuonna blogin kommenttikentän takaisin - sitä kaivataan. Kaipaan sitä itsekin, koska kaikki lukijani eivät jaksa jakaa mielipiteitään tai ajatuksiaan sähköpostitse. Helpompaahan se on jakaa ajatukset suoraan postauksen alle. Haluan herättää myös keskustelua.

Teittekö te uudenvuoden lupauksia? Minä en tehnyt. Enemmänkin mietin, mitä tältä vuodelta toivoisin ja odottaisin tai mitä voisin tehdä toisin, jotta tavoittaisin haaveeni. Sellaisia ison mittakaavan juttuja, joita kohti koko ajan yritän kurkottaa. Muttei pakonomaisesti ja väkisin. Ei kiireellä. Myöskään todella ääripäästä ääripäähän -muutokset eivät valitettavasti ole kovinkaan kestäviä. Kun haluamansa muutoksen toteuttaa pikkuhiljaa, on se silloin usein kestävämpää laatua. Siksi kehottaisinkin nopeiden muutosten sijaan (joita tietenkin kaikki haluaa) keskittymään enemmän pitkäaikaisiin muutoksiin ja tavoitteisiin, ja mitä pieniä asioita niiden eteen voi tehdä, jotta ne on jossain vaiheessa saavutettavissa.

Ja mitä minulle oikein kuuluu, niin voisin oikeastaan sanoa, että aika hyvää. Masennuksen kanssa kamppailua on ollut vähemmän. Ahdistustakin paljon vähemmän. PTSD -oireita sen sijaan on ollut, ja säikyn välillä ihan hassuja asioita; auton käynnistämistä, teinilauman kiljumista, kun odotushuoneessa odottaessani vihdoin minua kutsutaan nimeltä, kun ratikan ikkunaan heijastuu kuvajainen, alan pohtia, että kukakohan tuo on ja onko se vaarallinen. Nämä onneksi tulevat ja menevät. Syksyn tuomat työmuutokset ovat tehneet voinnilleni aika nopealla tahdilla pelkästään hyvää. Selkeästi rauhallisempi työympäristö vähentää aivojen kuormitustilaa. Sellaista hektisyyttä on vähemmän, kun saan pääni helposti siihen hälinämoodin ilmankin ulkoista (kin) kiireen tuntua.

Joogaharrastus on ollut huomattavasti aktiivisempaa, mitä ehkä koskaan aiemmin, ja olen huomannut sillä olevan myös erittäin positiivisia vaikutuksia henkiseen (ja tietenkin fyysiseen) olotilaan. Dissosiaatio-oireitakin on vähemmän. Joogahan lisää myös erittäin paljon kehotietoisuutta. Tänään luin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten vihdoin on todistettu, että jooga auttaa masennukseen. Ennen kuin kukaan vetää tuosta lauseesta herneitä nenäänsä, niin missään nimessä se ei (ainakaan omalla kohdallani) ole, eikä olisi ollut ainoa keino. Ehkä lievässä masennuksessa se voikin auttaa pelkästään, mutta usein siihen tarvitaan kyllä todella paljon muutakin. Omassa tapauksessani on tarvittu valtavasti aikaa, äärimmäistä kärsivällisyyttä, tukea ja kannattelua, lepoa, lääkitystä, seurantaa, sairaalajaksoja ja terapiaa... Oman itsen ohjelmointia uudestaan. Ja nyt kun horjun jo jotenkuten omilla jaloillani, niin jooga on tullut siihen tukemaan minua ja vie toipumistani oikeaan suuntaan. Huomaan, että rauhalliset yin -tunnit saavat helposti ylikierroksille lähtevän mieleni seesteisemmäksi ja tunnille mentyä tulee takuuvarmasti otettua aikaa omalle hyvinvoinnille, rauhoittumiselle ja palautumiselle. Joka kerta tunnille meneminen ei huvita tai saattaa olla, että huvittaakin, mutta sieltä ei saa sitä toivottua zen -fiilistä. Sekin on ihan okei. Kokemukseni mukaan koskaan tunnit eivät ainakaan huonoa tee. Jostakin luin ehkä kuukausi sitten, että esim. lasi viiniä saattaa saada saman vaikutuksen, mitä jooga tekisi pitkällä tähtäimellä ja pidempiaikaisesti kuin lasi viiniä. Siksi monet ottaakin sen lasin viiniä joogan sijaan, koska hyvän olotilan saaminen ei vaadi sen enempää. Mutta nämä on juuri niitä nopeita ratkaisuja. Vaikka en olekaan sitä vastaan, etteikö viiniä voisi ottaa rentoutuakseen - todellakin voi! Mutta balanssi tässäkin. Ja jos oikeasti haluaa saada parempaa fyysistä ja / tai henkistä olotilaa, niin se ei tapahdu hetkessä. Niinkuin ei mikään suuri muutos - kuten tuossa alustinkin.

Jossain vaiheessa oli aika, kun yin -tuntien jälkeen jotain lukkoja minussa avautui, ja itkinkin loppuillan ja saatoin vaipua aika synkkiin vesiin. Pidin niistä tunneista sitten hiukan taukoa. Se oli aika raskasta, kun jouduin katsomaan silmästä silmään jotain, mitä vaan pulppusi sisältäni. En ollut vielä ihan niin valmis käsittelemään noita tunteita. Yin -tunnit hälvensi ikävää avaruus-sukkulamaista dissosiaatiotilaa, mutta alta nousi kaikkea pintaan, mitä en tosiaan kyennyt vastaanottamaan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, sietää dissosiaatiota (joka on luonnollinen mielen suojamekanismi) tai sitten käydä joka päivä yin -tunnilla, päästä hetkittäin eroon dissosiaatiosta, ja käsitellä tunteita, mihin en ollut valmis. Annoin siis aikaa itselleni. Minun tuli olla kuplan sisällä. Minua lohdutti se ajatus, että se kupla hälvenee, ja niin on onneksi käynyt. On ihana huomata, että on jälleen "samassa maailmassa kun muutkin". Noita tuntemuksia, tai voimakkaita itkukohtauksia ei enää joogan jälkeen ole tullut. Jopa on ollut ehkä enemmän niin päin, että mieli on voinut olla synkkä tai ajatukset raskaita tunnille mennessä ja joogassa saankin jonkun toivotun rauhan tunteen, otteen taas siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Se tuntuu hyvältä. 

Kuullaan!

Ladataan...
miiajohanna

Ajattelin joskus, että itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko. Miten se jättää paljon surua, kysymyksiä, traumoja tänne jääneille, poismennyttä kaipaaville ihmisille.

Vasta sen jälkeen, kun olin itse niin pohjalla, että se ajatus puski jopa väkisin, tahtomattani tajuntaan, ymmärsin, että se ei ole useinkaan edes siinä hetkessä valinta.
 
Meillä on, kyllä, valinnanvapaus päättää omasta elämästämme - ainakin teoriassa. Itsetuhoisen henkilön akuutilla mielentilalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä sellaisten valintojen kanssa.
 
Taustalla on henkinen kipu, aivojen poikkeustila, jolloin kognitiivinen eli rationaalinen mieli lakkaa toimimasta. Se lamaantuu. Emotionaalinen kriisi ylikuormittaa aivoja ja mahdollisesta itsemurhakriisistä jää muistijälki aivoihin. Siksi vuosienkin jälkeen sama ajatus voi nousta hankalassa elämäntilanteessa takaisin tajuntaan. 
 
Itsemurha on näinollen neurobiologisen poikkeustilan aiheuttama toiminto. Suurin osa itsemurhista tapahtuu dissosioituneessa mielentilassa. Niissä henkinen kipu on laukaissut hälytystilan, jonka seurauksena ihminen toimii kuin sumussa, kykenemättä ajattelemaan selkeästi. Tämä tarkoittaa sitä, että normaalisti eheät tunteet, ajatukset ja kehon tuntemukset sekä havainnointikyky häiriintyvät. Sellaisessa tilassa on täysin mahdotonta ajatella ja toimia rationaalisesti. Käsitys niin itsestä, kuin ympäröivästä maailmasta muuttuu dramaattisesti. Näiden kokemusten taustalla on usein trauma.
 
Tässä yhteiskunnassa pitäisi olla superihminen. Mitä kiireisempi ja tehokkaampi, sen parempi. Jos yhtäkkiä avautuu siitä, että on heikoilla eikä jaksa enää, onkin heti huomiohuora ja kerjää tällä vain muilta sääliä. Tai ylipäätään pidetään heikompana kuin muita. Ja jos joku on koettanut tehdä itsemurhan, on se monen mielestä pelkkää huomionhakuisuutta. 
 
Kaikesta tästä, (juuri kanssaihmisten ennakkoasenteiden vuoksi) on edelleen vaikea puhua. Mutta. Ainoa keino asenteiden muuttamiseen ja näiden asioiden häpeällisyyden katoamiseen on se, että ollaan avoimia. Puhutaan. Niin kauan, kuin se on tarpeen. Parhaimmillaan autamme puhumalla toinen toistamme samassa suossa rämpivää. Ehkä pelastetaan jonkun henki. 
 
Ollaan kilttejä toisillemme. Monella on paha olla.

Ladataan...
miiajohanna

Lupasin kirjoittaa teille siitä, kun olin 25.11. (eli pian kuukausi sitten) Urban Wellsin tiloissa Sisäinen lapsi -workshopissa. Tätä luotsasi ystäväni Marina Lavenius ja Lotta Kvist. Nyt kun tuosta tosiaan on kuukauden päivät, voisin vähän avata muistiinpanojani ja workshopin sisältöä teille.

Ihan aluksi me teimme Marinan ohjaaman hypnoosiharjoituksen. En ole ennen kokeillut hypnoosia, mutta hyödyin siitä valtavasti. Marinan kanssa olikin puhetta tuon jälkeen, että koska hyödyin siitä niin paljon, sitä voisi kokeilla uudestaankin. Olen kirjoittanut näin;

"Mieli matkasi, leijaili ylös pilviin. Tikkaita pitkin matkasin vaan ylemmäs ja ylemmäs, pilviverhon läpi. Kaikkialla oli sumuistam pehmeää, kevyttä ja turvallista." -- Tässä kohtaa tuli kuvitella mielessään aikajana, jokaisella se varmaan näyttäytyi erilaisena, mutta ajatuksena oli että keskellä olisi nykyhetki. 

"Kuvitteellinen aikajana oli perinteinen, olin itse keskellä nykyhetkessä. Se kohta oli valoisa. Nykyhetkestä tulevaankin oli keltaista valoa. Menneisyys näyttäytyi tummana. Kun matka sinne alkoi, ja kun saavuin menneisyydessä olevan sisäisen lapsen luokse, tunsin, miten ylävatsaan alkoi sattua. Sydän hakkasi ja kyyneleet melkein kirposivat silmiini. Palasin Kynsiniemelle lapsuudenkotiini (ja tein sieltä muistihavaintoja). Koin avuttomuutta. Sain ajatuksissani Tuula -kummin ja mummin auttamaan ja viemään viestiä sisäiselle lapselle; Olet hyväksytty, rakastettu, eikä ole hätää. Lapsi jäi pyörimään enkelinsiipien ja keltaisen valon ympäröimäksi. Oli turvallista palata takaisin tähän hetkeen. Sisäinen lapsi jäi suojelevien siipien sisään parantumaan"

Kokemus oli siis hyvin voimallinen ja visuaalinen. Tämän jälkeen teimme harjoituksen, jossa sisäinen lapsi ja aikuinen minä kohtasivat. Ensin istuimme ikäänkuin lapsen paikalla ja sitten siirryimme tämän hetkiseen, aikuisen tilaan vaihtamalla jälleen paikkaa. Se helpotti roolien jakaantumista, vaikka yhtähän me olemme molemmat - sekä aikuinen minä ja sisäinen lapseni.

"Lapsi minussa toistelee; älä jätä minua, älä hylkää minua, älä enää ikinä jätä minua. Olo on aiempaan harjoitukseen verrattuna helpompi, lapsi ei ole enää niin turvaton. Aikuisen rooliin siirryttäessä minua alkaa itkettää. Koen myötätuntoa ja surua. Sanon, että olen pahoillani ja etten ikinä enää hylkää. Lopuksi sisäinen lapsi ottaa sanat vastaan ja antaa anteeksi, mutta vieläkin toistelee samaa, kuin alussa. Mieleni sisällä lupaan pitää lapsesta parempaa huolta."

Tässä oli mielenkiintoista se, että miten minussa aikuinen minä reagoi niin vahvasti ja myötätuntoisesti sisäiseen lapseen, eikä tilanne ollutkaan niin päin, että lapsi olisi itkenyt. Yleensä lapsi minussa nostaa aika hysteerisiäkin itkukohtauksia pintaan. Sitten teimme harjoituksen, josta en halua kirjoittaa, sillä siinä puuttui yhteys kokonaan. En saanut mitään yhteyttä. Marina ja Lotta sanoivat, että se on ok ja vielä ei ole sen aika. Se harjoitus oli todella vaikea ja turhauttava.

 

Kirjoitimme ylös, millainen on ihannevanhempi. Itse listasin seuraavia asioita;

- Kuuntelee, on kiinnostunut

- RAKASTAA

- Haluaa tukea ja ymmärtää

- On henkisesti ja fyysisesti läsnä

- Hymyilee, halaa, silittää

- HYVÄKSYY

- Ei koskaan hylkää

- Inspiroi

- On esimerkillinen

- ON SUURI TURVANTUOJA

- Huolehtii

 

Sitten pohdimme, jotta olisin itse ihannevanhempi sisäiselle lapselleni, mitä minun tulisi tehdä. Kirjoitin seuraavaa;

"Jotta huolehtisin sisäisestä ns. ihannevanhempana sisäisestä lapsestani, tulisi minun muistaa ylläolevat asiat. Tehdä asioita, jotka eheyttää sisäistä lasta. Tukee, eikä satuta. Sisäistä lasta ei saa rankaista. Vanhemman tulee huolehtia perustarpeista":

- Uni

- Ruoka

- Liikunta

- Sosiaaliset suhteet

- Omat rajat

- Mielekkäät puuhat

- Itsensä palkitseminen, jne.

 

Pohdimme sen jälkeen, mitä lapsena kukin tykkäsi tehdä ja kirjasimme kukin omia lempipuuhiamme ylös. Minulla lista näytti tältä:

 

- Piirtäminen

- Kirjoittaminen

- Leikkiminen

- Majojen rakentaminen

- Muumien katsominen

- Kesä ja ulkona oleminen, kukkien ja luonnon tuoksu

- Pullien leipominen

- Kuuma kaakao talvipakkasella

- Pulkkamäki

 

Näitä asioita olisi hyvä tehdä edelleen. Säilyttää se lapsen leikkimielisyys ja siirtyä aikuisen roolista lapsen rooliin. Edelleenkin rakastan rakentaa majoja, rakastan muumeja ja esimerkiksi kirjoittamista. Paljon siellä on edelleen sitä samaa, mitä oli silloin.

 

Sen jälkeen kirjasimme uskomuksia itsestämme:

 

- Aurinkoinen ja iloinen

- Puhelias

- Hyvä laulamaan

- Usein riittämätön olo

- Kiltti, ollut rajaton ja miellyttämisenhaluinen

- Sosiaalinen, avoin

 

Sitten kirjasimme itsestämme uskomuksia, jotka rajoittavat elämäämme:

 

Minä olen... huonompi kuin moni muu. 

Minä olen... riittämätön.

Minä olen... sairas. Hukassa. Pelkään etten parane, eikä kukaan voi rakastaa näin rikkinäistä ihmistä.

Minä olen... toisinaan edelleen liian kiltti.

 

Sitten kyseenalaistimme näitä uskomuksia;

- Onko tämä ajatus oikeasti totta?

- Auttaako ajatukseni saavuttamaan päämääräni?

- Herättääkö tämä uskomus minussa mieluisia tunteita?

- Mitä hyvää tästä seuraa?

 

Teimme harjoituksen, jossa etenimme elämässämme uskomusten mukaisesti, tai niiden johdattelemana. Pääajatus/uskomus oli "olen sairas, pelkään, etten parane."

- 1v. päästä tilanne oli sama, mennyt päinvastoin huonompaan.

- 2v. päästä ja 10v. sekä 20v. päästä en enää uskokaan parantuvani ja olen jo luovuttanut.

Sitten teimme harjoituksen päinvastoin, manifestoimme päinvastaista tulevaisuutta; "Minä paranen, olen terve."

- Tällä uskomuksella se tapahtuu. Unelmat toteutuvat. Elämä näyttää valoisammalta. Minulla on kaikki mitä olen aina halunnutkin. Katsoin rohkeasti tulevaisuutta eteenpäin.

 

Sitten jokainen kirjoitti lopuksi päivämäärän ja tarkan kellonajan ylös ja jonkin lupauksen itselleen. Minun lupaus oli seuraava:

 

"Lupaan itselleni nyt ja tästä eteenpäin, joka päivä tehdä asioita, jotka palvelee toipumistani.

Aion myös uskoa, että paranen."

 

PS. Meillä jokaisella toisinaan nostaa päätään tämä sisäinen lapsemme, mutta oleellista on, tunnistammeko sen ja ymmärrämmekö huomioida lapsen tarpeet siinä hetkessä. Suosittelen tätä ylläolevaa itsensä ja oman mielensä haastamista ja kyseenalaistamista.

Ladataan...
miiajohanna

Ajattelin välillä poiketa blogin tyypillisimmistä teemoista. Nimittäin tiedän, että lukijoina on paljon kosmetiikasta ja ennenkaikkea luonnonkosmetiikasta (ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista) kiinnostuneita lukijoita, niin julkaisempa teille sellaisen selkeän ja kepeän tekstin aiheesta. Lähinnä koskien kosmetiikkatuotteiden raaka-aineita. Tämä inspiraatio syntyi ihan viimeistään nyt, kun ystäväni tarvitsivat jälleen konsultaatiotani omien ihonhoitotuotteidensa hankinnassa. Tämä on vaan niin laaja-alainen aihe, että yritän todella nyt vaan poimia ne omasta mielestäni tärkeimmät ja oleellisimmat jutut tähän. Toivon, että saatte tästä jotain selkoa. Ja ehkä tälle seuraa jatkoa, jos sellaiselle toivetta on ja mikäli en tähän saakaan mielestäni kaikkia ydinasioita listattua. Mutta mennään aiheeseen. Älkääkä huolestuko (tai liikaa riemuitko), blogin suunta ei ole toistaiseksi pysyvästi muuttumassa.

Tässä ihan mahdottomassa kosmetiikkaviidakossa moni miettii, että mikä olisi hyvä juuri omalle iholle. Tulee ostettua yhtä ja toista ja tuotteet osoittautuu tehottomiksi tai sopimattomiksi. Ja taas etsitään jotain uutta. Ainesosaluetteloiden lukeminenkaan ei välttämättä luonnistu - eikä mikään ihme, se on välillä hidasta ja haastavaa myös alan ammattilaiselle. Ja kuka jaksaa kaupassa lukea jokaisen purkin kyljen? Erityisen sekavaksi itse koen synteettisen puolen raaka-ainelistat. Luonnonkosmetiikan puolella edes jonkinverran ihan peruskuluttaja osaa lukea, mitä tuote suurinpiirtein sisältää. 

Mennään ensin ihan perusasioihin: se, mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi itsellä. Me kaikki ollaan yksilöitä ja niin tässäkin asiassa. Me ollaan ehkä saatu perintönä allergioita, tai altistuttu / herkistytty elämämme aikana tarpeeksi jollekin tietylle (vaikkapa säilöntäaineelle) ja tultu lopulta sille allergisiksi. Ihon kuntoon vaikuttaa ihan hirveästi kaikki se, mitä sisällämme tapahtuu. Ravinto, riittävä vedenjuonti, uni, liikunta, hormonit, stressi yms. Sen lisäksi haasteita tuo tämä meidän pohjolan sää, yhtäkkiä syksyllä kuuman kesän jälkeen ilma viilenee ja kuivuu, ja monissa toimistoissa pauhaavat ilmastointilaitteet. Ihonhoito tulisikin toteuttaa ihon sen hetkisen tilan tarpeiden mukaan, koska sama hoitorutiini ei välttämättä toimi ympäri vuoden.

Suomessa ihmiset lähtökohtaisesti luottavat sokeasti apteekin perusvoiteisiin. Monella on myös käsitys siitä, että rasvoittuvalle iholle ei kannata käyttää öljyjä ja että mitä pesevämpiä tuotteet on, sen parempi. Kasvovesikin toisinaan mielletään joksikin "ekstraksi", vaikka se on itseasiassa yksi ihonhoidon tärkeimpiä tuotteita. 

Näihin kolmeen uskomukseen tai olettamukseen haluan esittää vastaväitteet:

1. Apteekin perusvoiteita määräävät usein lääkärit. Niitä on helppo määrätä, koska ne harvoin allergisoivat - no, eivät ne oikein myöskään sisällä yhtään mitään. Ja lääkäreihin luotetaan. On myös hiukan kai lääkäristäkin kiinni, että perehtyykö tai uskooko hän voiteiden tehokkuuteen tai raaka-aineisiin. Atooppinen ja kuiva iho on monen suomalaisen ongelma etenkin tähän aikaan vuodesta. Perusvoiteita läträtään tolkuttomasti ja siltikään niistä ei ole apua. Siihen löytyy ihan simppeli syy! Suurimmasta osasta perusvoiteista tällaisella nopealla katselmuksella näyttäisi löytyvän vettä, mineraaliöljyjä, emulgaattoria ja muutamaa eri säilöntäainetta. Eli hetkinen, mikä tuossa voiteessa lopulta kosteuttaa? Okkluusiokosteutus (eli juurikin tuolla mineraaliöljyllä kosteuttaminen) on aika perinteinen menetelmä. Okkluusio -käsite on siis kosteuden haihtumisen estämistä. Mutta mikäli ihossa ei ole kosteutta, niin ei ole myöskään mitään suojattavaa? Eli tosiaan se kosteuttava raaka-aine puuttuu. Monet tietää myös sen "huulirasvariippuvuuden" - uskotaan, että huulirasvaa käyttämällä huulet vain entistä enemmän kuivuvat. Esimerkiksi tunnetun vaseliinin kanssa näin onkin. Petrolatum on yhtäkuin mineraaliöljy. Se tekee juuri tuon "suojaavan kalvon" huulille, mutta ei kosteuta. Ennen vaseliinia lätkittiin pakkasella suojaamaan kylmyyttä. Todellisuudessa ihosta höyrystyvä kosteus jäädyttää ihon pinnan, jolloin vaseliini sen sijaan että se suojaisi, se synnyttääkin paleltumia ja pakkasvaurioita. Ja huom. mineraaliöljyillä ei ole mitään tekemistä luonnon mineraalien kanssa. Mineraaliöljyt ovat kosmetiikkateollisuudelle halpaa bensiiniteollisuuden ylijäämää. Surullista oli myös huomata, miten moni apteekin perusvoide sisälsi silikonia ja alkoholia. Silikonihan ei hajoa vesistöissä. Eli sen lisäksi, että se on täysin turha ainesosa, kuormittaa se myös suuresti kallisarvoista luontoamme. Alkoholi ei ole automaattisesti negatiivinen ainesosa, hyvin pieninä määrinä esim. luonnonkosmetiikassa se toimii säilöntaaineena, mutta muutoin se on hyvinkin kuivattava raaka-aine.

2. Ihon rasvoittuminen johtuu aina jostain. Se ei mielestäni ole välttämättä varsinainen ihotyyppi, vaan ihon tulehduksellinen tila, ja sille on joku syy; stressi, hormonaaliset muutokset, epäterveellinen ruokavalio (liian hiilihydraattipitoinen) tms. Aina puuttumalla ensin siihen aiheuttajaan (jos sen vaan tietää), päästään pitkälle. Ja vaikka siihen rasvoittumisen syyhyn puututtaisiinkin, on ihonhoidon oltava myös ihanteellinen. Rasvoittuvaa, tukkiutuvaa ja epäpuhdasta ihoa aletaan helposti pestä liian voimakkailla ihonhoitotuotteilla, jotta se ihon öljyisyys vähenisi ja iho puhdistuisi. Ajatus on kaunis, mutta se toimii huonosti. Iho villiintyy ja alkaa entistä enemmän tuottaa talia, mitä voimakkaammilla tuotteilla sitä pesee. Erilaiset puhdistusvaahdot ja geelit ovat usein niitä kuivattavimpia tuotteita. Rasvoittuvakin iho kaipaa kosteutusta. Monet pelkäävät laittaa iholle öljyjä, sillä ihohan on jo öljyinen. Saatetaan välttää kosteuttamista kokonaan ja siinä kohtaa mennään pahasti pieleen. Kasvoöljyissä on paljon eroja ja on ns. ei -komedogeenisiä öljyjä, eli sellaisia, jotka eivät tuki ihoa. Kasvoöljyt myöskin ikäänkuin huijaavat ihon talintuotantoa, jolloin oma talintuotanto hiukan rauhoittuu. Toki hyvät puhdistustuotteet on a ja o, mutta myös ihon hoitotuotteet, eli tuotteet, jotka jätetään kasvoille. Likaisilla käsillä ei pitäisi ikinä nyplätä tulehtunutta ihoa, sillä se tulehdus leviää helposti muuallekin kasvoja. Näppyjä ei saisi puristella eikä selkeästi tulehtunutta ihoa hangata tai hieroa. Lempeys ja hellävaraisuus on tärkeitä. Jos iholla on selvästi akne, kuuluu se ihotautilääkärille. Joissain tapauksissa annetaan antibioottivoiteita / suun kautta syötävää vahvaa antibioottia esim. Roaccutan -kuuri. Se on todellakin vahva kuuri ja kuivattaa ihoa (ja limakalvoja yms.) hurjasti, mutta joskus se tulee tarpeeseen, mikäli iho on pahassa tulehdustilassa eikä mikään muu siihen tunnu auttavan. Itse en sitä kuitenkaan heti ensimmäisenä lähtisi suosittelemaan. Monen tiedän saaneen avun ESSE -sarjan tuotteista, koska se perustuu ihon oman bakteeritoiminnan tasapainottamiseen.

3. Muistan teiniajoilta itsekin tv-mainokset, jossa mainostettiin kasvovettä puhdistuksen viimeistelemiseen. Muistan, että aina jonkin kasvojen puhdistustuotteen jälkeen puuvillavanulapuilla pyyhittäessä niihin lappuihin jäi vielä meikkiä. Nykyään tiedän, että kasvojen puhdistustuotteen tulee itsessään olla sen verran toimiva, että vaikka sitä pyyhkisikin puuvillavanulapuilla, ei niihin lappuihin enää puhdistuksen jälkeen pitäisi jäädä mitään. Ja kasvovesi on enemmänkin hoitovesi. Jos iho on pintakuiva - eli esim. helposti tukkiutuu, tuotteet eivät tahdo imeytyä ja ihoa kiristelee, on kasvovesi yksi tärkeimmistä lääkkeistä siihen. Kasvovesi on lähellä ihon omaa "tilaa", jolloin se imeytyy iholle helposti. Kasvoveden lisäksi esimerkiksi kevyet vesimäiset seerumit toimii pintakuivuuteen loistavasti. Sen lisäksi itse rakastan pitkin päivää suihkittavia kasvovesiä, koska ne antavat myös sitä päivän mittaan iholta haihtuvaa kosteutta takaisin. Näyttöpäätetyö kuivattaa ihoa ( + vanhentaa!!) joten hyvä suojaus siltäkin on olla. En suosittele myöskään vesipesuja kasvoille, enkä turhaa aamupuhdistusta. Kasvovedellä huljuttelu riittää! Mutta huom. kasvovesissäkin on paljon eroavaisuuksia. Vältä alkoholia ja koeta löytää kasvovesiä, joissa on esimerkiksi tyypillinen vesi korvattu esimerkiksi jollain kukkaisvedellä.

Tähän kohtaan suosittelen sellaista sivustoa kuin http://incihaku.fiJa puhelimeen kannattaa ladata sellainen appi kuin Cosmethics

Sitten haluaisin muistuttaa, että kannattaa olla lähdekriittinen myös kosmetiikkaa hankkiessa. Monet bloggaajat tekevät kaupallisia yhteistöitä ja tekevät postauksia tai mainontaa tietenkin saadakseen siitä (luonnollisesti) palkkaa. On myös useita bloggaajia, jotka tekevät kaupallista yhteistyötä VAIN niiden firmojen & tuotteiden kanssa, jotka oikeasti kokevat 100% toimivaksi ja että kunkin yrityksen arvot täsmää omiin arvoihin. Yhteistöiden valikoiminen tietenkin "hankaloittaa" sitä, että rahaa ei samalla tavalla tule, mutta en esimerkiksi itse osaisi kuvitellakaan tekeväni kaupallista yhteistyötä jonkun yrityksen kanssa, jonka arvot eivät olisi yhtenäisiä omieni kanssa. Eli, julkisuudessa vaikutusvaltainen ihminen & hänen suosittelemat kosmetiikkapurkkinsa eivät välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat automaattisesti juuri sinulle niitä parhaimpia. Tutustu, tutki, selvitä. Kyseenalaista.

Ja sitten tämä terminologia; Luonnonkosmetiikka VOI olla luonnonmukaisesti viljeltyjen raaka-aineiden vuoksi kokonaan tai osittain luomua, muttei se ole luonnonkosmetiikassa automatio. Moni lyhentää sanan luonnonkosmetiikka luomukosmetiikaksi, vaikka siinä tehdään asiavirhe ja mennään harhaan. Tätä tulee vastaan naistenlehdissä, blogeissa, somessa ihan jatkuvasti. Useissa luonnonkosmetiikkatuotteissa on erikseen merkattu luonnonmukaisesti (luomu) viljellyt raaka-aineet ja merkitty tuotteen prosentuaalinen luomuainesosamäärä. Toivottavasti tämä avasi hieman. Luonnonkosmetiikka -sanaa ei siis lyhennetä luomu -kosmetiikaksi.

Sertifikaatit on sitten vielä oma maailmansa. Sertifikaateista löytyy paljon tietoa Internetin ihmeellisestä maailmasta mutta faktat on, että a) sen hankkiminen on kallista ja b) sen saamiseksi täytyy olla hyvin moni asia kunnossa. Ja nyt puhun siis luonnonkosmetiikan sertifikaateista esim. tunnetuimpana Eco-Cert. Se takaa sen, että tuote on 100% luonnonkosmetiikkaa, eikä esim. niin, että joku firma vain ratsastaa jollakin luonnonkosmetiikan yhdellä raaka-aineella, joka löytyy incilistan loppupäästä. Jenkeissä kuitenkaan sertifikaatit eivät ole niin yleisiä, vaikka esim. upeat, laadukkaat ja hinnakkaat, hyvin korkeita luomupitoisuuksia sisältävät sarjat May Lindstrom Skin ja In Fiore tulee juurikin sieltä. Mutta, sertifikaatti takaa työntekijöiden hyvät työolot yms. asiat aina. Jos kuitenkaan jollakin pienellä, vaikkapa uudella kotimaisella luonnonkosmetiikkasarjalla sertifikaattia ei ole, syy löytyy siitä, että sen hankkiminen tosiaankin maksaa...

Huh. Paljon olisi vieläkin aiheesta asiaa ja paasaamista, mutta tulee muuten liian pitkä teksti. 

Saitteko tästä tekstistä jotain uutta? Haluatteko lukea lisää vastaavia aiheita?

PS. Blogin kommentointikenttä on toistaiseksi poissa käytöstä, joten tykkäilemällä tästä tiedän - että tykkäsitte ja kommenttia saa laittaa sähköpostiosoitteeseen, sekä blogin Facebook -sivulla. Kiitos ymmärryksestä!

Ladataan...
miiajohanna

Terapeuttini sanoi muutama viikko sitten minulle mieleenpainuvasti, että ilman auringonpaistetta ei myöskään ole varjoja. Meillä kaikilla on oma "dark side" halusimme tai emme. Jotta meillä on valo, meillä on oltava myös se pimeys. Varjoisa puoli. Minusta ajatus on lohduttava.

Pyrin itse aina näkemään ihmisissä valon. Vaakkumaton hyväuskoisuus kanssaihmisiin saattaa joskus tehdä sen, että se sumentaa liikaa. Ettei näe koko totuutta (tai ei halua nähdä), kun näkee vaan sen hyvän ja kauniin. Tahtoo nojata niihin hyviin asioihin liikaa. Mikä on inhimillistä. Silloin saattaa tuo varjopuoli jäädä kirjaimellisesti, no, pimentoon...

Elämäni aikana tämä on tapahtunut kohdalleni monta kertaa. Tiedän, että olen ihmisenä sellainen, jonka täytyy asiassa kuin asiassa hakata päätä seinään. Enkä tietenkään tahdo katua mitään, koska jokainen kohtaamamme ihminen, jokainen elämämme ihmissuhde ja tapahtuma opettaa ja kasvattaa aina jotain uutta. Jokainen ihminen on opettaja. Niin haluan sen nähdä. Jos joku ei jää pysyvästi kulkemaan rinnallemme, hän kulki tarvittavan matkan, ja näin asioiden tuli ollakin.

Olen aiemminkin kirjoittanut, miten tärkeä rooli intuitiolla on valinnoissamme. Jos se huutaa, usko sitä. Olen hyvä jälkiviisaana sanomaan tämän, mutta se usein on oikeassa. Mitä useammin ja mitä kovemmin se huutaa, sen varmemmin se on oikeassa. Olen kirjoittanut myös siitä, miten toinen ihminen voi "lyödä jo lyötyä". Silloin, kun joku tietää sinusta paljon, tietää sinun kipeimmät kohtasi, haavasi, tuskasi, traumasi, ne kaikkein raskaimmat taakkasi, voi hän pahimmillaan käyttää näitä asioita aseina sinua vastaan. Niin ei saisi tehdä, mutta näin kuitenkin voi tapahtua. En ole itse tinkinyt avoimuudestani senkään vuoksi, että voin tulla satutetuksi. Ilman avoimuutta ei ole täyttä rehellisyyttä, eikä voi elää ja hengittää vapaasti. On oltava auki.

Varovainen kuitenkin täytyy olla ja miettiä, kenelle kertoo ja mitä. Valitettavasti siltikään et ikinä voi tuntea toista 100% ja taata sitä, että hän ei koskaan sinua satuta. Usein varsinkin rakkaus-suhteissa tämä onkin se pelottavin asia. Sinun on heittäydyttävä, vaikka tiedät, että voit tulla jollain tapaa loukatuksi. Jos et tarkoituksellisesti, niin tarkoituksetta.

Syytän itseäni siitä, että päästän lähelleni herkästi ihmisiä, jotka haistavat hyväntahtoisuuteni. Ihmisiä, joilla voi olla aivan väärät motiviit kanssani. Joskus lähelleni on päässyt manipulatiivisia ihmisiä, joiden kanssa on vaikea toimia rationaalisesti. Haluat uskoa hyvään, vaikka kaikki äänet sisälläsi käskevät juosta karkuun. Ja kovaa. Vaikka koskaan se, että joku satuttaa, ei ole tietenkään satutettavan syy. Sen ymmärrän.

Olen myös uskonut, että toinen muuttuu kanssani. Tai toinen muuttuu vuokseni. Jos hän sanoo niin. Jos hän tarpeeksi monta kertaa toistaa sitä, että hän ei enää koskaan tee niin tai näin ja "nyt tästä lähtien lupaan..." Ja vaikka anteeksipyyntökin alkaa olla kulunut ja menettää merkitystään, tahdot, yrität ymmärtää. Uskot, että kaikki kyllä muuttuu.

Jos kuitenkin tulet petetyksi useasti, pitäisi havahtua. Minä en tahdo havahtua, ennen kuin tilanne on mennyt jollain tapaa äärimmilleen.

Aikuisilla ihmisillä pitäisi olla myös tunteidenkäsittelytaitoja sen verran, että pystyy erilaisissa tilanteissa toimimaan niinkuin aikuinen ihminen toimisi. Toki meissä jokaisessa on eri puolia ja kaikissa tilanteissa rationaalinen ajattelu ei kunnolla onnistu / toimi ja tunteet ottavat tilanteesta vallan. Silti mitä tahansa ei tarvitse sietää. Jos aina ajattelisi niin, että joku toimi noin vain siksi kun raivostui, saisi tässä maailmassa tapahtua ihan mitä tahansa. Ihmiset voisivat tehdä toisilleen aivan kauheita asioita. Ja niinhän ne tekevätkin, muttei vajavaiset tunteidenkäsittelytaidot tee siitä silti yhtään sen hyväksyttävämpää. Silloin on mentävä itseensä ja haettava apua. Opeteltava käsittelemään tunteitaan, eikä paeta niitä. On vaikea ryhtyä turvalliseen, tasapainoiseen ja vankkaan, pysyvään parisuhteeseen, jos itsellään on paljon ongelmia.

Henkinen väkivalta on yhtä vakavaa kuin fyysinen väkivalta. Usein ihmissuhteissa väkivalta etenee henkisestä fyysiseen. Näitä molempia on myös samaan aikaan. Mikään yleensä ei ala hetkessä. Ihminen myös tottuu.

Olen kirjoittanut toisen rajojen kunnioittamisesta. Ne eivät tarkoita vain fyysisiä rajoja, vaan myös henkisiä. Toisen toiveita täytyy kunnioittaa. Olipa se mitä tahansa sellaista, mikä on toiselle tärkeää tai suorastaan pakollista. Silloin, jos toinen alkaa rajoittaa nukkumista, syömistä, harrastuksia, ystävien ja perheen tapaamista, mitä tahansa, ollaan vaarallisilla vesillä. Silloin, jos toiselle ei anneta tilaa, vaikka hän sitä toivoisi.

Vihaisena saatetaan sanoa sellaisia asioita, joita et pystykään enää antamaan anteeksi. Tai vaikka antaisitkin, (katkeruuteen ei ole hyvä jäädä) ne sanat jäävät jonnekin takaraivoon kummittelemaan. Ja pahimmillaan (ja ihan loogisesti) toisen kylmyys ja julmuus tappaa lopulta myös lämpimät tunteet.

Terapeuttini mielestä myös sellainen toisen "palveleminen", erilaisten asioiden puolesta tekeminen, auttaminen yms. ovat usein keinoja saada haluamansa - manipuloida. Sitten hankalassa tilanteessa lyödään vasten kasvoja kaikki tämä hyvänteko, mitä on toisen eteen joutunut tekemään. Se on myös väärin. Niin kauan, kun toinen haluaa auttaa toista, haluaa tehdä asioita pyyteettömästi, haluaa olla toiselle tuki, mitä ikinä - ILMAN, että siitä jälkikäteen täytyisi maksaa jotain takaisin, on se ok. Mutta siinä vaiheessa, kun toinen on tekemässä toisen puolesta mitä tahansa ja hetkenä minä hyvänsä se kaikki hyvä pyyhitään pois, kun sillä ei saa haluamaansa, ollaan jälleen vaarallisilla vesillä. Silloin sitä hyvää on vaarallista ottaa vastaan, koska hetkenä minä hyvänsä se otetaankin sinulta pois.

Toisen omaisuutta ei saa tuhota. Toisen yksityisyyteen ei saa kajota. Pelottelu, uhkailu, huutaminen on traumatisoituneelle sietämätöntä kuunneltavaa. Vaikka olisi kuinka vihainen, ei saa mennä henkilökohtaisuuksiin ja alkaa haukkumaan / nimittelemään / käyttämään aseina toisen vaikkapa henkistä tilaa. Tätä olen joutunut kokemaan. Joko olen aivan täysi hullu tai sitten käytän sairauttani tekosyynä vaikkapa sille, että tarvitsen välillä aivan äärettömästi lepoa. Saatan kuulla näitä molempia samassa lauseessa, mikä ei käy järkeensä. Olen myös kuullut olevani todella säälittävä. Sen tiedän, etten hitto vie todellakaan ole. Mutta silti, tällainen syövyttävä sanahelvetti on ihan hurjan satuttavaa. Kun toinen tietää kaikki ne keinot, millä viiltää haavat auki.

Minulla on vanhat PTSD -oireet nousseet pintaan jälleen, säikyn koko ajan ja olen peloissani. Kroppa tärisee ja haluaisin vaan lukittautua kotiin. Olen kuitenkin väkisin tehnyt asioita niinkuin ennenkin. En halua antaa pelolle valtaa. En saa antaa sille valtaa. Olen vahvempi kuin pelko, olen vahvempi kuin minua satuttavat ihmiset. Menen eteenpäin tästäkin oppineena ja niinkuin alussa kerroin, halusin nähdä valon ja hyvyyden, se on meissä jokaisessa. Haluan antaa anteeksi minua satuttaneille ihmisille ja toivoa, että he osaavat hakea apua omaan tuskaansa. Joka selvästi näyttäytyy sellaisena, että satutetaan muita. Oman pahan olon purkamiseen ei ehkä ole muita kanavia. Näin itse kokisin.

Juuri tässä hetkessä en voi antaa anteeksi, mutta haluan ajan kanssa pystyä siihen. Itseni takia.

Vai pystyisikö teistä siihen kukaan, jos joku teille tärkeä ihminen olisi loukannut fyysistä koskemattomuuttanne, satuttanut, ja satuttanut samaan hengenvetoon niillä loukkaavimmilla / pahimmilla sanoilla, mitä naiselle voi sanoa? Silloin, kun itse istut kyykyssä jähmettyneenä, itket, etkä pysty edes millään tavoin itseäsi puolustamaan?

...Tiedän. Tuollaista ei pidäkään kestää.

Ne jäi viimeisiksi sanoiksi. Mutta minä selviän. Tästäkin.

Kohti valoa.

Ladataan...
miiajohanna

Joku lukijoistani toivoi joku aika sitten postausta, jossa kertoisin vähän enemmän minusta itsestäni. Mitä teen, tai mitä elämältäni haluan. Mitä harrastan. Mitä muuta olen, kuin masennukseen sairastunut nainen?

Jos blogiani selaa taaksepäin, palaa vanhoihin teksteihin tai jos on kulkenut matkassani esimerkiksi ihan tuolta alkutaipaleelta asti, ehkä tietää suurinpiirtein millainen tyyppi olen ja millaista elämää elän. Alunperinkin blogialusta on nimenomaan muodostunut alustaksi ajatuksilleni. Kun sairastuin, on kirjoittaminen toiminut pääni sisäisen hullunmyllyn selkiyttäjänä, terapeuttisena keinona sekä ihanana harrastuksena. Ja tätä nykyä myös monelle vertaistukena - ja se, jos mikä, on ihan supermahtavaa! Kiitos, että luette.

Tänään pureudun siihen, mitkä asiat antaa minulle tällä hetkellä voimaa. Mitkä asiat saa olon tuntumaan hyvältä ja mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi. Ehkä voit poimia sieltä jotain uutta omaan arkeesi. Ja huom. tiedän sen, kun on masentunut, ei asiat välttämättä tunnu yhtään miltään. Silti kannattaa pyrkiä tekemään niitä juttuja, mitkä ennen toi iloa ja hyvää mieltä. Joskus se nautinto ja kiitollisuus vielä palaa. Välillä se voi tuntua todella raastavalta, kun tietää, miltä jonkun asian "tulisi tuntua" ja kun se ei tunnukaan siltä. Tai ei ole voimia ja kiinnostusta tehdä yhtään mitään. Sen tuskallisen olotilan lopullisuus pelottaa. Kyllä minullekin tulee toisinaan edelleenkin vaiheita, kun olen esimerkiksi odottanut jotain kivaa asiaa tapahtuvaksi ja huomaan, ettei se sitten tunnukaan yhtään miltään. Nykyään osaan ottaa asiat vastaan niinkuin ne tulee, vaikkakin kärsimätön puoli minussa helposti nostaa päätään. Sekä nimenomaan pelko asioiden lopullisuudesta. Myöskin suorittajaosaa minussa tulee välillä pysäyttää.

Kysy itseltäsi mitä haluat

Lähdetään liikkeelle siitä, että mikään ei tunnu miltään etkä tiedä mitä haluat. Helpompaahan se on päättää tehdä kivoja asioita, kun asiat myös tuntuvat kivoilta. Mutta tuollaisessa olotilassa myös päättäminen on vaikeaa. Et tiedä, mikä sinulle olisi parhaaksi. Kaikki ratkaisut tuntuvat vääriltä. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat vääriltä. Istu alas. Hengitä syvään. Mieti edes yksi asia, mikä voisi olla kiva. Yritä sulkea pois päästäsi kaikki velvollisuudet. Kaikki, mitä "pitäisi" tehdä. Kuulostele rauhassa, mikä saisi sinut jaksamaan juuri nyt paremmin. Älä pakota mitään. Tällainen vastaava päivä oli itselläni joitakin viikkoja sitten. Tuntui, että pitäisi tehdä niin paljon kaikkea ja samalla tuntui, että pitäisi levätä ja olla tekemättä mitään. Noita päiviä tulee aina välillä ja se on suorastaan sellaista mielensisäistä taistelua. Sain kuitenkin itsestäni lopulta irti kaksi asiaa: haluan mennä metsään ja haluan nähdä hevosia. Se oli sitten sen päivän prioriteetti. Suuntasin keskuspuistoon ja näin hevosia.

Tee asioita, jotka tuottivat sinulle ennen iloa

Kertaus on opintojen äiti: Kannattaa pyrkiä tekemään asioita, jotka ennen toi sinulle iloa ja hyvää mieltä. Se voi olla mitä tahansa sellaista, joka on sinulle intohimo tai jollain tapaa tärkeää. Itselläni hyvää mieltä ja hyvää oloa tuovat tällä hetkellä esimerkiksi seuraavat asiat:

- Siisti koti. Tämän asian kanssa tosin täytyy välillä himmata, koska helposti siivoaminenkin lähtee käsistä ja sitä suorittaa niin kauan, että koti kiiltää (jotta olisi itseensä tyytyväinen). Ja jopa silloinkin, kun kroppa ja mieli pistävät vastaan ja tiedät, että pitäisi levätä. Silloin voi tehdä edes jonkun asian kotona edistääkseen siisteyttä ja yleistä viihtyvyyttä, mutta kaikkea katosta lattiaan ei kannata alkaa siivoamaan. Eikä mikään pakko ole tehdä mitään. Siivota kyllä ehtii. Olen myös huomannut, että jatkuva järjestelmällisyys toimii paremmin, kuin se, että jättää kaiken yhdelle päivälle. Silloin siivous ei tunnu edes sellaiselta urakalta. Ja jos on mahdollista, voithan välillä palkata siivoojan! Säästät aikaasi ja hermojasi. Mutta kaikki, pitäisi ja pakko -ajatuksella liikkeelle lähtevä tekeminen ei yleensä ole sitä aitoa, syvältä nousevaa tahtoa vaan velvollisuutta, vaativuutta, suorituskeskeisyyttäkin kenties.

Aamukahvi. Ihmiset tarvitsevat rutiineja - minulle esimerkiksi aamukahvi on osa sitä. Pieni, mutta tärkeä asia oman hyvinvoinnin kannalta. Ahdistuneisuushäiriön tosin kanssa ei erityisesti suositella kofeiinivalmisteita sen vuoksi, että monella ne lisää ahdistustaipumusta. Itse pyrin pitämään kahvinmäärän jotenkin kohtuudessa. Helposti unettomuuden kanssa kamppaileva kuittaa väsymystään päiväsaikaan runsaalla kahvinjuonnilla, joka taas kostautuu illalla - ja kierre on valmis. Minusta tuntuu, että lämmin, tuoksuva kupillinen on myös ikäänkuin lohduntuoja. Mutta yhtälailla se voi olla mikä tahansa muukin lämmin juoma - Kurkumalatte? Vihreä tee? Kamomillatee? Kokeile, mikä on sinun juttusi. Aisti juoma kaikilla aisteillasi; miltä kuppi tuntuu käsiesi välissä, miltä juoma tuoksuu, miltä se maistuu, miltä lämpö suussasi ja nielussasi tuntuu? Keskittymällä näihin asioihin, teet samalla meditatiivista harjoitusta, lisäät tietoista läsnäoloa.

-Jooga. Erityisesti hitaat joogatunnit ovat suosikkejani - Yin, Slow Flow ja restoratiivinen jooga. Joogatunnit rauhoittavat usein (eivät aina, tässäkin on muistettava olla armollinen) mielensisäistä vilskettä, tuovat takaisin omaan kehoon, lisäävät niin itsetuntemusta kuin läsnäoloa, parantavat tasapainoa, lihaskuntoa, nivelten hyvinvointia sekä venyttävät kipeitä, jumiutuneita lihaksia. Joogatuntien tunnelma ja henki on minulle myös erityisen tärkeä; valaistus, tuoksut - mahdolliset eteeriset öljyt, tila, kanssajoogit ja joogaopettaja. Ehkä voin nyt paljastaa teille jotain; Ensi vuonna opiskelen itse yin -joogaohjaajaksi, sekä rentoutus & meditaatio -ohjaajaksi. Tuo asia antaa minulle suunnattomasti voimaa, iloa ja inspiraatiota. Tulen siis jossain vaiheessa pitämään omia tunteja ja tulen yhdistämään joihinkin tunteihin tai / ja mahdollisiin workshoppeihin kirjoitustehtäviä!! Vaikka tähän on vielä tovi, on tämä minulle ihan superpaljon innostusta tuova asia, valopilkku tulevaisuudessa.

- Unelmointi. Esimerkiksi opiskelu, unelmatyö, unelma ammatti, uusi koti, harrastus, puoliso, matka, lapset, koira... Mitä tahansa. Unelmakartat on ihan mielettömiä työkaluja. Sillä selkiytät itsellesi, mitä tulevaisuudelta haluat. Ja aina, kun keskityt niihin asioihin, tulet löytämään itsesi matkalta - koko ajan askel askeleelta kohti unelmiasi. Kartan avulla ikäänkuin manifestoit unelmiesi toteutuvan. Itselleni tuo ensi vuoden koulutus on yksi iso toteutunut unelma. Odotan, että pääsen opiskelemaan noiden mielenkiintoisten aiheiden pariin ja myöskin sitä, että jonakin päivänä saan vetää omia tunteja. Auttaa muita.

- Kirjoittaminen. Blogi on minulle tärkeä. Kirjoitan paljon ajatuksiani myös käsin. Teen listoja. Kirjoitan kalenteria. Yksi suurista unelmistani on saada ulos vielä jonakin päivänä kirja. En pidä asian kanssa mitään kiirettä, koska mikään hyvä ei valmistu pakottamalla. Haluan, että olen lopputulokseen täysin tyytyväinen. En halua mitään kovaa kiirettä ja deadlineja juuri nyt. Antaa sen syntyä pikkuhiljaa. Paljon materiaalia minulla on, ja kirjan synty on ajan kysymys. Kirjoittaminen lisää myöskin itsetuntemusta. Se keventää mielen taakkaa. Kun ajatukset saa paperille, voi olla, että pystyy tarkastelemaan niitä hiukan eri näkökulmasta. Samalla tavalla kaikki luova tekeminen; tanssi, maalaaminen... Ne ovat todellista itsensä toteuttamista, meditatiivista ja virtaavaa. Tanssilla ja maalaamisella pystyy hyvin ilmaisemaan itseään, purkamaan tunteita ulos.

- Diffuuseri ja eteeriset öljyt. Korvaa täysin tuoksukynttilät ja toimii monta kertaa tuoksukynttilöitä tehokkaammin (ja on paljon terveellisempi vaihtoehto). Ostin oman diffuuserin MUJI:n pop up storesta ihan vastikään. Olin haaveillut siitä vuoden ajan, mutta mietin, raskinko hankkia. Tuo omani toimii kerrallaan 180 minuuttia, siinä on kahden vuoden takuu ja se oli noin huntin hinnaltaan. MUJI:n verkkokaupasta ei voi tilata Suomeen ja viime vuotinen pop up ehti sulkea ovensa, ennen kuin päätin hankkia tuon kyseisen diffuuserin. Odottelin siis uutta pop up -myymälää ja nyt vihdoin sain sen. (Ja ensi syksynä MUJI avaa ovensa pysyvästi Suomessa!) On toki muitakin diffuusereita kuin tuo MUJI:n, mutta mielestäni se on kaikenkaikkiaan ollut äärimmäisen toimiva ja kivannäköinenkin vielä. Eteeriset öljyt vaikuttavat hurjasti henkiseen ja fyysiseen olotilaan. Niitä käytetään nimenomaan diffuusereissa, tuoksulyhdyissä, mutta myös iholle valmiina öljysekoituksina tai sekoittamalla eteerisiä öljyjä johonkin tuoksuttomaan öljypohjaan. HUOM. Eteeristä öljyä ei tule koskaan laittaa suoraan iholle, mikäli se ei ole valmis öljysekoitus, tai jollet ole sekoittanut sitä johonkin öljypohjaan / voidepohjaan. Minulla on ollut käytössäni nyt Lemongrass -öljy. Sen tuoksu puhdistaa ja raikastaa huoneilmaa, virkistää ja kirkastaa mieltä, lisää keskittymiskykyä ja kohottaa mielialaa. Diffuuserin tuottava höyry kosteuttaa myös kuivaa huoneilmaa. Minulla on Ebrosén verkkokaupasta hankittu muutama Yoganhdan öljysekoitus; toinen on virkistävä ja toinen rauhoittava ja maadoittava. (Nämä siis tarkoitettu käytettäväksi nimenomaan suoraan iholle). Öljyt voivat olla apuna myös tuomaan unta. Kiinnostaisiko teitä lukea erikseen eri öljyjen vaikutustavoista? Voisin tehdä tästä ihan kokonaan oman postauksen. Voisin kertoa siinä, mitkä öljyt minun mielestäni ovat kaikkein laadukkaimpia, miten mitkäkin öljyt vaikuttavat ja mitkä tuoksusekoitukset ovat olleet omia suosikkejani. Toki voin myös kertoa siitä, miten luonnonkosmetiikkatuotteet sisältävät eteerisiä öljyjä ja miten esimerkiksi jonkun sarjan vartalovoiteella voi saada aivan samanlaisia virkistäviä vaikutuksia, kuin sillä, että sekoittaisit itse eteerisiä tippoja johonkin voidepohjaan. Tuoksuilla on myös voimakas vaikutus siinä, että ne voivat tuoda / palauttaa takaisin esimerkiksi dissosiatiivisesta tilasta tähän maailmaan (kuten kaikki muutkin voimakkaat aistimukset, esim. tunto.)

- Eläimet ja pienet lapset. Olen haaveillut koirasta pian kymmenisen vuotta. Siitä asti, kun jouduin luopumaan omastani. En kuitenkaan ole hankkinut koiraa tilanteeni vuoksi, että asun yksin, asuntoni on suht pieni ja olen vielä toipilas. Lemmikkieläin kuitenkin vaatii täyttä sitoutumista ja vastuuta. Aikaa ja voimia. Siksipä silittelenkin jokaisen vastaantulijan koiraa tai käyn keskuspuistossa ihastelemassa hevosia. Eläimet ovat viisaita ja niin pyyteettömiä. Niiden rapsutus on todella terapeuttista. Myös pienten lasten elämänilo, hetkessä eläminen ja aitous liikuttaa. Minulla on nyt kaksi tätitettävää, ja toisen näistä pojista sylikummikin olen. Vaikeimpina ja synkimpinä hetkinäkin kun mietin heitä, tai tapaan heitä, minun maailmani ikäänkuin pysähtyy ja tiedän, että minun on jaksettava heidän takiaan. Se on paras lahja, kun saa olla osa niin ihanien tyyppien elämää ja miten aidosti saa heiltä takaisin sitä onnea ja kiitollisuutta omasta olemassaolostaan. Lapset saa parhaimmillaan tuntemaan olosi tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

- Ihonhoito, meikkaaminen, hajuvedet. Rakastan kauniita puteleita ja niiden sisältöä. Minulla on säännöllinen ihonhoitorutiini ja sen lisäksi, että se tekee iholle hyvää, tekee se myös mielelle hyvää. Useiden eri öljyjen sekoitukset kasvoöljyissä ovat aivan ihania. Luonnonkosmetiikkaan tottumaton voi aluksi hätkähtää tuoksujen mahdollista voimakkuutta, mutta niihin tottuu. Itse en enää kestä synteettisiä tuoksuja juurikaan. Hajuvedet tuovat hyvää oloa ja riippuen vähän tuoksujen sisällöstä, ne vaikuttavat samankaltaisesti kuin eteeriset öljyt. Itselläni jatkuvassa suosiossa on santelipuu, seetripuu, palo santo, appelsiininkukka, musta & pinkki pippuri. Meikkaaminen on minulle myös kuin terapiaa - voi käyttää luovuuttaan. Samalla juon yleensä aamukahvia ja kuuntelen musiikkia. Ne hetket ovat todella kivoja (kunhan ei ole kova kiire). En meikkaa siis siitä syystä, että olisin eri näköinen tai kauniimpi niin. Meikkaan, koska tykkään siitä. Näytän tietenkin huolitellummalta meikattuna ja on se osa minua, ja toki myöskin työtäni. Meikkaamalla korostan omia piirteitäni ja häivytän värivirheitä. Meikkaaminen on luovaa puuhaa. Tänään aion järjestellä kylpyhuoneen purnukat. Minulla on siellä erittäin järjestelmällinen järjestys; putelit on käyttöjärjestyksessä + omilla hyllyillään. Olen esteetikko, rakastan kauniita asioita.

- Äänikirjat. Olen nyt ollut hiukan laiska lukemaan, joten olen kuunnellut paljon äänikirjoja. Usein tosin nukahdan niiden pariin, mikä on ihan hyväkin juttu. Tällä hetkellä kuuntelen Eevi Minkkisen kirjaa Ole itsellesi armollinen. Lämmin suositus!

Antakaa palautetta mitä piditte hiukan erilaisesta postauksesta ja onko teillä jatkon suhteen jotain erityisiä toiveita, mistä haluaisitte kuulla? Lupaan ottaa toiveenne huomioon. Muistakaa olla armollisia itsellenne. Jatkuvasti pysähtyä päivittäin miettimään, oletteko tehneet asioita, jotka oikeasti palvelevat teitä vai oletteko tehneet asioita pelkästään velvollisuudesta? Yksikin hyvää tekevä asia riittää.

Ladataan...
miiajohanna

Sunnuntai-iltana mieleeni vyöryi muistoja vuodelta 2016.

Iltaa edelsi Sisäinen lapsi -workshop Urban Wellsin tiloissa. Workshopin veti ystäväni Marina Lavenius sekä Lotta Kvist. Tuosta päivästä aion kirjoittaa ihan oman postauksensa kaikkine kokemuksineni, (ja haluan kertoa sekä Marinan että Lotan työstä) mutta juuri nyt tässä hetkessä ei ole sen aika. Sain workshopin aikana kirjoitettua kuusi sivua tekstiä ja koin melko voimakkaina visuaalisina näkyinä ja voimakkaina fyysisinä tuntemuksina tietyt harjoitukset. Jotta saan kaiken kokemani ymmärrettäväksi tekstiksi, se vaatii oman aikansa. Haluan myös, että saisin tuottamani tekstin jotenkin kevennettyä tänne niin, että se olisi lukijallekin mielekkäämpää. Uskon, että moni voi saada postauksesta jotain uutta näkökulmaa omiin ajatustapoihin tai toimintatapoihin. Tai ehkä ymmärtää itseä jollain muulla tapaa paremmin. Ehkä syy-seuraus-yhteyksiä. Toivon ainakin niin.

Tänään olin Mathieu Leporinin pitämällä meditation & healing -tunnilla mun ehdottomasti lemppari joogasalillani - Sagayogassa. Harjoitus teki superhyvää. Tunnin meditaatio oli kokonaan ohjattu, aloitimme istualtaan, välillä seisoimme (koko ajan silmät kiinni), ja loppuharjoituksen teimme makuuasennossa. Koko harjoitus pohjautui tietenkin hengitykseen ja oman kehon kuulosteluun, mielikuvamatkaan, kaikkiin aisteihin. Mathieu soitti äänimaljoja sekä rumpua. Harjoituksen jälkeen oli (ja on) tosi maadoittunut olo. Tunnin jälkeen nostin enkelikortin, joka kuvasti sitä, että en ole täysin kunnossa, mutta se ilo on edelleen olemassa. Minun tulisi keskittyä kaikkeen, mikä tuo minulle hyvää oloa ja iloa elämääni. Ja sitä olen tehnytkin.

Viime päivät ovat olleet helpompia. Uskon, että tuo sunnuntain workshop pisti jotain liikkeelle, koska sen jälkeen olo on ollut kevyempi. Olen tarvinnut vähemmän tarvittavia lääkkeitä ja oloni on kirkkaampi, selkeämpi ja tasapainoisempi. Pystyn ja jaksan eri tavalla. Läsnäolo on helpompaa. Ilon kokeminen on mahdollista. Rentoutuminen on mahdollista. Tunnen kiitollisuutta. Työkuvioiden muutos on ollut erittäin positiivinen asia. Tuntuu, että asioilla on kokonaan uusi startti, voin aloittaa jälleen alusta, puhtaalta pöydältä.

Tästä kaikesta hyvästä ja liikkeelle lähtevistä prosesseista huolimatta - ja kenties ehkä juuri siksi, mieleeni tuli sunnuntaina paljon tuohon sairastumisvuoteeni liittyviä kokemuksia. Ehkä niiden oli tarkoituskin tulla ikäänkuin viestintuojaksi ja muistuttajaksi, miten asiat ovat nyt niin paljon paremmin.

Kerratakseni noita tapahtumia sieltä... Muistin sen, miten aivoni eivät yksinkertaisesti toimineet. Silloinen kihlattuni Kimi annosteli minulle lääkkeeni joka aamu ja ilta, koska itse en pystynyt edes siihen. Milloin käteni eivät totelleet tai pelkäsin, että otan lääkkeeni ihan väärin. Minun oli vaikea muistaa monta ja mitäkin, ja ihan vaikka luin ohjeet pakkauksen ulkopuolelta, en sisäistänyt mitään. Muistan myös, että halusin paeta uneen, vaikka unettomuus oli kroonistunut. Usein olin jossain unen ja valveen rajamailla, ja jos nukahdin, heräsin viimeistään kahden tunnin päästä ottamaan unilääkettä. Kun suljin silmäni, putosin johonkin pimeyteen. Kehokokemus katosi kokonaan. Se oli tosi ahdistavaa ja pelottavaa. Päivät (ja yöt), ylipäänsä elämä oli kaikenkaikkiaan vaikeaa ja äärimmäisen rankkaa. Jos minulle, niin myös läheisilleni. Saatoin itkeä sängyssä sitä, miten minua pelottaa aivan kaikki. Täristä kauhusta. Täristä niin paljon, että kroppa oli ihan maitohapoilla. Siihen pelontunteeseen ei auttanut järkipuhe eikä rauhoittuminen, ei usein edes rauhoittavat lääkkeet. Pelkäsin, että menetän järkeni. Sekoan, katoan, kuolen. Kun katsoin peiliin, omat kasvot oli vieraat. Välttelin tämän vuoksi vessassa käymistä. En halunnut katsoa peiliin. Jos olette nähneet Black Swan -leffan, oli elämä kutakuinkin jotain sellaista. Pelkäsin, että minulla on psykoosi. 

Psykoosiepäilyjä minulla oli myös (ja erityisesti) silloin, kun menin suihkuun ja näin suihkussa valuvan veden verenä. Psykoottisiksi oireita ei kuitenkaan luokiteltu, koska pystyin koko ajan tajuamaan sen kaiken olevan epärealistista. Ne oli vakavan masennustilan värittämiä asioita, jonkinmoisia unettomuuden tuomia hallusinaatioita kenties. En tiedä. Kun vesi valui viemäriin, oli se verta silloinkin. Teki mieli kiljua. Se oli todella pelottavaa, piti koko ajan pitää itsensä tässä maailmassa ja järkeillä, että näkemäni tai kuvittelemani ei ole totta. Metrot, ratikat, bussit, autot... Ne oikein kutsuivat kävelemään alle. Usein pidin rystyset valkoisina jostain tolpasta kiinni, että en ole ajatuksieni vietävissä. Jos minulle tuotiin kukkia, vinoutunut mieleni käänsi sen negatiiviseksi asiaksi - ne oli tietenkin hautajaiskukkia.

Eilen illalla pitkästä aikaa nukkumaan mennessä minulle tuli hiukan samankaltainen kokemus, kuin vuonna 2016. Tiesin, että se johtuu yhdestä iltalääkkeestä, joskus hyvin harvoin (ja ehkä näitä lääkkeitä ensimmäisiä kertoja syödessäni) tuli vastaavaa; Tuntui, kun joku istuisi rintani päällä, hengittäminen oli todella vaikeaa. Samanaikaisesti kehoni kadotti ääriviivat ja uneen vaipuminen oli mahdotonta. Pidin silmiä kiinni ja tuntui, että kellun jossain kuplassa. Olo oli todella tukala. Minua pelotti, että unettomuuskierre alkaisi uudestaan. Silloin, kun esimmäisiä kertoja kun lääkettä otin vuonna 2016, makasin olevinaan nuoruudenystäväni kesämökin laiturilla. En pystynyt nukkumaan, mutta en pystynyt irtautumaan myöskään tästä mielikuvasta. Tuntui, kuin olisin oikeasti siellä, enkä pysty tekemään mitään. Tätä kesti tuntikausia.

Pitkä matka siitä on kuitenkin kuljettu.

Olen oppinut itsestäni niin valtavasti. Minun piti juosta pää edellä seinään, että pystyn rakentamaan itseni uudestaan palasista uudeksi versioksi. Versioksi, joka on enemmän täällä maailmassa omaa itseä varten. Kertauksena jälleen : Kuuntelen ensin itseäni, mitä haluan, mitä jaksan. En tee asioita enää ainoastaan ja vain muita varten. Osaan kieltäytyä, pitää puoleni, (enkä jää märehtimään) mutta osaan myös sanoa asioille kyllä. Olen tajunnut syitä, mistä kaikki johtuu ja mitä asioille on tehtävissä. Näen kirkkaammin menneisyyden tapahtumat ja ymmärrän niiden ja sairastumiseni tapahtuneen syystä. Yritän päästä irti täysin suorituskeskeisyydestäni. Olen ennen sairastumistani suorittanut elämää; vapaapäiviä, työpäiviä, elämistä ja olemista, liikuntaa, terveellistä ruokavaliota, kaikkea. Yrittänyt luoda onnellisen elämän. Elänyt jonkinmoisessa täydellisyyden kuplassa kuvitellen, että kaikki on oikeasti hyvin, vaikka alla on ollut äärimmäisen pahoinvoiva, rikkinäinen ihminen. Kun se kaikki suoritus ja kaikki elementit lopulta ympäriltäni katosivat, olihan se kivuliasta ja pelottavaa. Tämä on elämäni taistelu - taistelu elämästä. Vieläkin välillä tulee toisinaan olo, etten enää jaksa, ja haluan luovuttaa. On vain niinäkin hetkinä jotenkin selvittävä, koska tämä kaikki onnistunut työ terveyteni eteen, matkaaminen oikealle tielle ja taistelu olisi ollut muuten täysin turhaa. Matka jatkuu.

Ladataan...
miiajohanna

Yleensä tulen kirjoittamaan vain siitä syystä, että minulla on siihen suoranainen tarve. Koen tuolloin, että olen esimerkiksi terapiaistunnon (tai jonkun mielenkiintoisen dokumentin, ystävän neuvon, workshopin, joogatunnin, tai mitä ikinä) avulla oivaltanut jotain sellaista itsestäni / käytöksestäni / toimintatavoistani tms. josta voisi olla myös hyötyä lukijalle, hänen peilatessaan omaa itseään / käytöstään / toimintatapojaan. Tai että olen saanut niin paljon jotain uutta ylipäänsä irti itsestäni, että niiden asioiden kirjoittaminen tekstiksi tuntuu luontevalta jatkumolta muiden tekstien perään. Kuitenkaan mitään sinänsä mullistavaa ei ole tapahtunut eikä mitään "lamppua ole syttynyt", että olisi ollut aivan pakonomainen tarve tulla jakamaan oivallukseni tänne. Olot vaihtelee aikalailla ääripäästä toiseen. Edelleenkin. Suoraviivaista toipuminen ei ole. Monin omin valinnoin voi kuitenkin rajallisesti helpottaa eloa ja oloa.

Enkä tosiaan kirjoita, jos minulla ei ole sitä fiilistä. Yleensä annan tekstieni vaan syntyä kaikesta ajatusvirrasta ja intuitiosta. Jos en saa konetta käsiini juuri sillä hetkellä, kun se olo on, on minun pistettävä vähän asioita ylös, jotka tuon tänne sitten jälkikäteen. Olen myös hetken aikaa tietoisesti ehkä pitänyt pientä hajurakoa blogiini tuon ns. masennuskohun jälkeen (niinkuin edellisen postauksen alussakin kerron.) Se oli ensimmäinen kerta, kun blogiini tuli myös joitakin negatiivisia kommentteja (ei montaa, mutta tulipa kuitenkin). Se oli myös koko blogihistoriani luetuin teksti. Ehkä vähän säikähdinkin. Kaikki ajatukset pyöri muutaman vuorokauden ajan vain sen tekstin ympärillä. Mutta seisoin sanojeni takana ja siitä hyvästä nostan itselleni hattua ja taputan olalle. Ja kiitän jokaista tekstin lukijaa siitä, että vastaanotitte ajatukseni. Että tekstini herätti teissä jotain. Että jaoitte sitä eteenpäin. Että ylipäänsä luette ja olette. Teitä on jo paljon siellä ruudun toisella puolella ja nöyrästi voin vain kiittää jokaista teitä siitä, että teette tästä minullekin niin paljon merkityksellisempää.

Tuosta kirjoittamastani tekstistä päästäänkin aasinsiltana siihen, miten sairastumiseni jälkeen toipumisen alkaessa olen oppinut pitämään puoliani. Pitämään myös muiden puolia. Oppinut sanomaan ei. Joskus korostuneestikin. Olen varmasti tästä kirjoittanut aiemminkin. En jää enää liikaa kiinni siihen, että mitä joku mahtaa nyt miettiä. Pikkuhiljaa, kun olen tehnyt tätä uudenlaista toimintaa tietoisesti, on siitä tullut osa minua ja se on ollut ihan huikea oppi. En olisi joskus voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin julkista blogia, saatika näin aroista aiheista kuin nyt kirjoitan. Tai uskaltaisin tehdä kokonaisen postauksen eriävistä mielipiteistäni. Tässä kuitenkin olen, avoimesti oma itseni. Haavoilla, arvilla, hauras, mutta vahva. Teidän nähtävillänne, tällaisena kuin olen. Aitona, omana itsenäni. Se ei enää pelota minua, minusta tuntuu, että voin kirjoittaa ja kertoa juuri niistä asioista, kuin haluan ja parhaaksi näen. Minua ei kaduta yksikään blogitekstini. Minua ei kaduta sekään, että teen tätä omilla kasvoillani. Vaikka kiusaajani lukisi tätä. Vaikka vihamieheni lukisi tätä. Olen juuri sitä, mitä olen, enkä voi koskaan miellyttää kaikkia. Joskus kuitenkin onneksi jotakuta;

Tänään minulle tuli ihan superhyvä fiilis, kun blogini Facebook -sivustolle (jota muuten kannattaa myös seurata, siellä on paljon ekstraa näiden blogitekstien lisäksi, mietelauseita, artikkelivinkkejä, biisejä, yms. ylipäänsä mielenterveyteen liittyen!) Mutta; Sinne tuli kysymys, että koska jälleen kirjoitan. Tämä lukija oli jäänyt sanojensa mukaan blogiini aivan koukkuun. Tuli olo, että teen todella tämän avulla jotain tärkeää. Kun palasin tänään blogialustalleni, oli edelliseen postaukseen tullut kommentti. Aluksi minua jotenkin pelotti mennä lukemaan se, mutta pelko osoittautui ihan turhaksi - siellä oli todella ihana palaute, jonka haluan jakaa myös tässä;

"Hei,

kiitos kirjoituksestasi. On sydäntä raastavaa lukea kirjoituksesi otsikon mukaisesti siitä, että sinua sattuu. Voimia ja haleja sinulle. ️

Haluan yhtä aikaa sanoa, että rehellisen aukikirjoitetut kokemuksiesi kuvailut ovat voimaannuttaneet monia, ja että rohkeutesi julkisesti ja nimelläsi aukikirjoittaa omia tuskiasi, tuntemuksiasi ja ajatuksiasi voimaannuttaa toisia, sekä antaa monille mahdollisuuden nähdä maailmasta siivun sinun silmiesi ja kokemusmaailmasi kautta, rikastaen sitä entisestään. 

Kuvailemasi maailman katsantokanta on kaunista ja herkkää, mutta yhtäaikaa perin haavoittuvaisen tuntuista. Ehkä olet kuin herkkä ruusu täällä kylmässä pohjolassa. Mutta älä huoli, monet ruusut ovat löytäneet selviytymiskeinot täälläkin... Niin myös sinäkin tulet löytämään, koita vain jaksaa. Tunti ja päivä kerrallaan. Näin ainakin sydämestäni toivon. Toivon myös, että tämä kirjoitukseni auttaa sinua selviytymään täällä viimaisessa pohjoisessa, jossa tuiskua ja kylmyyttä tuntuu valitettavasti riittävän. 

Olet vahvaa tekoa. Toivon, että heikkoina hetkinäsikin, tiedät ja muistat sen..

Minua harmittaa, että kirjoituksiesi mukaisesti saat myös negatiivista palautetta kirjoituksistasi. Jätä ne omaan arvoonsa, niin vaikealta tai mahdottomalta se voikin tuntua. Sinun rohkeutesi kirjoittaa omista kokemuksistasi toisten auttamistarkoituksessa osoittaa sellaista rohkeutta, että se voi lieveilmiönä joillakin toisenlailla ajattelevilla ihmisillä, joita kenties pelottaa erilaisuus, ja jotka kenties kokevat itse voimistuvansa toisten alaspäin työntämisestä, aiheuttaa negatiivisia vastareaktioita. Heitä voi pelottaa se sinun avoin ja rakastava maailmankatsomuksesi, että pelkojensa ohjaamina lähtevät sinua, tietoisesti tai tiedostamattaan, satuttamaan. 

Niin vaikeaa (tai jopa mahdotonta) kuin se lieneekin, yritä olla välittämättä näistä negatiivisista palautteista, vaan usko itseesi ja jatka samalla sydämesi ja DNA:si osoittamalla tiellä. Jatka sen tekemistä, mitä SINÄ pidät tärkeänä. Kanssakulkijoita on vierelläsi, vaikket niitä aina näkisi tai tuntisikaan... 

Muista, että kovassa paineessa ne timantitkin syntyt. Olet yksi heistä.

Ohessa pari kirjavinkkiä:
- Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
- Richard Feynman: What Do You Care What Other People Think"

Aivan mieletön palaute. Huh! KIITOS! En löydä oikein edes tarpeeksi kuvaavia sanoja, mitä kaikkea positiivista tuo teksti minussa herätti. Tuota välillä mietin, mitä kommentoijakin tuossa osin, miten ihmiset ovat niin suunnattoman pahoja toisilleen. (Tai ylipäänsä tälle maailmalle, eläimille, luonnolle. Tästä voisin pauhata vaikka kuinka.) Usein kuitenkin siellä takana on oma paha olo. Omat pelot. Ja niistä käsin toimiminen. Vaikkapa masennus saattaa olla sellainen asia, mitä pelkää niin paljon, että ei pysty kohtaamaan siihen liittyviä kirjoituksia, uutisia, ohjelmia tai kohtaamaan sitä, että itsellä saattaa olla masennus. Sitä tosiasiaa juostaan karkuun.

Myös erilaisuus pelottaa ihmisiä. Välillä itse ihan tyystin unohdan, että masennus tai ahdistus tai se, että on ollut mielisairaalassa, ovat edelleen tabuja. Ne asiat ovat minulle (lähes) 100% vain tapahtuneita asioita, erilaisten syy - yhteyksien myötä tulleita juttuja, joista on sitten kasvettu, opittu, muututtu, toivuttu ja matkataan edelleen kohti valoisampaa tulevaa. Vielä pieni osa minusta häpeää tapahtuneita ainoastaan siinä valossa, että jos menneisyyteni ei kestä päivänvaloa esimerkiksi uudessa ihmissuhteessa. Vaikka rationaalisesti ajattelen niin, että sitten sellaiset ihmiset eivät ole tarkoitettukaan kulkemaan rinnallani. Toivoisin ehkä enemmänkin, että minua kohdeltaisiin ihan vain.. minuna, eikä mielenterveyskuntoutujana. Olenhan paljon muutakin kuin sairauteni - vaikka, se tottakai iso osa elämääni on ja vaikuttanut monella tavoin erinäisiin asioihin. Ihminen on lopulta kuitenkin paljon monimuotoisempi, kuin esim. ikä ja sairaus, työ ja harrastukset. Itse kammoksun sellaista status-symboleiden taakse piiloutumista. Ettei uskalleta kohdata itseään minään muuna, kuin joidenkin roolien kautta. Siitä on itselläkin kokemusta. Pelkäsin, mitä alta paljastuukaan.

Kopioin tähän loppuun ystäväni Facebook -statuksen, joka tuossa sopivasti tuli vastaan (joka tiivistää ajatukseni yhteen!); "Siinä missä runsaasti päihdeongelmaisia tupataan määrittelemään heidän päihteidenkäytön kautta muunmuassa kykenemättömiksi, välinpitämättömiksi ja itsekeskeisiksi, niin täytyypä kertoa äskeisestä. Mulla on ollut tänään aika huono päivä. Junassa itketti. Havaittuaan tämän, mun ympärillä olleet ihmiset siisteine villatakkeineen ja läppärilaukkuineen kääntelivät vaivaantuneena päätään pois päin, arvatenkin siksi jotta eivät ”joutuisi” asiaan puuttumaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, noin puolet hampaistaan menettänyt ja tökerösti tyhjiä tölkkejä jalkoväliinsä mahduttamaan pyrkinyt noin 35-vuotias mies katsoi mua syvälle silmiin ja kysyi lempeällä äänellä, että onko mulla kaikki hyvin. Ja se jos jokin on musta pysäyttävää, koska niillä hienoilla villakangastakeilla, työpaikan statuksilla ja muilla asioilla joita saavutamme ei ole mitään merkitystä, jos emme välitä toisistamme. Tänään hän kohtasi minut ihmisenä ja niin toivon itse tekeväni myös muille."

Tähän on hyvä lopettaa, kohdellaan toinen toistamme ihmisinä. En tiedä saiko tästä tekstistä kiinni punaista lankaa ollenkaan, tuntuu, että ajatus takkuilee ja teksti takeltelee. Mutta sekin on sitä ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Olkoon tänään näin.

Ladataan...
miiajohanna

Tuon viime viikkoisen masennus -"kohun" jälkeen viikonloppua kohti ajatukset eivät kirkastuneet (vaikka tietoisesti olin seuraamatta mitään aiheeseen liittyvää). Kirjoitinkin edellisessä postauksessa, että otan pienen paussin tuohon kaikkeen.

Minulla oli vaikea olo muutenkin. Mieli ei tahtonut rauhoittua oikein mitenkään. Kaikenlaisia keloja pyöri päässä, surua epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisten ymmärtämättömyydestä. Siitä, miten mustavalkoisia toiset ajattelunsa kanssa on. Vaikka sitä tulee olemaan aina. Olipa kyse mistä tahansa asioista.

Ihmissuhteet ovat edelleenkin minulle se haastava asia ja osittain se, mitä minusta ajatellaan. Masennus ja ahdistus syöttää minulle välillä aikamoisen tappavaan tahtiin niin syyllistäviä ja ilkeitä, itseä inhoavia ajatuksia. Täytenä totuutena. Ne syöttää niitä niin, että en pelkästään minä, vaan koko muu maailma vihaa mua. Että olen huono ystävä, huono työntekijä, huono ihminen, yhteiskuntakelvoton. Tällainen todella ankara looppi saa välillä otteen. Vaikka en samalla tavalla halua miellyttääkään enää ketään, olen paljon suorapuheisempi ja rohkeampi kuin ennen ja koetan ajatella, että muiden mielipiteillä ei ole väliä. PAITSI tietenkin niiden kaikkein läheisimpien ihmisten. Mutta. Toisinaan kuitenkin iskee päälle pelot "..mitäköhän minusta mahdetaan ajatella?" Ja usein se ajatusleikki ei jää tuohon kysymykseen, vaan masennus antaa siihen pään sisällä vastauksen.

Kirjoitin vuosi sitten syksyllä tänne blogiini tekstin, Sinä riitätSiinä kävin läpi aika paljon ennakkoluuloja. Ihmisten ennakkoasenteita. Odotuksia. Sitä, miten jossain tilanteessa joudut todistelemaan, että olet tarpeeksi terve tekemään asioita x ja toisessa kohtaa joudut todistelemaan, että olet sen verran sairas, että et kykene tekemään asioita x. Se on tosi raskasta. Nyt toistamiseen kuulin sellaisia asioita, miten minua tulisi varoa. Ja miten olen epätasapainoinen ja epävakaa. Masennus eikä mikään vastaava terve toimintamekanismi esim. liiallisiin kuormittaviin tapahtumiin ei tee ihmisestä suinkaan vaarallista, epätasapainoista hullua. Kuka edes on hullu? Tai mitä on hulluus? Nämä sanat satuttaa ja pistää tietenkin ajatukset ihan solmuun. Tai se, että sairauttani käytetään aseena minua vastaan. Jotkut on tehneet sitä joskus, ja se on tietenkin ihan liikaa. Toki ylilyöntejä tulee välillä, mutta sanat saa pahimmillaan aika syviä haavoja aikaan. Mutta myös teot...

Lähdettiin lauantaina tyttöjen kanssa ulos, eikä ilta päättynyt ihan toivotulla tavalla. Jouduin aamuyöstä aika kovakouraiseen kohteluun järjestyksenvalvojien ja vartijoiden toimesta, vaikka sanoin moneen kertaan, että minua sattuu. He satuttivat (tietoisesti asemaansa hyväksikäyttäen) vaan lisää. Mun käsivarret on aivan täynnä selkeitä sormenjälkiä, isoja kipeitä violetteja mustelmia, poskessa on ruhje, alahuuli mustana. Henkinen kipu on tietenkin nyt paljon kovempi, kuin fyysinen. Ja traumat kaikesta kokemastani romautti vointiani. Tietenkin pelkäsin ja jos menetän luottamukseni virkavaltaan, kehen tässä yhteiskunnassa voi luottaa? Jäljet on sen verran pahat, että pahoinpitelysyyte kuuluisi tehdä. Tämä on vaan niin surullisen kuuluisa juttu; tuskin tulen voittamaan. Kuulin sunnuntaina, että aika monelle tutulle ja nimenomaan naispuoliselle on käynyt tuo aivan sama. Ja se, onko minulla voimia lähteä siihen kaikkeen paperisotaan ja muuhun on myös yksi iso kysymys. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei. Mutta kuulluksi enkä nähdyksi tullut. Se on pahinta, kun sanot, puhut, yrität kommunikoida, ja sinua kohdellaan niin, kuin sinua ei olisi edes olemassa. Kerroin myös, että minulla on traumatausta. Ja hyvänen aika, vaikka ei olisikaan, on tarpeeton voimankäyttö niin väärin ja turhaa. 

Sen vuoksi olen nyt taas aika pohjamudissa, ajatukseni sumussa, eikä oikein tahdo taas saada uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyy. En saa mistään positiivisesta kiinni. Niin paljon kaikkea pahaa sattuu, että välillä alan epäillä, onko minussa jotain vikaa, että näin saa ja voi oikeasti tapahtua? Olen ollut ahdistunut niin, että tärisen, itken, kiljun ja pelkään. Tai sitten vastakohtaisesti olen täysin lamaantunut. Onneksi ei ole tarvinnut olla yksin. Eilen ja tänään sain myös ammatillista apua.

Oli pakko vähän jäsennellä tänne näitä ajatuksiani, koska tuntuu, että en saa oikein mistään mitään kiinni...

Kaikki tsempit, voimalauseet, positiiviset asiat, leffa/kirjavinkit, kaikki, mikä voisi mieltäni vähääkään parantaa - on nyt tarpeen. Tämä oli taas selvä merkki, että itsestäni on pidettävä entistäkin parempaa huolta.

Pages