Ladataan...
miiajohanna

Tuon viime viikkoisen masennus -"kohun" jälkeen viikonloppua kohti ajatukset eivät kirkastuneet (vaikka tietoisesti olin seuraamatta mitään aiheeseen liittyvää). Kirjoitinkin edellisessä postauksessa, että otan pienen paussin tuohon kaikkeen.

Minulla oli vaikea olo muutenkin. Mieli ei tahtonut rauhoittua oikein mitenkään. Kaikenlaisia keloja pyöri päässä, surua epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisten ymmärtämättömyydestä. Siitä, miten mustavalkoisia toiset ajattelunsa kanssa on. Vaikka sitä tulee olemaan aina. Olipa kyse mistä tahansa asioista.

Ihmissuhteet ovat edelleenkin minulle se haastava asia ja osittain se, mitä minusta ajatellaan. Masennus ja ahdistus syöttää minulle välillä aikamoisen tappavaan tahtiin niin syyllistäviä ja ilkeitä, itseä inhoavia ajatuksia. Täytenä totuutena. Ne syöttää niitä niin, että en pelkästään minä, vaan koko muu maailma vihaa mua. Että olen huono ystävä, huono työntekijä, huono ihminen, yhteiskuntakelvoton. Tällainen todella ankara looppi saa välillä otteen. Vaikka en samalla tavalla halua miellyttääkään enää ketään, olen paljon suorapuheisempi ja rohkeampi kuin ennen ja koetan ajatella, että muiden mielipiteillä ei ole väliä. PAITSI tietenkin niiden kaikkein läheisimpien ihmisten. Mutta. Toisinaan kuitenkin iskee päälle pelot "..mitäköhän minusta mahdetaan ajatella?" Ja usein se ajatusleikki ei jää tuohon kysymykseen, vaan masennus antaa siihen pään sisällä vastauksen.

Kirjoitin vuosi sitten syksyllä tänne blogiini tekstin, Sinä riitätSiinä kävin läpi aika paljon ennakkoluuloja. Ihmisten ennakkoasenteita. Odotuksia. Sitä, miten jossain tilanteessa joudut todistelemaan, että olet tarpeeksi terve tekemään asioita x ja toisessa kohtaa joudut todistelemaan, että olet sen verran sairas, että et kykene tekemään asioita x. Se on tosi raskasta. Nyt toistamiseen kuulin sellaisia asioita, miten minua tulisi varoa. Ja miten olen epätasapainoinen ja epävakaa. Masennus eikä mikään vastaava terve toimintamekanismi esim. liiallisiin kuormittaviin tapahtumiin ei tee ihmisestä suinkaan vaarallista, epätasapainoista hullua. Kuka edes on hullu? Tai mitä on hulluus? Nämä sanat satuttaa ja pistää tietenkin ajatukset ihan solmuun. Tai se, että sairauttani käytetään aseena minua vastaan. Jotkut on tehneet sitä joskus, ja se on tietenkin ihan liikaa. Toki ylilyöntejä tulee välillä, mutta sanat saa pahimmillaan aika syviä haavoja aikaan. Mutta myös teot...

Lähdettiin lauantaina tyttöjen kanssa ulos, eikä ilta päättynyt ihan toivotulla tavalla. Jouduin aamuyöstä aika kovakouraiseen kohteluun järjestyksenvalvojien ja vartijoiden toimesta, vaikka sanoin moneen kertaan, että minua sattuu. He satuttivat (tietoisesti asemaansa hyväksikäyttäen) vaan lisää. Mun käsivarret on aivan täynnä selkeitä sormenjälkiä, isoja kipeitä violetteja mustelmia, poskessa on ruhje, alahuuli mustana. Henkinen kipu on tietenkin nyt paljon kovempi, kuin fyysinen. Ja traumat kaikesta kokemastani romautti vointiani. Tietenkin pelkäsin ja jos menetän luottamukseni virkavaltaan, kehen tässä yhteiskunnassa voi luottaa? Jäljet on sen verran pahat, että pahoinpitelysyyte kuuluisi tehdä. Tämä on vaan niin surullisen kuuluisa juttu; tuskin tulen voittamaan. Kuulin sunnuntaina, että aika monelle tutulle ja nimenomaan naispuoliselle on käynyt tuo aivan sama. Ja se, onko minulla voimia lähteä siihen kaikkeen paperisotaan ja muuhun on myös yksi iso kysymys. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei. Mutta kuulluksi enkä nähdyksi tullut. Se on pahinta, kun sanot, puhut, yrität kommunikoida, ja sinua kohdellaan niin, kuin sinua ei olisi edes olemassa. Kerroin myös, että minulla on traumatausta. Ja hyvänen aika, vaikka ei olisikaan, on tarpeeton voimankäyttö niin väärin ja turhaa. 

Sen vuoksi olen nyt taas aika pohjamudissa, ajatukseni sumussa, eikä oikein tahdo taas saada uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyy. En saa mistään positiivisesta kiinni. Niin paljon kaikkea pahaa sattuu, että välillä alan epäillä, onko minussa jotain vikaa, että näin saa ja voi oikeasti tapahtua? Olen ollut ahdistunut niin, että tärisen, itken, kiljun ja pelkään. Tai sitten vastakohtaisesti olen täysin lamaantunut. Onneksi ei ole tarvinnut olla yksin. Eilen ja tänään sain myös ammatillista apua.

Oli pakko vähän jäsennellä tänne näitä ajatuksiani, koska tuntuu, että en saa oikein mistään mitään kiinni...

Kaikki tsempit, voimalauseet, positiiviset asiat, leffa/kirjavinkit, kaikki, mikä voisi mieltäni vähääkään parantaa - on nyt tarpeen. Tämä oli taas selvä merkki, että itsestäni on pidettävä entistäkin parempaa huolta.

Ladataan...
miiajohanna

Halusin lyhyesti kirjoittaa vielä pienen jollakin tapaa ajatukseni tiivistävän ja tältä erää omalta osaltani loppuun nivoutuvan postauksen ennen iltavuoroa, joogatuntia ja tulevaa viikonloppua, jolloin ajattelin sulkea kaikki kanavat näiltä masennuskeskusteluilta.

Painotan, että tarkoitusperäni edellisessä tekstissä viitaten Marian Instastooreihin oli (ja näissä kirjoituksissa ylimalkaan) on a) herättää ihmisiä ymmärtämään sitä, mitä masennus todellisuudessa on, b) kertoa omia kokemuksia, kivuliaita, läpielettyjä kokemuksia siitä, millaista helvettiä sairaus pahimmillaan on, c) pitää puoliani ja pitää muiden sairastaneiden ja sairastuneiden puolia d) auttaa ihmisiä tajuamaan, että kaikki, mitä uutisoidaan tai kerrotaan, ei ole totuus. Eli suosittelen huomioimaan lähdelukutaidon, tietynlaisen kriittisyyden myös lukemastaan. Kerrottu asia voi olla jonkun omakohtainen kokemus, muttei absoluuttinen totuus. Tämä on tärkeä muistaa. JA haluan ennen kaikkea valaa toivoa, olla vertaistuki. 

Ja mitä masennukseen tulee, on kaksi asiaa, mitä selvästi ihmiset (jotka eivät ole masennusta kokeneet) sekoittavat;

a) Masentuneen ja alakuloisen mielialan, johon todella auttaa kivat asiat, positiivinen ajattelu ja kiitollisuus

b) Ja sitten masennuksen, joka on pahimmillaan tappava sairaus, jonka läpi et saa positiivisia asioita, vaikka väkisin yrität hakea. Et tunne kiitollisuutta. Niinkuin kerroin, pahimmillaan et tunne mitään ja tiedostat, miltä ennen joku asia tuntui. Se on pelottavaa. 

Minulla ei ole myöskään tarvetta olla ilkeä Mariaa kohtaan. Tällaistakin jossain povattiin. Edelleen totean, että tiedän ja tunnen Marian, eikä minulla ole mitään syytä huvin vuoksi tässä nyt hänelle ilkeillä. Ja vaikken tuntisikaan, ei silti. Tässä eivät taistele ihmiset, vaan mielipiteet. Ja on päivänselvää, että en ollut ainoa, joka otti nokkiinsa Marian jutuista. En yleensä vihastu, suutu, pahastu. Nyt kuitenkin kävi niin. Koin tarpeelliseksi puolustautua. Tämän ei tarvitse olla sota. Enkä sellaista haluakaan. Enkä mitään "paskamyrskyä" niinkuin joku kommentoija kirjoittikin. Vastuu on aina henkilöllä, joka on julkisesti näkyvillä ja jolla on paljon seuraajia; mitä ja kuinka hän asiat kertoo, ja missä valossa. Mutta, vastuu on MYÖS lukijalla - (viitaten tuohon alkuun), eli ei ota välttämättä kaikkea lukemaansa täytenä totuutena. On vaan niin valtavan tärkeää, miten asiat ilmaisee.

Jos julkisuudessa esillä oleva henkilö sohaisee näinkin arkaa asiaa ja pahoittaa usean ihmisen mielen, silloin tulisi mennä itseensä ja ajatella asiaa, että miksi näin kävi. Mitä sellaista tein tai sanoin, joka kosketti näin montaa ihmistä. Miten niin moni käsitti asiat miten käsitti. Se olisi minusta varsin tärkeää, koska tämä sairaus on itsessäänkin jo hyvinkin syyllistävä, saatika että sitä syyllistystä tulee vielä ulkoakäsin. Vilpitön anteeksipyyntö minusta olisi enemmän kuin tarpeen, eikä se, että perustelee mielensäpahoittaneille omia näkemyksiään.

Joku kirjoitti kommentin edelliseen postaukseeni hyvin ikävään sävyyn, että miksi HÄN ei ole masentunut, vaikka hänelle on käynyt yhtä ja toista. Kommentoija toisteli tätä kysymystä. Masennus ei ole mikään automatio, joka tulee tietyistä asioista aina, vaan se on useamman asian summa. Ehkä jonakin päivänä olemme viisaampia, kun asiaa on tutkittu riittävästi. Sen verran tiedän, että siihen vaikuttaa geneettinen herkkyys, stressitekijät, mahdolliset traumat, menetykset, erot, kuolemat, puutostilat, yksinäisyys, päihteet, univaje,... jne. Eihän kukaan mene syöpää sairastavallekaan sanomaan, että "minä olen polttanut koko elämäni tupakkaa, miksi minulla ei ole keuhkosyöpää häh?" - Sama asia. Mistä sitä kukaan lopulta tietää? Kommentti oli asiaton.

Kävin terapeuttini kanssa äsken keskustelua mm. tästä ja mielestäni tähän on hyvä päättää tämä postaus. Terapeuttini sanoi minulle, että ole itseäsi kohtaan kiitollinen, kun osaat pitää puoliasi. Oli aika, jolloin olin rajaton, enkä pitänyt puoliani. Se oli osasyy sairastumiseenikin. En olisi ikinä kirjoittanut tuota tekstiä, jonka tein. Tai olisin ehkä mukautunut jonkun mielipiteisiin ja pyörtänyt sanani takaisin. Nykyään kun olen vahvempi, pysyn sanojeni takana. Tämä puolieni pitäminen ei suinkaan koske pelkästään nyt tätä kohua, vaan ihmissuhteita, työtä, kaikkea. Terve itsekkyys ja itsepuolustus on parhaimmillaan eheyttävää. Aggressiivisuuden kautta ei ole hyvä käsitellä näitä asioita, vaikka kuinka tunnekuohua tämä aihe minussa ja monessa muussa aiheuttikin. Kiitän siitä, että niin moni on jakanut tekstiäni. Liikaa tietoutta sairaudesta ei edelleenkään ole ja kaikki vääräuskoisuus näiden asioiden tiimoilta olisi hyvä saada pois.

Vaikea masennus ei sairautena avaudu koskaan ihmiselle, joka sitä ei itse ole kokenut. Siksi toivoisin, että ette sanoillanne satuta sairastuneita. Sairaus on ihan tarpeeksi satuttava ilman kanssaihmisten tuomitsevuutta.

Kirjoitan takuulla tästä ko. aiheesta vielä myöhemmin, kun saan ajatuksia kasaan ja vähän lepoa näistä. Toivon, että jokainen miettii mielessään, miten olla toiselle parempi ihminen ja itselleen myös. Kukaan meistä ei tiedä mitä tulevaisuus eteen tuo, jokainen meistä voi masentua, vaikka kuvittelisi, että ei. Niinhän minäkin kuvittelin. Luulin, että positiivisuus ja elämänmyönteisyys ovat asioita, jotka suojaa masennukselta. Parhaimmillaan näin onkin. 

Aina ne kuitenkaan asenteet eivät vaan riitä.

Ladataan...
miiajohanna

Luin töistä päästyäni kotimatkalla Helsingin Sanomista kertakaikkisen mainion jutun koskien masennusta ja uupumusta. Juttu oli Tommy Hellstenin käsialaa. Juttuun pääset täältä. Noh, hetken kotona istuttuani selailin Instagramia ja katsoin Maria Nordinin Instastoorit - minut valtasi viha, suru, pettymys ja hämmennys. Miten KUKAAN voi päästää suustaan jotain noin harkitsematonta?

Maria kertoo, että miten Ylellä uutisoitiin, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kuulemma puhutaan liian vähän. Tästä Maria oli eri mieltä. Siitä puhutaan kuulemma aivan liian paljon. Neuvolassakin kysellään jatkuvasti miten voit ja mitä sinulle kuuluu - jonka minä itse koen pelkästään hyvänä asiana. Kuuluisikohan se kenties myös heidän työhönsä? Tässä nyky-yhteiskunnassa luodaan ajatusta, että pitäisi jaksaa ja on jaksettava - vaikkei jaksaisikaan. Muuten on huono äiti. Muistan omilta sairaala-ajoilta useampia äitejä, jotka olivat osastolla juurikin synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi. Monet olivat sairastuneet esimerkiksi siksi, koska eivät saa nukuttua ja eräskin äiti oli sairastunut pitkän unettomuuden vuoksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jokainen näistä äideistä kaipasi lastaan ja koki tilanteen pelottavana. Monia huolestutti, miten tietenkin oma lapsi vaistoaa sen, että äiti on etäinen, haluton ja omissa maailmoissaan. Ja juuri silloin, kun luodaan lapsen kanssa niitä tärkeimpiä siteitä ja kontakteja. Nämä äidit toden totta olisivat halunneet olla aivan jossain muualla, kuin mielialahäiriökeskuksen osastolla tai suljetulla.

Maria myös kertoo videoillaan, miten neuvoloissa on seinillä mainoksia "Hei sinä masentunut äiti". Ja sen jälkeen toteaa, "minä, masentunut?" ja pyöräyttää silmiään. Nämä "mainokset" ovat ihan todella tarpeen juuri niille, jotka ovat tuossa tilanteessa. Apua voi olla vaikea pyytää. Äiti voi kokea olevansa tilanteessa yksin. Ja nimenomaan kokea yllä jo mainitsemaani HUONOMMUUTTA siitä, ettei voi olla se paras mahdollinen äiti juuri syntyneelle lapselleen, vaikka kuinka haluaisi niin. Ja sehän on perusoletus synnytyksen jälkeen, oletetaan että äiti on onnellisuuskuplassa, vaikkei se aina mene niin. Ihana asia tietenkin on se, jos synnytyksen jälkeen voi hyvin ja voi olla siinä onnellisuuskuplassa - mutta kaikilla ei käy niin hyvä tuuri. Se ei ole valinta. Se on surullista, mutta siitä on mahdollista selvitä.

"Sairauksia mainostetaan ja luodaan", "Tuputetaan", Maria sanoo. Olen itse niin eri mieltä. Ja niin on moni muukin. Tämä on niin vanhanaikaista ajattelua. Aivan kuin ihmiset haluaisivat olla sairaita. Tai sairastuisivat mainosten (!) tai niiden luomien mielikuvien voimasta. Kyseessä on aivan muut asiat. Itselläni ei ole lapsia, eli omakohtaista kokemusta juuri tästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta minulla ei ole, mutta vakavasta masennuksesta kyllä muuten. Ja tämänhän te jo tiesittekin blogiani seuranneena. Näissä Marian videoissa seuraava särähti ehkä eniten korvaani;

"Masennuksestakin on tehty sairaus, vaikka oikeasti on kyseessä se, että me ajatuksilla tuotetaan negatiivisia tunteita, sörkitään omaa aivokemiaamme niillä ajatuksilla mitä me tehdään ja tavallaan ollaan koukussa niihin negatiivisiin ajatuksiin, mutta onko se sairaus, niin mä olen vähä eri mieltä"

Jos minä olisin voinut ajatuksillani olla sairastumatta, luuletteko, että en olisi tehnyt sitä? MASENNUS ON SAIRAUS. Kun syöksykierre alkoi, oli tilanne mennyt liian pitkälle. Syitä tilanteen eskaloitumiseen oli paljon. Lukekaa se Hellstenin juttu, siinä on minun mielestä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitetty se "kaava", miten ihminen sairastuu. Ja lisätäkseni siihen kaavaan sanoisin, että esimerkiksi tekemällä paljon töitä yritetään kenties täyttää jotain sisällä olevaa tyhjiötä, jotta saisi tekemästään työstä omanarvontunnetta. Kiitosta. Kunniaa. Ei rakasteta itseään ja sitten juostaan itseä karkuun. Ja sitä kautta väsytään lopulta niin, että seinä tulee vastaan. Ihminen on lopulta etääntynyt itsestään kauas. Uudelleenrakennus vie aikaa, mutta se opettaa aivan uusia tapoja kohdata itsensä ja pitää jatkossa itsestään huomattavasti parempaa huolta. Itsekin olen ollut täysin rajaton.

Masennuksessahan nimenomaan ongelma on se, että päässä ajatukset lähtevät sairautta itseään ruokkivaan kaavaan. Se vaatii töitä itseltä. Se vaatii tukea läheisiltä. Se vaatii ymmärrystä. Se vaatii jatkuvaa halua muutokseen. Sairaus vaatii APUA. Mutta tällaisia 1800-luvun ajattelutapoja ei kannattaisi julkisesti vaikuttavassa asemassa olevan ihmisen tuoda tänä päivänä mielestäni esille. Ystäväni laittoi hyvän viestin, että tuolla tavalla viedään niin taaksepäin kaikkea sitä työtä, mitä mielenterveysasioiden näkyvyydelle jatkuvasti yritetään tehdä. Ja ystäväni on varsin oikeassa. Hän myös totesi, että tuo on aivan sama, kun nauraisi esimerkiksi syöpäpotilaalle, että miksi menet ja keksit tommosta? Että ajatuksilla olet itsesi sairastuttanut. Mene töihin ja ole normaali. 

Maria toteaa; "Mielestäni masennus on addiktio" Addiktio? Masennus on musta viitta, joka vääristää ajatukset, vääristää koko maailmankuvan, vie halun elää, vie tulevaisuuden näkymät. Se on kuin suo, se on selviytymistä. Siinä ei ole mitään, mihin olisit addiktoitunut. Siitä haluaa kaikin voimin eroon. Masennuksen läpilyövät pakko-ajatukset ja synkkyys pahimmillaan vie mukanaan. Se on tila, musta kupla, jonka sisällä olet, etkä pääse sieltä omin avuin ulos. Pahinta on, kun et tunne mitään. Tiedät, mitä missäkin tilanteessa tulisi tuntea, muttet tunne.

Maria oli saanut Instastoorin kautta seuraavan viestin, jonka halusin myös lainata tähän. Hän oli jakanut sen myös siis kaikkien nähtäväksi, lähinnä kai tukeakseen näitä omia ajatuksiaan:

"Työskentelen sairaanhoitajana psykiatrialla ja olen samaa mieltä kanssasi! Mikä surullisinta, moni masentunut ei edes tunnu haluavan parantua! Eli päästä niistä negatiivista ajatuksista. Todella vaikeaa yrittää hoitaa heitä. Ja koska potilailla on itsemääräämisoikeus, et voi pakottaa heitä edes ulos kävelylle raikkaaseen ilmaan vaan joudut antaa heidän maata sängyssä tekemättä mitään ja rypemässä negatiivisuudessaan ja itsesäälissään! Ei hyvä."

Tuntematta tätä psykiatrialla työskentelevää sairaanhoitajaa, taitaa hän olla aivan väärässä ammatissa. Ainakin tuolla ajattelemattomalla kommentilla hän saa sellaisen kuvan, ettei ymmärrä sairastuneiden mielenmaisemaa oikeasti sen syvemmin. Osastolla silloin, kun itse sinne jouduin, oli paljon mielivaltaisia hoitajia, jotka käyttivät psyykkisesti heikon potilaan tilaa oman asemansa pönkittämiseen. Eräälle hyvin ylipainoiselle naiselle sanottiin, että "liikkuisit sinäkin joskus". Minulle sanottiin, että "sinullahan on kaikki elämässä hyvin, niin mitä teet täällä. "Älä itke, kun häiritset muiden ruokarauhaa". Jne, jne. tilanne oli pahimmillaan sitä, että konttasin sairaalan käytäviä unettomuuden vedettyä fyysisen ja henkisen voinnin aivan tappiin ja hoitajat saattoivat vessaankin. Tavoitteeni oli selvitä. Tavoitteeni oli pestä hampaat, päästä ylös. Mietin etten ikinä selviä siitä. Olin positiivinen, onnellinen, elämässäni menestynyt ja kaikki oli päällisinpuolin hyvin. Ajatuksissani ei ollut mitään "vääristymää", mitä olisin lähtenyt tukemaan. Pelkoja ja ahdistusta oli. 

Pistin Marialle viestiä ja ilmaisin tuohtumukseni. Psykiatriset sairaudet ovat aivan yhtä vakavia ja koko ajan yleistyviä (voidaan puhua jo) kansantauteja. Näihin EI ole selityksenä pelkästään joku vääränlainen ajattelukehä. Silläkö se olisi ohi, että ajattelet "olen onnellinen, minua ei mikään vaivaa, hip hei". Minun mielestäni videot vähättelevät pahasti sairaita ihmisiä. Miksi sitten on sairaalat? Miksi on lääkitykset? Miksi on sähköhoidot? Miksi on terapiat? Miksi on ryhmäterapiat? Minkä vuoksi on Suomen Mielenterveysseura? Minkä vuoksi ihmiset päätyvät itsemurhiin? Itsetuhoisuuteen? Voisin kysyä yhtä, jos toista. Sairaalat eivät myöskään ole paikkoja, joissa tungetaan vaan lääkettä naamaan. Siellä painotetaan nimenomaan pääasiassa lääkkeettömiä ahdistuksenhallintakeinoja. Suomen Mielenterveystalon sivut tulee tutuksi ensikättelyssä (näitä Maria minulle suositteli, mutta tiesin nämä jo sieltä 2015 vuoden lopulta!) Hän myös sanoi, että terapia voi olla huonosta, kun käsitellään menneitä ja keskitytään niihin. Kognitiivinen terapia on kuitenkin ratkaisukeskeistä - sitä, että miten voisit jatkossa ajatella ja / tai toimia toisin. Miten omia ajatusvääristymiä muutetaan ja miten turvallisuutta luodaan. Mietitään, mitä voit tehdä oman jaksamisesi ja toipumisesi eteen. Millaisia ihmissuhteita tulisi välttää. Keskitytään rakentaviin kokemuksiin ja asioihin, joista saa voimaa. Ei märehditä menneissä.

Tämä koko asia sai minut vaan niin pois tolaltani, että en voi käsittää. Sain paljon ystäviltäni viestejä, miten juttu herätti heissäkin voimakkaita negatiivisia tunteita. Olen itse osa-aikaeläkkeellä tällä hetkellä. Teen töitä 18h / vko, koska en pysty ja jaksa tekemään enempää. Yritän hoitaa itseäni koko ajan ja muuttaa näitä vääristyneitä ajatuksiani. Kaikki ei ole vain itsestä kiinni. Minä en kuitenkaan OLE sairaus, minulla ON sairaus. Se helpottaa ajan kanssa ja sen kanssa oppii myös elämään. Se ei synny siitä, että itse keksit sen, vaan taustalla on usein trauma tai jotain muuta, mikä altistaa helposti masennukselle. Vielä tänäkään päivänä me emme tiedä, mikä kaikki masennuksen laukaisee, miten se toisilla uusii ja toisilla on vain lievänä, mitkä asiat edesauttaa sairastumista jne. Näitä kun on vaikeampi todentaa, kuin fyysisiä sairauksia, ja iskeä juuri oikeat lääkkeet. 

Tulin vain niin äärimmäisen surulliseksi, että julkisuudessa työtä tekevä ihminen antaa tällaisia todella vääränlaisia (VÄÄRISTYNEITÄ!) ajatusmalleja ihmisille. Ne, jotka eivät ymmärrä sairautta tai eivät osaa tukea läheisiään, tuskin nämä videot katsottuaan osaa tukea yhtään sen enempää - päinvastoin. Ja jokainen masentunut varmasti kokee vaan entistä enemmän huonommuutta, kun tällaista julistetaan, että suoraan suomennettuna se on sairastuneen oma vika. Omasta päästähän se on kiinni ja siitä miten ajattelee. Eikun vaan ulos kävelemään raittiiseen ilmaan jokainen ja positiivisia ajatuksia. Voi hyvä luoja.

Olen puhunut.

----

Edit: YLE -tieteen sivustolla on 10.9.2017 julkaistu juttu tästä DNRS -menetelmästä, mistä Maria puhuu - eli miten aivotreenillä parantuisi. Suora lainaus jutusta;

"DNSR ei kuitenkaan ole sama asia kuin kognitiivinen psykoterapia, jota antaa vuosien koulutuksen saanut psykoterapeutti. DNSR perustuu epätietieteellisiin näkemyksiin aivojen toiminnasta eikä menetelmän toimivuudesta ole mitään tieteellistä näyttöä.

Menetelmä väheksyy ja syyllistää sairaita

Vakavin ongelma on väite sopivuudesta monien sairauksien hoitoon. Menetelmän sivuilla ja tässä Maria Nordinin blogissa sen mainostetaan auttavan allergiaan, astmaan, Parkinsonin tautiin, borrelioosiin ja hiivatulehduksen hoitoon. Käsittämättömin väite on, että autoimmuunisairaudet johtuvat limbisen järjestelmän häiriöistä ja DNSR auttaa myös niihin."

Tämä kaikki kuulostaa kummalliselta ja suorastaan vaaralliselta. Olisiko muka mahdollista, että ykköstyypin diabeetikko tai nivelreumaa sairastava voisi ajatteluaan muuttamalla parantaa sairautensa? Tai että pähkinäallergikko voisi limbistä järjestelmäänsä uudelleenohjelmoimalla huoletta napostella pähkinöitä? 

Menetelmä syyllistää kroonisesti sairaan, koska sairaus on oman tsempin puutetta.

Nämä väitteet eivät tietenkään voi olla totta. Lisäksi ne väheksyvät vakavista sairauksista kärsiviä. On julmaa väittää vaikeasta astmasta, allergiasta tai Parkinsonin taudista kärsivälle, että positiivinen ajattelu parantaa. 

Tämä myös syyllistää kroonisesti sairaan, koska sairaus on oman tsempin puutetta. Sairaudesta pääse eroon, jos on riittävästi tahdonvoimaa ja parisataa euroa. Pahimmassa tapauksessa epätoivoinen ihminen maksaa DVD:stä satoja euroja. 

Kaiken kattavat parantamisväitteet asettavat DNRS-menetelmän selvästi huuhaa-kategoriaan."

Ladataan...
miiajohanna

Hoitotahojen (ja viisaiden läheisteni) toimesta minulle kerrottiin moneen kertaan tilanteissa, (joissa sain pahasti ihmissuhteista takkiini) - sinun täytyy oppia rakastamaan itseäsi, ennen kuin voit rakastaa muita. 

Usein ajattelin, että ihan oikeasti, miten tuo on mahdollista? Yhtäkkiä alkaa tosta noin vaan rakastaa itseään? Ja koin, että enkös minä nyt ihan riittävästi rakastanut, jos yritin pitää itsestäni huolta vaikkapa syömällä terveellisesti, liikkumalla, tekemällä mielekkäitä asioita tai vaikka palkitsemalla itseäni kivoilla asioilla. Kääriytymällä mukaviin lakanoihin ja pukeutumalla sellaisiin vaatteisiin, missä tunsin oloni hyväksi. Se ei kuitenkaan ollut (eikä ole) ihan noin yksinkertaista.

Ei ole itseasiassa kauaakaan, kun vielä todenteolla tuskailin tämän asian kanssa. Enkä missään nimessä sano, että "kaikki on nyt muuttunut". On varma, että tulen tuskailemaan takuulla jatkossakin, mutta olen nyt kuitenkin oikealla tiellä mitä tulee tuohon itsensä rakastamiseen.

Olen viime päivinä hoksannut kunnolla masennukseni kenties tärkeimmän syntysyyn ja sehän on yllätys yllätys hyvinkin liitännäinen tähän itsensä rakastamiseen. Siihen saakka, kun masennuin kunnolla, olin elänyt elämää muita varten. 

Minun oli vaikea tajuta sairastuneeni, koska olin ajatellut olevani masennukselle ikäänkuin immuuni. Olinhan ihminen joka oikeasti nautti elämän tarjoamista pienistä asioista. Se, miten aamuauringon säteet tai kahvintuoksu, tai kasteinen nurmi sai sydämeni sykähtelemään. Ajattelin, että koska minulla on tämä kyky ja taito, en voi masentua. Yritin sairastuttuani selittää läheisilleni, miten en tunne mitään. Tai kuinka tilaamani latte ei tunnu missään. Tätä monien ystävien oli vaikea ymmärtää. Monet sanoivat, että eihän se miltään tunnukaan. En voinut ymmärtää. Ehkä sitten olen herkempi tuntemaan. Laidasta laitaan. Me kukaan kuitenkaan täällä emme voi tietää, miltä toisen maailmankuva näyttää hänen vinkkelistään käsin ja miltä mitkäkin asiat tuntuu tai ei tunnu. Mutta minä tiesin (ja "tunsin"), että asiat on pielessä, kun en tunne mitään. Se oli pahinta. Tietää, mitä kuuluisi tuntuea ja kun ei tunne mitään.

Monet masennuksesta toipuneet kertovat, että miten he nyt vasta näkevät maailman pienet ilot suurina koettuaan masennuksen. Mietin, että mikä minussa on vikana, että silti masennuin? Minähän olin ollut positiivinen ja iloinen ja nähnyt elämässä paljon valoa. Minä näin ne maailman pienet ilot suurina. Minä oikeasti nautin elämästä. Kaikkine aisteineni. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä. Tai se ei ollut se syy, miksi sairastuminen tapahtui.

Syynä on ollut pikemminkin se, että minä en ole itse rakastanut itseäni, enkä hyväksynyt itseäni tällaisena. Se on näkynyt pääsääntöisesti ihmissuhteissa ja itseni laiminlyömisenä. Kerroin tuossa aiemmin, että huolehdin itsestäni. Tässä piileekin ristiriita - suurin osa toiminnastani ja elämästäni kuitenkin oli muiden toiveisiin vastaamista...

Elin miellyttämisestä käsin. Olinhan oppinut sen jo lapsena. Luulin, että tulen hyväksytyksi ja saavutan elämässä parhaiten asioita toimimalla jonkun toiveiden mukaisesti. Vaikka välillä minua ahdisti niin kovaa, kun en uskaltanut tuoda itseäni näkyväksi tai sanoa miltä minusta oikeasti tuntuu, niin elin tällä tavoin kauan. Toki olin tehnyt elämässä asioita omien toiveiden mukaisesti - hakenut kouluun, hakenut työhön, sellaisia ammatteja / aloja / töitä / asioita, joista oikeasti pidin. Mutta esimerkiksi työelämässä olin aina pelännyt auktoriteettejä. Siitä huolimatta, että olin tunnollinen, kunnianhimoinen ja mielestäni hyvä työntekijä. Tuntui, että minun täytyy jotenkin kiveen hakata sitä uudestaan ja uudestaan. Ja jos sanoisin ei, se on paha asia. Tällainen toiminta helposti huomataan ja toisen kiltteyttä aletaan käyttää hyväksi. Näin minullekin monessa tilanteessa kävi.

Koska välttelin monessa asiassa ei:n sanomista, se kostautui sitten pahoinvointina. Tein asioita, joita en jaksanut. Suostuin asioihin, jotka ei huvittanut. Menin ja tein, "koska joku"... Pelkäsin myös, että pahoitan jonkun mielen. Ja että vähemmän ongelmia syntyy, jos vaan suostun. Jos joskus sanoin ei, aloin selitellä sitä valtavasti. Tunsin itseni tyhmäksi.

Romahduttuani kliseisesti elämäni myös romuttui. Mutta romusta saa taiottua kultaa. Kaikki meni uusiksi. Ja niin sen kuului mennä! Nyt tiedän sen. Ja koko ajan opettelen elämään uudella tavalla. Tavalla, joka palvelee ensisijaisesti minua itseäni, eikä muita. Vaikka se kuulostaa itsekkäältä, on terveellä tavalla oltavakin itsekäs. Tämä ein sanominen on ollut teemana minulla teksteissäni viime aikoina muutenkin vahvasti. Se ei koska pelkästään kaikkea tekemistä ja jaksamista. Se koskee myös tuhoisien ihmissuhteiden eliminointia, itsesuojelua, ylipäänsä kaikkea sitä mille sanot sydämestäsi ja intuitiostasi käsin ei - on omalle itselle kyllä. Samalla opit ymmärtämään mitkä asiat sinua tässä elämässä eniten palvelee. Kuulet helpommin intuition äänet.

Siivosin eilen mun kodin, vaihdoin järjestystä. Tänään olen lukenut ja syönyt rauhassa aamiaista. Ajattelin lähteä kohta kävelemään tuonne ihanaan sumuiseen syyssäähän. Illalla on restoratiivinen jooga. Olen ottanut aikaa itsetutkiskelulle ja yksin oleminen tuntuu äärimmäisen hyvältä. 

Masennusidentiteetti syntyy, kun ei uskalla sanoa ei eikä uskalla olla itsensä. Pelkää näyttää suuttumustaan, turhautuneisuuttaan, vihaa tai ilmaista epäoikeudenmukaisuutta. Siinä tulee tukahduttaneeksi huomaamattaan paljon itseään. Jos tätä kaavaa tarpeeksi kauan toistaa, valitettavasti psyyke ei sitä kestä. Itsensä rakastaminen on sitä, että lakkaa toteuttamasta vanhoja, huonoksi havaittuja kaavoja elämässä.

Olen herkkä, utelias, hyväntuulinen ihminen. Se kaikki on ollut olemassa koko ajan, vaikka masennus peittosikin hetkeksi minut alleen ja kadotti minuuteni. Kadotti kaiken. Löi tunteettomuuden maksimilukemiin. Se oli kuitenkin suojanani. Pikkuhiljaa, kun voimat kasvaa, pystyn kohtaamaan asioita yksi kerrallaan.

Minulla on ollut käsitys omasta arvottomuudesta, ja olen vahvistanut tätä uskomustani ihmissuhteilla, joista saan turpaan. Tietenkin sitä miettii, mikä itsessä on mennyt vikaan, kun ei tule rakastetuksi. Se klisee, mitä minulle on toistettu, pitää valitettavan hyvin paikkaansa. Ei voi rakastaa toista, ennen kuin rakastaa itseään. Tämän vuoksi myöskin olen kokenut esimerkiksi parisuhteen olevan se asia, joka tuo minulle onnen ja turvallisuudentunteen. Ja sen kaivatun omanarvontunteen. Mikään parisuhde kuitenkaan ei lähtökohtaisesti saa olla se. Tai kyllä, parisuhde parhaimmillaan tuo noita kaikkia, mutta koko minuus ei rakennu sen varaan. Kun rakentaa oman onnellisuutensa itse, ei suhteen päättyessä toinen osapuoli vie sitä lähdöllään myöskään pois. Ja se jos mikä on rakkautta se.

Ladataan...
miiajohanna

Viimeiset päivät olen pohtinut miesten ja naisten asemaa tässä yhteiskunnassa. Yksin, ja ystävien kanssa. Olen miettinyt, että miten saada tekstiksi tänne se kaikki, mitä päässäni liikkuu ja mitä koen - ilman, että tekstistä tulee liian rankkaa tai sekavaa luettavaa tai ylipäänsä vääriä käsityksiä. En puhu nimillä tässä, mutta kerron yleisesti nyt mitä tarkoitan näillä pohdinnoillani.

Lähdetään liikkelle siitä, että se viesti, (mistä kerroin edellisessä postauksessa) sai liikkeelle minussa valtavan hyökyaallon kaltaisen prosessin. Prosessin, jonka kuvittelin jääneen "välistä", jonka luulin olevan päässäni alitajuisesti käsitelty ja ajattelin, ettei minun tarvitse kohdata tähän liittyviä asioita silmästä silmään. Olin pahasti väärässä. Se laukaisi jotain, joka on sekoittanut ajatukseni, tunteeni ja oikeastaan... kaiken. Se on pistänyt pääni pyörälle ja miettimään asioita vähän eri vinkkelistä.

Jossain kohtaa (ja osin vieläkin) joka puolella pyörinyt (ja pyörivä) me too -kampanja liittyy vahvasti teemoiltaan tähän, mistä tänään kirjoitan; Naisiin kohdistuvasta ahdistelusta.

Juttelin ystäväni kanssa pitkään siitä, miten miehet voivat tehdä asioita, jotka sitten kuitataan tyylillä "no pojat on poikia.", "se nyt vaan on sellanen", "hei älä välitä". Enkä missään nimessä yleistä. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Onneksi. Mutta on näitä, joiden toimintaa ei voi kun ihmetellä. Järkyttyä. Kuka opetti heidät sellaiseksi? Tässäpä nyt muutamia esimerkkejä:

Ajatellaampa vaikka tilanne, että mies X on halunnut päättää tapailun henkilön Y kanssa, koska Y on tullut hyväksikäytetyksi. X kokee, että se on Y:n vika, kun hänhän oli kännissä. Perus. X on jopa sitä mieltä, että Y on ikäänkuin "pettänyt" häntä. Veikatkaapa, miten satuttavaa tällainen on? Ensin tyttö tulee raiskatuksi luotettavaksi oletetun ihmisen toimesta ja kun hän kertoo surusta ja kauhusta suunniltaan tapailemalleen kumppanille X asiasta, kääntyy se tämän hirveän tapahtuman kokeneen syyksi loppuviimein. Ja niinhän Y pitkään kokeekin syyllisyyttä ja jaksaa elää asian kanssa sen vuoksi helpostikin. Hän ei tunne oikeastaan mitään. Eikä hän osaa olla vihainen, paitsi korkeintaan itselleen. Viha kun helposti kääntyy sisäänpäin, eikä niitä ihmisiä kohti, joihin se kuuluisi kohdistaa. Kun kuluu n. 1,5 vuotta tapahtuneesta, X ottaa yhtäkkiä yhteyttä henkilöön Y. Hän pyytää WhatsAppissa lähettämään kiusoittelevia kuvia. Viestit on alentavia. Onko tällä kundilla mielestänne ollenkaan mitään empatiakykyä, tilannetajua tai ymmärrystä? Ego ohjaa ja sitten se kuuluisa keskijalka. Y kokee itsensä halvaksi, pelkäksi objektiksi. Itseinho nousee. Vuosia sitten hän olisi saattanut kikatellen innostua siitä, että joku huomaa hänet. Nyt hän on sen verran vahva, ettei lähde tuollaiseen pelleilyyn. Mutta tiedän, joku lähtee.

Y joutuu myös muutaman vuoden sisällä ahdistelluksi ja seuratuksi niin kadulla, sekä erittäin tunkeilevasti erään taksikuskin ja ruokakuriirin toimesta. Long story. Nämä kokemukset saavat entistä enemmän vanhat muistot pintaan ja pelon nousemaan. Onko todella niin, että nainen on kohde, jolle voi sanoa ja tehdä mitä vaan? Onko ei sanana sellainen, että sitä ei ymmäretä tai edes haluta ymmärtää? Sanoipa nainen sen missä yhteydessä tahansa. Naisen täytyy sepittää tarinoita poikaystävästä (vaikkei edes olisi), valehdella nimensä ja kotiosoitteensa, mennä kadun toiselle puolelle, jos joku epäilyttävä kävelee selän takana tai on tulossa vastaan, puhua olevinaan puhelimessa, esittää pelotonta, jne. Sitten..

Jos Y sanoo ei (en puhu nyt seksistä, vaan asioista yleisesti), henkilö X jankuttaa niin kauan, että saa tahtonsa läpi. Useimmiten ei kylläkään saa. Mutta jos ja kun hän ei saa tahtoaan läpi, X suuttuu. Hän alkaa "uhkailla". Siinä Y joutuu taas ahdistetuksi nurkkaan, pahasti seinää vasten. Hän joutuu selittelemään itseään ja yrittää takoa toiselle päähän, miksi ei on ei ja sitä täytyy kunnioittaa. Toisen rajoja tulee kunnioittaa. Toisen reviirille ei yksinkertaisesti tulla, jos toinen ei halua. Ei oven taakse, ei ikkunan taakse, ei soitella, ei viestitellä, ei odoteta mitään, jos toinen ei halua. Silti X saattaa tehdä sen kaiken - koska hän niin kovasti haluaa. Missä menee arvostus ja toisen tahdon kunnioitus? Henkilö Y kun EI halua. Henkilö X saattaa myös aivan kummallisessa tilanteessa tai yhteydessä todeta henkilölle Y, että "panettaa". Escuse me? Tuo sana on sellainen, että aivan kuin nainen olisi jälleen joku miehen omien tarpeidensa kohde. Tilannetajua ja arviointikykyä kysytään myös siinä, että X vieläpä tietää mitä Y:lle on elämänsä aikana tapahtunut ja silti tällaisia lausahduksia tipahtelee kaikenlaisissa (vääränlaisissa, sopimattomissa) tilanteissa. Se saa henkilön Y entistä enemmän ahdistumaan, nurkkaan ja vihaamaan kosketusta. Vihaamaan naiseuttaan. Vihaamaan miehiä. VIHAAMAAN.

Sitten on Tinder. Seksi tulee hyvin nopeasti miesten aloitteesta esille. Vaikka nainen kuinka pitäisikin seksistä, siitä keskusteleminen siellä on usein virhe, koska miehet innostuu vaan (kun he ovat innostuneita jo ilman asiasta keskustelematta!) Henkilö Y oli ollut siellä jonkin aikaa ja kohdannut vaikka ja minkälaisia tilanteita. Ja näitä on tapahtunut monelle muullekin. Jotkut saattavat etsiä matchin poistettua sinun yhteystietojasi ja alkavat piinata, vaikkei sinua kiinnostaisi tippaakaan. Ymmärrystä ei löydy. Usein yhteydenpito jatkuu siitä huolimatta, että nainen sanoo ei. Jos nainen tekisi tämän miehelle, olisi nainen säälittävä ja epätoivoinenMikä mies sitten noissa tilanteissa on? Cool? Jotkut tekstit ovat suorastaan niin törkeää kamaa, että niitä ei viitsi edes täällä julkaista. Eikä myöskään sitä Whatsapp -viestiä, jonka itse sain. Se sai oloni niiiiin likaiseksi, vaikka sen sisältö oli täysin valheellinen. Mitään, mitä siinä väitettiin tapahtuneen, ei ole koskaan tapahtunut. MUTTA, se oli niin manipuloiva, että se sai minut epäilemään jopa itse itseäni. Se oli kai sen tarkoituskin. Se vinksautti minussa jotain nurin.

Tarpeeksi kun sattuu asioita, missä mies ylittää rajat, alkaa nainen väkisinkin pelkäämään. Kosketus, läheisyys, hellyydenosoitukset saatika seksi alkaa ahdistamaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen alkaa pelottaa ja inhottaa. Mistä sitä tietää, mikä kenenkään motiivi lopulta on? 

Tämä oli asia, josta halusin kirjoittaa, koska sen verran isot ratakset pyörivät nyt päässäni tämän asian tiimoilta. Onneksi on paljon ihania miehiä; ystäviä, perheenjäseniä jne. jotka ovat aivan toista maata. Ja tietenkin tiedän sen, että myös miehiä ahdistellaan. Eikä se ole ok sekään! Mutta tämä asia on usein vaan enemmän kuitenkin näin päin.

 

"Tosimies on sellanen ku tosimies määrää, Tosimies on mulkku eikä siin oo mitää väärää, Automallia Janis Petke, tosimies ei tunteile se yskii vaa hetken, Se ei kadu eikä pyytele koskaan anteeks ja paleltuu jurrissa hankeen, jee..."

Pyhimys - Mulkut

 

Herääkö ajatuksia?

Kuva: SoundGirls.Org

Kertomuksieni Y ja X eivät välttämättä ole aina samoja henkilöitä. 

Ladataan...
miiajohanna

Olen tarvinnut pienen hengähdystauon.

Olen käynyt täällä kyllä lähes päivittäin, avannut alustan ja tuijottanut tyhjää - tekstiä ei synny. Yleensä saavun tänne kirjoittamaan suorastaan palavasta halusta. Jostain voimakkaasta intuitiivisesta tarpeesta tuottaa tekstiä, saada sanoiksi se, miltä sisälläni tuntuu. Nyt tilanne on ollut itselle hiukan omituinen. Jopa kiusallinen.

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta itseni avaaminen on alkanut yhtäkkiä pelottaa. Se, että olen antanut kaikelle sille, mitä olen täällä raadollisesti kaikkien edessä kertonut - omat kasvoni. 

Nyt vasta ymmärrän sen, kun minulle sanotaan "sinä olet rohkea." Olen ajatellut, että asioista puhuminen, niistä kirjoittaminen ja tilanteeni kaikille selkeäksi tuominen on ainoa oikea tapa. Tietenkin tiedän, ettei se ole. Mutta minulle se on ollut. Monet vastaavia kokeneet eivät usein puhu. Juuri pelon vuoksi. Eikä sen vuoksi, että he myös suojelevat itseään ja pelkäävät sitä, miten kanssaihmiset suhtautuu. Itse otin alun häpeän jälkeen sen asenteen, että niiden ihmisten, jotka eivät ymmärrä - ei tarvitse ymmärtää. Kun olen auki, annan muille myös mahdollisuuden rohkaistua olemaan auki, samaistua, saada kaipaamaansa vertaistukea ja ymmärrystä. Joku joskus sanoi minulle, että olen sanoittanut tekstiksi kaiken sen, mitä itse ei osaisi, ja se on tuonut helpotusta. Se on avain, miksi nämä vielä tänäkin päivänä tabuina olevat aiheet ovat tärkeitä tuoda julki. Ja toki, olenhan kertonut, että ensisijaisesti teen tätä itseäni varten. Omien tunteiden käsittelemiseen. Haluan kaiken sen sisälläni pyörivän epämääräisyyden jotenkin selkeämmäksi. Ymmärrettävämmäksi. Sanoiksi. Mutta olen jopa harkinnut blogin lopettamista. Tämä on ainoa paikka, joka on kaikille julkinen. Kaikki muut somekanavat ja niissä jakamani asiat ovat minulla syystä yksityisiä.

Edellisessä postauksessa kerroin saamastani ikävästä viestistä.

Ei mennyt kauaakaan, kun sen jälkeen sain toisenkin. WhatsAppissa. Tämä tuli siis ei anonyymisti, ihan tutulta, tutusta numerosta. Se oli niin kertakaikkisen rumaa tekstiä, että en halua sitä edes julkaista täällä, eikä se olisi kovin soveliastakaan. Sen viestin tarkoitus ei ollut mitään muuta kuin satuttaa. Sen sisältö oli julma, kylmä ja täysin valheellinen. Olen siitä huolimatta, että minuun sattuu, yrittänyt lähettää kaikille rakkaudellisia ajatuksia. Melkoinen tunnemylläkkä on jyllännyt sisälläni viimeisten viikkojen aikana. Surua, vihaa, pettymystä, pelkoja, sääliä. Olen kelannut päässäni viimeistä kuluvaa vuotta, kaikkia tapahtumia, syitä ja seurauksia. Yrittänyt ymmärtää. Yrittänyt päästää irti. Antaa olla. Olla ymmärtämättä. Ei minun tarvitsekaan. Useinkaan en saa kiinni tunteistani, olen jumissa. Suurimman osan ajasta olenkin ollut dissosioitunut. Niin paljon ilmeisen vaikeita tunteita, että mieli ja kroppa pistää vastaan. Olen saanut kriisiapua. Onneksi on auttavia tahoja edelleen ympärilläni ja tukemassa, kun meinaa tipahtaa. Tai kun.. tipahtaa. Kun kaikelta katoaa pohja ja merkitys. Sanat ja luottamus. Ymmärrys. Kun on halunnut luottaa. Laittaa itsensä likoon. Intuition ääneen olisi ollut luottaminen, mutta jälkiviisaana voin sanoa, että jatkossa luotan siihen. Enemmän, kuin mihinkään muuhun. Intuition ääni on sairastumiseni jälkeen, toipumiseni tiellä vahvistunut. Se näyttää punaista valoa aika herkästi, jos siihen on aihetta. Nyt se on näyttänyt kirkasta vihreää valoa yksinololle. 

Olen myös saanut tukea ja apua joogasta ja olen löytänyt uuden joogasalin, jossa käydä. Sen tunnelma, kaikki opettajat ja kanssajoogit on jotenkin... En tiedä, mutta mulla on sellainen olo, että olen tullut kotiin. Tänäänkin aloitin päiväni seitsemältä aamulla vinyasa flow -tunnilla. Mietin, kun kello soi kuudelta, että olenko mä ihan oikeasti tosissani.. vapaapäivänä. Mutta onneksi menin. Olen saanut paljon enemmän aikaan, mitä yleensä vapaapäivinäni saan. Ja kyllä, helposti lähden suorittamaan, mutta pyrin nyt pitämään kiinni siitä, että jokaiselle päivälle on maksimissaan kaksi asiaa, jos kahtakaan. Joillekin päiville tahtoo kasaantua useampi to do, niin sitten pitää taas höllätä ja jättää kalenteriin tilaa. Nyt on vaan jotenkin aika hektinen syksy. Paljon myös hoitamattomia tärkeitä asioita, joista pitäisi pikkuhiljaa hoitaa sieltä täältä jokunen. Olen jopa meinannut stressaantua tilanteesta. Siitä, että yhtäkkiä on kiireistä ja jotenkin ohjelmoitua.

Siksi otan aikaa itselleni. Menen joogamatolle rauhoittumaan. Tai teen jotain muuta, mistä saan ammennettua voimaa - kuten joogan lisäksi tänään nukuin pitkät päiväunet. Jostain nousi ajatus, etten malta, mutta tiesin, että se on tarpeen. Nyt kuuntelen sadetta, kuuntelen jotain instrumentaalista, todella slow motion -musiikkia, juon teetä ja poltan kynttilöitä. Syksy on aivan ihanaa aikaa käpertyä kotiin. Ja tämä taitaa olla ensimmäisiä hetkiä, kun koen olevani onnellinen yksin. Ilman, että kaipaan oikein ketään kainaloon. Jopa hiukan vierastan ajatusta läheisyydestä. Nyt ei ole sen aika. Nyt on itsetutkiskelun aika, ja olen iloinen, että olen vahvistunut ja siinä pisteessä, että oikeasti vihdoin teen tämän. Kohtaan itseni. Ilman sitä toista ihmistä. Vaikka ihmissuhteet parhaimmillaan on parantavia, voivat ne myös rikkoa ja sairastuttaa, satuttaa. Jos itse on sairas, vetää puoleensa kuin magneetti, jotain toista hajonnutta. Ympärilläni on nyt suoja, enkä päästä sen läpi lähelleni ketään, ellei jotain todella mullistavaa tapahdu.

Tein myös ison päätöksen ajatellen tulevaisuuttani. Ryminällä oli inspiraatiota ja tahtoa tehdä jotain ihan uutta, mutta havahduin siihen, että voimavarani eivät vielä riitäkään. Kaikki aikanaan. Just mun veli laittoi viestiä, että tietää kokemuksesta sen niin hyvin, että jos on monta rautaa tulessa, niin kuinka turhauttavaa onkaan, kun et pysty mihinkään keskittymään 100%. Ja se on mulla kuitenkin nyt se tärkein juttu. Liikaa ei saa olla, joten nyt ravistellaan nämä haaveet tuonnemmaksi. Sitten kun ne ovat käsillä ja ajankohtaisempia, tulen niistä kertomaan.

Toivon, että kaikki te keskitytte itsenne kuuntelemiseen. Negatiivisten ajatusten sijasta positiivisiin ja kateuden sijasta itsen kehittämiseen. Meillä kaikilla on lopulta samat mahdollisuudet tehdä tässä maailmassa ainakin lähes ihan mitä tahansa, lähtökohdista huolimatta. 

 

Rakkaudellista syksyä, kiitos kun luit.

 

"Mä en tiennyt miten pysähtyy nauttii hetkestä

Mieli teki omat esteensä

Juoksen karkuun tai juoksen perässä

Aistit tylsinä mut hampaat veressä

Vaikka yritin ei aika pysähtynyt

Viisareissa roikkumalla

Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla

Voisinpa juoksennella auringon alla"

 

Pyhimys - Nyt

Ladataan...
miiajohanna

Mä alan vahvistua.

Huomaan, että niin moni asia on mennyt eteenpäin. Unissani (niinkuin viime postauksessa kirjoitinkin) käyn läpi asioita, mitä tiedostava mieli ei osaa käsitellä. Alitajunta hoitaa homman. Ja osan jatkuvasti toistuvan unen rakenne ja roolit ovat hiukan muuttuneet. Sekin on iso asia huomata. Olen nauttinut äärimmäisen paljon yksinolosta. Aiemmin töistä kotiin lähteminen oli suorastaan ahdistavaa. Työrooli, ja ylipäänsä työnteko oli minulle pakopaikkoja. Jo ennen sairastumistanikin. Nyt kuitenkin nautin jo ihan pienistä asioista, niinkuin silloin joskus. Joku kiva tv-ohjelma, hyvä iltapala, aamukahvi, pehmeän aamutakin tuntu, auringonnousu, viileä syysilta.. jne. Myös tunnen ikäviä tunteita tai voin pahoin lukiessani karmivia uutisia tai katsoessani jonkun inhottavan videopätkän. Aikaisemmin tunne-elämää varjosti "blokki", ettei välttämättä tuntenut mitään silloin kun "kuuluisi tuntea". Se oli outoa. Ja kauheaakin. Masennus vei kaiken valon elämästä. Pahinta oli tuntea tyhjyyttä. Ettei tuntenut mistään asiasta mitään. Asiat menee kuitenkin selkeästi eteenpäin. Tässä ihan viime aikoina on tullut sellainen ikäänkuin harppaus. Olen myös ottanut isoja askeleita kohti unelmia ja valoisampaa tulevaisuutta, mutta kerron niistä jutuista mahdollisesti myöhemmin lisää. Sitten kun kaikki on selkeämpää ja varmempaa. 

Se, mistä minun olisi opeteltava pois, on suorituskeskeisyys. Elämä voi olla keskeneräistä, ja ainahan se tavallaan onkin. Koskaan mikään ei ole täysin valmista tai pysyvääkään. Elämää ei voi suorittaa. Olen nimittäin nyt viime aikoina ollut aivan superväsynyt, koska vapaapäivinäkin teen niin paljon. Sehän on ollut minussa aina ja osittain johtikin siihen pisteeseen, että voimat loppui. Se tuntuu siltä, että mitä enemmän saan aikaan, sen parempi. Tai että sitten olen itseeni tyytyväinen. Usein saatan tehdä jonkun velvollisuuden ennen mukavia asioita. Vaikka kaipaisin nimenomaan vain niitä mukavia asioita. Eli se, että osaisin (ja opettelen) höllätä, on ehdottoman tärkeää. Nyt esimerkiksi istun kotini lattialla, ja katselen ympärilläni vyöryviä vaatekasoja, puhtaita ja likaisia. Imuroidakin näköjään täytyisi. Mut en aio tänään tehdä mitään. Hanna oli mun luona yötä, käytiin nauttimassa kauniista syyspäivästä kaupungilla. Sen jälkeen olen ollut vaan kotona ja kävin jo suihkussakin, että illalla voin mennä nukkumaan just sillon kun alkaa olo olla sellainen. Univelkaa on, ja väsymystä tosiaan kaikinpuolin muutenkin.

Sain eilen illalla Messengeriin tosi ilkeän ja katkeran viestin. Ensin mietin, että en julkaisisi sitä täällä tai en kävisi sitä edes läpi, mitä kaikkea ajatuksia viesti minussa herätti, mutta teen sen kuitenkin. Ja siihen on syynsä. Elämästäni on reilun vuoden sisään tietoisesti lähtenyt pari ihmistä, joiden pahansuopuuden, negatiivisuuden ja myrkyllisyyden takia en voinut enää jatkaa kaveruutta / ystävyyttä / tuttavuutta tai yhtään mitään. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku haluaa olla toiselle julma ja moukkamainen. Olen myös tietoinen, että viesti on jommaltakummalta näistä ihmisistä, jotka suljin pois tietoisesti elämästäni. Sääliksi tietenkin käy, että noin paljon on jäänyt katkeruutta ja pahaa oloa - ja sitä ei voi purkaa minulle ihan omilla kasvoillaan. Harmittaa myös, että toisten ihmisten ajatusmaailma on niin kapeakatseinen ja ymmärtämättömyyttä on paljon. Mutta kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikkia ihmisiä voi saada ymmärtämään millaisen matkan olen rämpinyt, eikä toki tarvitsekaan - vaikka helpompaahan se olisi minulle. Tämä viesti tuli tekaistusta feikkiprofiilista. Siinä luki näin;

"Silloin kun sun maailma oli kaatumassa sun niskaan, monet olivat sun tukena, yrittivät auttaa, kuunnella. Sulta ei edes herunut kiitosta. Kertoo sinusta paljon. Ei hyvä ihminen tee noin. Luulisi miehesi auttavan ja tukevan, eikä säälittävästi haluavan kymmenien Facebook-kavereiden tukea. Luuletko olevasi ainoa kellä on ongelmia? Kasvata itsellesi selkärankaa, ja lopeta se ininä! Eiköhän jokainen saanut opikseen. Hymyn takana on surullinen tyttö."

1. Tuohon ihan ensimmäiseen lauseeseen haluaisin vastata, että näin oli. Monet olivat tukena, yrittivät auttaa (ja auttoivatkin) ja kuunnella (ja kuuntelivatkin!). Ja kiitinkin. Tuntui välillä jopa, että olen kiitollisuudenvelassa. Ja että miten ihmiset jaksavat elää kanssani, koska olen niin masentunut. Miten kukaan jaksaa kulkea rinnallani. Näitä pohdin paljon. Ja varmasti jokainen masentunut tulee noita miettineeksi. Nämä ihmiset ovat edelleen elämässäni, jotka auttoivat pyyteettömästi. Hyväntahtoisuus, hyvyydestä peräisin tuleva auttaminen, auttaminen, joka perustuu välittämiseen ja rakkauteen sekä tukeminen eivät vaadi kiitosta. Nimenomaan se on pyyteetöntä. Minäkin autan rakkaitani, enkä odota mitään palkintoa ja kiitoksia siitä. Elämässä tulee eteen jokaiselle tilanteita, milloin itse on heikko ja tarvitsee apua. Silloin oikeat ihmiset ovat sun lähellä, eivätkä katoa mihinkään. Eräs ystäväni eilen viestin lukiessaan totesi hienosti; "Jos voi auttaa toista, joka tarvii tukea, on siinä palkintoa kerrakseen!" Olen samaa mieltä. Jos autan rakkaitani, on se minulle suurin palkinto, että saan toiselle edes hymyn huulille. Surullista, että toiset tarvitsevat siitä mitalin, että ovat "olleet tukena".

2. Tuo pätkä... "kertoo sinusta paljon, ei hyvä ihminen tee noin!" - jätä kiittämättä? Mielestäni olen hyvä ihminen. Yritän ainakin olla. Pyrin siihen, että olen läheisiäni kohtaan, tuntemattomia kohtaan, kaikkia kohtaan aina reilu ja lämmin. Jokainen kohtaamamme ihminen, eläin, mikä tai kuka tahansa ovat arvokkaita. On suorastaan sydämetöntä (ja peräänkuulutan, että katkeraa) sanoa, että en ole hyvä ihminen. Tämä on toki kirjoittaman oma kokemus ja mielipide hyvinkin kapeakatseisesta maailmastaan. Toiset kun eivät kestä sitä, että vedetään rajat ja rajataan toinen ihminen kokonaan ulos elämästä. Jos minä koen olevan toiselle vain ihminen, josta revitään kaikki voima, energia, hyöty, ei sellaista jaksa kukaan. Ei kukaan. Enkä halua enää koskaan lähelleni ihmisiä, joiden elämä on negaation kuplasta käsin elämistä. No, kaikkia ei voi koskaan miellyttää.

3. Minulla ei ole miestä. Kun on ollut, he ovatkin tukeneet. Kiitän jokaisesta suhteesta, jonka olen saanut elää. Sitäpaitsi tuo lauserakenne on väärin. Ikäänkuin mies haluaisi kymmenien Facebook -kavereiden tukea. Mutta I got the point - epäselvästä lauseesta huolimatta. Facebookissa julkaisemani päivitykset tai kertomukset sairastumisen taipaleesta eivät ole huomionhakua. Tämä blogi ei ole huomionhakua. Teen tätä siksi, että tämä on minulle terapeuttista. Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa purkaa ja käsitellä asioita. Selkeyttää päätäni. Näyttää myös sen, että kenelle tahansa voi käydä näin. Masentunut ei ole joku "tietynlainen ihminen" vaan se on ihan kuka tahansa ihminen. Voin olla esimerkkinä muille ja vertaistukena. Ja olenkin saanut paljon kiitosta siitä, että uskallan jakaa vaikeat kokemukseni ja ihmiset voivat samaistua kokemaani. Moni on kiittänyt siitä, että olen sanoittanut heidän tuskansa. Se jos mikä on minulle iso asia. Jos saan pelastettua yhdenkään ihmisen hengen antamalla voimaa, toivoa tai uskoa, että valo on todella olemassa - en tiedä parempaa. Minä en odota kiitosta. Kirjoitan ennen kaikkea itseni takia, mutta jos tosiaan voin auttaa muitakin, se on vielä parempi asia.

4. En ole koskaan ajatellut, että olisin ainoa jolla on ongelmia. Se ei ilmene mistään mitenkään. Aivan kuin olisin joku, joka nostaa itsensä sairauteni takia jalustalle? Olen nähnyt sen ihan nuoresta tytöstä asti, miten paljon ihmisillä on ongelmia. Kaikilla ihmisillä on ongelmia. Ne ovat erilaisia ja erilaisissa mittasuhteissa. Kukaan ei tästä elämästä pääse helpolla. Näin myös sairaalassa vuoden 2016 aikana, miten monella on ongelmia. Miten monella on sama tilanne, kuin vaikkapa minulla. Näin, miten elämä iskee turpaan. Ja niin se iski minuakin. Ja pahasti. 

5. "...kasvata itsellesi selkärankaa ja lopeta se ininä!" Selkärankaa voisi kasvattaa tämä henkilö, joka ei uskalla tulla sanomaan asioita minulle omana itsenään, vaan pitää anonyymina, feikkiprofiilin takaa sanoa näitä asioita. Surullista. Ja kiitos tästä toiveesta, selkärankani vahvistuu itseasiassa koko ajan. Ininää taitaisi tulla enemmän sieltä suunnasta, kun olisi käynyt läpi sen kaiken, mitä itse olen. Moni ei olisi tässä. Menköön jokainen tätä kaikkea epäilevä Auroraan vuodeksi ihmettelemään ja siitä sitten yrittämään toipumista, ja sitten voi miettiä, miten helppoa tai vaikeaa on. Kun matto lähtee kirjaimellisesti jalkojen alta ja valvot psykoosin rajamailla viikkotolkulla... Osa-aikaeläkettäkään ei noin vain myönnetä nuorelle ihmiselle. Miten elämänreunasta kiinni ottaminen vie aikaa ja voimia. Se tuntuu, kuin pää olisi tyhjätty kokonaan ja kaikki pitää aloittaa rakentamaan alusta. Surullista miten mustavalkoisesti joku näkee tilanteeni tai ylipäänsä näin vaikean sairastumisen.

6. "Hymyn takana on surullinen tyttö" - ...voi kyllä, niin on. Masentunut ihminen ei murjota koko ajan. Perusluonteeni on iloinen ja positiivinen. Se on ollut yksi ase sairautta vastaan. Ja vaikka hymyn takana on surullinen tyttö, niin hän on  koko ajan toipuva sellainen.

 

Olkaa ihmiset kilttejä toisillenne. Pahuudella ei saa aikaan mitään hyvää.

Ja se jos mikä, on sairasta, että joku lähettää tuollaisia viestejä.

PS. Minä ainakin sain opikseni sen, että kierrän tuollaiset ihmiset jatkossa kaukaa.

Ladataan...
miiajohanna

Viime aikoina elämä on alkanut tuntua taas aika hyvältä. Toki haasteita on, niinkuin kenellä tahansa. Ja vaikka loma teki hyvää, siinä oli se "huono" puoli, että oli liikaa aikaa ajatella. Liikaa aikaa läpielää niitä omia hankalia tunteita ja... no, ajatella. Näin myös paljon painajaisia. Siltikin uskon kaiken tuon olevan eteenpäin menemisen kannalta tarpeellista, ei suinkaan turhaa. Alitajunta myllertää. Mutta useinkin tuo loma tuntui enemmän sairauslomalta. 

Töihinpaluu jännitti, koska tasan viikko sitten sunnuntaina sain aika pahan dissosiaatiokohtauksen ja viime viikolla muutenkin useamman tuskaisen ahdistuskohtauksen. Mietin, että mitähän töistä mahtaa tulla ja olenko oikeasti voimissani? Kun maanantai koitti, kaikki kuitenkin meni hyvin. Arkeenpaluu on ollut parasta lääkettä. Rytmit. Olen ollut elementissäni ja nauttinut työnteosta. Nyt töiden jälkeen on kiva palata kotiin, eikä niin, että ahdistaisi. Sain myös ihan vimmatun sisustusinnon kotini suhteen ja se on ollut tosi tervetullutta! Syksyhän on tunnetusti sellaista pesänrakennusaikaa. Kotona tulee oltua taas enemmän mitä kesällä. Ostin mm. paljon kasveja ja tilasin olkkaripöydän.

Tässä syksyn mittaan olen huomannut myös, etten tahdo mahtua vanhoihin vaatteisiini. Housut kiristää joko jo pohkeista tai jos saan hyvällä tuurilla ne ylös asti, en saa niitä kiinni. Tai jos saan, ne ahdistaa niin, että joudun kulkemaan napit tai vetskari auki. Paidat ja takit kinnaa käsivarsista (!). On sellainen turvonnut olo. Vaikka peilistä katsoessani olenkin itseeni ihan tyytyväinen. Ehkä se tästä taas tasaantuu, kun kesän pippalot jää taka-alalle. Ja ajattelinkin ottaa nyt treenit taas viikottaiseksi jutuksi. Lenkkeilyn ja joogan. Aloitan vaikka edes jostakin. Vähäisesti. Mutta kuitenkin tärkeintä on, että palaan ruotuun noissa asioissa. Tää kesä on ollut myös niin mahdottoman kuuma, että treenaaminen ei ole ollut se ykkösasia mitä haluais tehdä. Tai jaksais.

Näiden arkisten kuvioiden keskellä olen opetellut ja opettelemassa hyvää vauhtia olemaan yksikseni ja nauttimaan siitä jälleen. Rajaan aika paljon elämääni ja sanon topakasti kun kaipaan omaa aikaa ja happea. Omia juttuja. Opettelen myös paremmin koko ajan ilmaisemaan itseäni ja pitämään puoliani. Vaikka jännittäisi, yritän silti. Vain sillä tavoin voin oppia elämään itselle parempaa elämää.

 

Kaunista sunnuntaita!

Ladataan...
miiajohanna

Luulin vielä kaksi vuotta sitten, että en enää koskaan joisi alkoholia, kävisi missään, kykenisi mihinkään juhliin tai festareille. En mihinkään, missä on paljon ihmisiä. Toisin kuitenkin meni. Jaksoin viime viikonloppuna olla ensin perjantain Weekend -festivaaleilla, lauantaina menin töihin, töiden jälkeen lähdettiin Tampereelle Block Festeille ja sunnuntaina takaisin Helsinkiin Weekend -festivaaleille. Ensin ihmettelin, miten mulla onkin niin paljon energiaa, mutta se väsymys on tullut viiveellä. Olen nyt onneksi kesälomalla, joten saan nukuttua univelkoja pois. Muuten en olisi kyllä tuohon rupeamaan kyennyt. Työ on kuitenkin minulle tärkeää ja osa toipumistani, joten oma jaksaminen täytyy aikalailla arvioida mm. siten, että työt hoituu hyvin. Jättää kaikki ylimääräinen pois.

Matkasin eilen Kuopioon, ja nukuin junassa kahdet päikkärit ja vielä perillä kolmannet. Silti tuntui, että en yksinkertaisesti pysy hereillä. Jos kello ei olisi soinut tänään, tuskin olisin noussut niin aikaisin. Luulin eilen illalla olevani kipeä, kun tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta mun olo - mutta onneksi kuumemittari näytti ihan terveen lukemia. Tai no on mulla taas antibioottikuuri, joten se voi kyllä vaikuttaa olotilaan. Sekä se sairaus, että sitten antibiootit. 

Olen tämän vuoden puolella joutunut syömään useita antibioottikuureja. Mutta näinhän se menee, että niiden kanssa jää vähän sellainen kierre päälle. Mitä milloinkin, korvatulehdusta jne. En syö, jos ei ole pakko, mutta silloin syön, kun vaiva ei lähde ilman ja sen hoitamisen laiminlyönnistä voisi koitua jotain hankalampaa.

Pitänee ehkä pysähtyä hiukan ja miettiä, mistä tää nyt kertoo, että kroppa on taas näin sekaisin? Liian kovasta vauhdista? Ainakaan se maaliskuussa asennettu ehkäisykapseli ei ole helpottanut mitään, päinvastoin. Katselen vielä kuukaudenpäivät ja sen jälkeen mitä luultavimmin käyn otattamassa sen pois. Siitä on ollut aika paljon haittaa.

Sen lisäksi olin tuon hauskan viikonlopun jälkeen kaivamassa itselleni hautaa. Mietin, että miten voikin mieli mennä näin solmuun. Mikään ei tuntunut helpottavan oloani ja kaikki asiat tuntui ankealta ja pahalta. Tämä nyt on tuttu tunne varmasti kaikille jonkun kivan tapahtuman jälkeen, mutta mulla se iskee päin kasvoja tuhatkertaisena. Itkin, pelkäsin ja itseinhokin heräsi jostain kummittelemaan. Ainoa paikka, mikä kutsui, oli sänky ja peitto päälle. Sekään ei tuntunut hyvältä, mutta ainoalta paikalta, missä pystyin olemaan.

Nämä nyt on tällaiset pikaiset kuulumiset, koska haluan kiirehtiä lukemaan. Aloitin eilen jo pitkään projektinani olleen kirjojen lukemisen. Minulla on useita uusia kirjoja ja vanhoja, mutta keskeneräisiä. Olen aloittanut lukemaan vähän jokaista. Eilen kuitenkin otin luettavakseni Jäljet kehossa -kirjan, joka on avannut mulle ihan uudella tavalla silmät tän mun tilanteeni suhteen. Kunhan olen ahminut koko kirjan loppuun, lupaan kyllä kertoa tuosta lisää ja niitä suurimpia oivalluksiani. Tuntuu vaan niin siltä, kuin lukisi omaa tarinaansa. Tulee ymmärretty olo ja sellainen, ettei todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa. MUTTA, mikä parasta; näille on apua, eikä kaiken tarvitse kestää ikuisesti. Ja ehkä tuon luettuani ymmärrän, mihin suuntaan sitä sitten lähtisi. Tuntuu, että olen taas pikkusen hukassa.

Ladataan...
miiajohanna

On vierähtänyt jonkinmoinen tovi kirjoittamisesta. Pahoittelut siitä. Ei siis tarvitse olla huolissaan...

Jo aiemmin kirjoitin jossain postauksessa taannoin siitä, minkä huomion terapeuttini teki - kirjoitan yleensä vain silloin, kun on näitä negatiivisia kehiä, mistä kirjoittaa. Hänhän haastoi minut kirjoittamaan positiivisista asioista, positiivisista huomioista jne. Se on yllättävän vaikeaa. Olen kai lopulta pohjimmiltani niin melankolinen sielu, että sen tuskan ja pahan olon sanoittaminen onnistuu paremmin ja helpommin, kuin tavallisen arjen tekstiksi pistäminen - siis ilman, että se olisi jotenkin tylsää luettavaa. Ja kuitenkin blogini tarkoitus on ollut viime vuodet olla oma avoin terapia-alusta ja vertaistuki monelle lukijalle. Vaikka olenkin luonteeltani ja asenteeltani peruspositiivinen ja saan myös negatiivisista, sairauteeni liittyvistä asioista aina käännettyä jotenkin sen valoisan puolen, niin pelkkä "tavallisten kuulumisten" kirjoittaminen ei jotenkin sovi kuvaan. Harjoitus kai tekisi tässäkin mestarin. Koska en ole yhtä kuin sairaus. Minussa on muutakin, ja elämässäni on paljon muutakin. Mutta siihen, että mihin suuntaan blogini toipumiseni myötä kääntää keulan, jää nähtäväksi.

Viime aikoina olen lukenut paljon siitä, miten jokainen meistä on vastuussa siitä, mihin elämässään energiansa pistää. Se kasvaa, mitä kasvattaa. Ihmiset helposti uhriutuu. Tästä on myös omakohtaista kokemusta (tietenkin), mutta ehkä nyt ajankohtaisin on se, millaisten ihmisten kanssa aikaa viettää. Minulla on nyt kahteen otteeseen toistunut elämässäni lähes tismalleen sama kaava. Elämääni ilmestyy ihminen, jonka turhan nopeasti otan liian lähelle. (Nyt en puhu mistään romanttisista suhteista, vaan kaveruudesta / ystävyydestä). Tämä ihminen tekee vaikutuksen. Yleensä minulla on hyvä intuitio, mutta näissä tilanteissa olen ollut aivan hukassa. Minun on ollut aina käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset EIVÄT ole hyvällä asialla tai kilttejä. Olen noissa asioissa välillä vähän sinisilmäinen ja naiivi. No jokatapauksessa. On ihmisiä, jotka keskittyvät pelkkiin negatiivisiin asioihin. Yrittävät saada muutkin ihmiset siihen samaan negatiiviseen myllerrykseen. Levittävät pahaa oloa ja vihaa ympärille. Huonoa energiaa. Läheiset väsyy. Asiat, mistä keskustellaan, toistavat itseään. Keskitytään vain tähän yhteen ja samaan henkilöön. Yhtäkkiä huomaat, että sinun (minun) kuulumiset ovatkin aivan toisarvoisia. Tietääkö tuo toinen edes mitä SINULLE kuuluu? Huomaat, että olet pistänyt itsesi toisen takia likoon. Auttanut, kuunnellut, terapoinut, tarjonnut olkapäätä, kotia, rahaa, mitä vaan. Jossain kohtaa raja tulee vastaan. Ennen sairastumistani olisin ollut hiljaa, mutta nykyään opetellessani omia rajoja, sanon. Tapa millä sanon, on kuitenkin ystävällinen, selkeä ja rakkaudellinen. Silti vastaanotto on ollut odottamaton.

Toiset ihmiset eivät kestä kritiikkiä itsestään. He eivät kestä sitä, että joku toinen rajaa oman elämänsä, omat voimavaransa tai antaa suuntaa antavia ohjeita suoraan, yhtään asioita kaunistelematta. He eivät kestä totuutta. Tottakai se tekee surulliseksi, jos ihminen, jonka on kuvitellut olevan hyvä tyyppi, katoaa elämästä. Mutta samalla, se on hyvä asia. Enemmän se on itseasiassa hyvä asia. Ystävyyssuhteiden kuuluu olla vastavuoroisia. Ollaan puolintoisin rehellisiä, avoimia, reiluja. Luottaa ja olla luotettava. Autetaan, mutta ei niin, että ystävyys perustuisi pelkästään auttamiselle. Etenkään, jos se on vielä yksipuolista. Ystävyydessä pitää pystyä sanomaan toiselle, jos ei enää jaksa. Toisen on ymmärrettävä, tultava vastaan, katsottava peiliin. Jos sitä ei kestä ja siitä sataa vaan kirjaimellisesti paskaa niskaan, on sellaisen ihmisen tarkoituskin hävitä ympyröistä. Toipumiseni kannalta myöskin siis erittäin hyvä asia. 

Jos minä olisin loukkaantunut jokaiselle läheiselleni, jotka ovat ilmaisseet väsymyksensä masennukseeni ja itsetuhoisuuteeni, tai vaikkapa varoitelleet ihmissuhteista, jotka eivät ole minulle hyvästä - minulla tuskin olisi kovin montaa ystävää. Asioista PITÄÄ pystyä sanomaan. Itse olen ennen kaikkea iloinen siitä, että minulle uskalletaan sanoa ja tiedän, että läheiset tekevät sen rakkaudella, eivät pahalla. Ja se on suurinta välittämistä se.

Mutta siis näihin kahteen lähes samankaltaiseen kaavaan on liittynyt tämän oletetun ystävän eksä (pelkkä ja jatkuva pakonomainen keskustelu siitä), se, että minä olen se, joka kuuntelee ja kuuntelee siihen saakka, kun kaikki mehut on imetty.. ja sitten raha. Joku rahamäärä / laina / joku, joka jää hoitamatta siitä huolimatta, että oltaisiin sovittu jotakin. Ja sitten tämä ihmissuhde on päättynyt siihen, kun sanon, että mikä on ok ja mikä ei tai kun alan vaatimaan "omiani takaisin". Sitten kimppuuni hyökätään. Tuollaisten ihmisten läsnäolo on todella raskasta, ihan kenelle tahansa, saati itselle, kun itse kamppailen omien voimavarojeni kanssa vielä erityisen paljon. Luin ystäväni kanssa huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä. Se täsmäsi näiden kahden elämääni eksyneen ihmisen kohdalle täysin. Eli anteeksipyyntöjä tai rahaa on tuskin tulossa takaisin.

 

"myös läheiseen ihmiseen pettyä saat

helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin syöpä tai spitaali

sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät..."

Jarkko Martikainen - Myrsky

 

Onko teillä kokemuksia tällaisesta?

Ladataan...
miiajohanna

Vaikka psyykkisistä sairauksista puhutaankin tänä päivänä paljon ja monet julkisuuden henkilöt tuovat esille myös omia kokemuksiaan - silti suhtautuminen on toisinaan, edelleen, ristiriitaista.

Minä olen yksi niistä, joiden lämmönsietokyky on heikko. Jos on liian kuuma, alan voida nopeasti pahoin. Viime viikot ovat olleet siltä osin melkoisen raskaita, koska sisälläni ei tahdo pysyä ruoka, päätä särkee, huimaa, jalat on spagettia, sydän vetää kovaa rallia ja tekee lisälyöntejä, öisin en saa unta jne. Aivot on ihan sulaa - sekoilen, muisti ei toimi ja tuntuu tosi omituiselta. Keskittymiskyky on huono. Paino on pudonnut monta kiloa ihan muutamassa hassussa viikossa vaan siksi, ettei ruoka maistu, ja jos maistuukin, niin se ei tahdo pysyä sisällä.

Tänään kävin lääkärissä, joka otti onneksi tosissaan. Oli pakko käydä tsekkaa, että onko joku hullusti, koska en oikein jaksa tätä enää. Aluksi minusta tuntui, että no, nyt kun se näkee tiedoistani, että sairastan masennusta, ei minua oteta tosissaan. Purskahdin vastaanotolla itkuun ja kerroin, että olen ollut koko vuoden 2016 sairaalahoidossa ja olen nyt osa-aikaeläkkeellä. Kerroin myös kaiken tämän hetkisestä voimattomuudestani ja tietenkin parin viikon takaisesta erosta. Myös siitä, että terapeutti on neljän viikon lomalla. Vasta sitten minusta alkoi tuntua, että minut tai oireeni otettiin tosissaan.

Tärkeää olisi, että terveydenhuollossa otettaisiin ihminen aina kokonaisuutena, eikä tutkittaisi vain joko psyykkistä tai sitten fyysistä puolta. Tiedän, että tämä kuumuus aiheuttaa ja pahentaa ahdistusta, itse ainakin olen jotenkin aivan pakokauhun vallassa, jos en pääse jonnekkin viileään. Olo on niin tukala. Onhan tämä harvinaista Suomessa ja sanotaan, että ei saisi valittaa - minusta saa, jos aihetta on. Perusterveetkin uupuu, kun Suomessa ei ole totuttu tällaiseen. Monissa paikoissa on myös todella kehnonlaisesti ilmastointeja. Jos töissä, ulkona ja kotona on +30 astetta, ei se ole ihmekään, että alkaa voimat loppua. Tai jos sinulla (minulla) on joku perussairaus.

Tästä suhtautumisesta psyykkisiin ongelmiin tuli mieleen eräs esimerkki. Ystäväni pikkusisko oli kärsinyt kovista alavatsakivuista ja lopulta sairaalan lattioita kontaten pääsi vastaanotolle. Tällä siskolla on ollut mielenterveysongelmia, joten häntä ei otettu todesta. Lopulta tilanne eskaloitui niin pahaksi, että hän joutui osastohoitoon - hänellä oli kohtutulehdus. Eli aivan todelliset kivut, mutta kaikki pistettiin vaan ahdistuksen ja masennuksen piikkiin. Näinhän ei saisi olla. Ei ihmiset, joilla on ahdistus tai masennus, ole mitään pöpejä. Toki ne voivat korostuneesti saada ihmisen pelkäämään vakavia sairauksia. Ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, voivat oireet syntyä ihan vain kuvittelemalla niitä. Mutta kai nyt joku tolkku tuossakin pitäisi hoitohenkilökunnalla olla. Ahdistunut saa usein mielenrauhan jo sillä, että hänet otetaan todesta ja asiaan paneudutaan. Muunlainen kohtelu vaan pahentaa koko tilannetta kaikenkaikkiaan.

Olen kuullut tällaisia tarinoita paljonkin, että kun ei oteta todesta.

Onko teillä lukijoilla kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta?

PS. Tässä yksi syy, miksi nilkkaani koristaa kolmionmallinen tatuointi; body, mind and soul.

Ladataan...
miiajohanna

..koska kertominen on ollut asenteeni alusta saakka, aion olla avoin nytkin, ja kertoa, vaikka se kipeää tekeekin.

Me erottiin sunnuntaina.

Sanomattakin on selvää, että olen nyt melkoisen tuuliajoilla aivan loputtoman rikki ja peloissani tulevasta, ja aivan kaikesta. Tietenkin terapeuttini kesäloma sattuikin sopivasti juuri tähän ajankohtaan. Nyt on vaan selvittävä. Niinkuin aina ennenkin. Olen saanut paljon tukea läheisiltä, olen käynyt päivystyksessä, lääkemääriä on tilapäisesti nostettu, (jotta jaksan kannatella itseni ja tämän kaiken jotenkin), huomenna tapaan oman psykiatrini, mutta ennen kaikkea, mikä on todella tärkeää kasassa pysymisen kannalta - olen käynyt töissä. Se ei kuormita, vaan se antaa enemmän. Ja vie ajatukset väkisin ainakin hetkittäin muualle.

Vaikka kyyneleiltä ei tahdo tulla loppua ja henkisen tuskan lisäksi fyysinen tuska on aivan kamala, on pakko elää nämä tunteet läpi. Olen itkenyt ruuhka-aikaan Aleksanterinkadulla ja pyyhkinyt meikistä tuhriutuneita kasvojani ystäväni babywipeseihin. Olen itkenyt ratikassa huutoitkua, huomannut mustien ripsivärin sotkemien pisaroiden tippuvan vaatteilleni. Tuntenut ihmisten katseet, mutten ole voinut katsoa yhtäkään päin. Olen purskahtanut pari kertaa itkuun töissä, mutta jatkanut, koska työ antaa voimaa. Jos olen nähnyt onnellisia pareja, raskausvatsoja, sormuksia, vaihdettuja suukkoja, koiranpentuja... Itken. Kun suljen työpaikan oven, tunnen miten kyynelnorot alkavat valua eikä sitä tuskaa pääse karkuun. 

Yllättävää kyllä, aamut ovat olleet ehkä siltä osin helpoimpia, että kun avaa silmät, ei heti mieti, että en halua herätä tähän todellisuuteen (vaikka se ajatus tunkee sitten hetken päästä hereillä oltua). Olen saanut kaikesta huolimatta nukuttua sellaiset 10-12 h / yössä. Selvästi (ja tietenkin) mieli ja ryytynyt keho kaipaa lepoa ja kunnolla. Unet myöskään ei liity mitenkään tapahtuneeseen, joten ainakin yöaikana tulee nollattua pää ihan kokonaan.

Kaikki, mitä syön tai juon, tulee hyvin nopeasti ulos. Ahdistus on pistänyt vatsani niin kipeäksi ja se nostaa ruoan samantien kurkkuun. Yritän silti väkisin tankata. Edes jotain. Mehut, smoothiet, keitot... Ne menee, mutta nekin tekee nopeasti täyden olon.

Teistä varmasti moni kuitenkin on hämillään, mitä oikein tapahtui. En oikeastaan itsekään tiedä. Tai tavallaan tiedän, mutta en oikein pysty käsittämään.

Vaikka me kaksi kuinka lujaa rakastettiin ja rakastetaan toisiamme, vaikka kuinka meillä oli paljon yhteistä, paljon hyvää, paljon yhteisiä haaveita, unelmia, samanlaisia arvoja ja ajatuksia ja se syvä ymmärrys, ystävyys, sielunkumppanuus... Se kaikki ei aina riitä. Meidän molempien on keskityttävä ensin ihan ykkösprioriteettina itseen ja oman elämän tasapainottamiseen, omaan hyvinvointiin ja terveyteen, ennen kuin voi olla suhteessa. Kun molemmat tuo suhteeseen omat haamunsa, joskus siitä tulee vaan iso taakka; särkyneitä sydämiä, sotkua, anteeksiantamattomuutta, luottamuspulaa.. Ja joskus sitä kaikkea on niin vaikea saada enää kasaan, kun kuitenkin suhteellisen tuoreen suhteen luottamus on vasta rakenteillaan.

Olen löytänyt myös nopeasti omasta itsestäni eroon johtaneen ydinsyyn; En edelleenkään rakasta itseäni riittävästi, jolloin kaadan sen kaiken toisen harteille. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kun ei pidä olla toisen käsissä. Se ei voi olla. Niin kauan, kun tämä kaava toistaa itseään, suhde ennemmin tai myöhemmin loppuu. Aitoon rakkauteen ei kuulu riippuvuutta toisesta. Olen ikäänkuin ulkoistanut sen itsestä välittämisen ja jaloillaan pysymisen jonkun toisen harteille, tässä tapauksessa Jimmyn. Ja eihän se niin toimi. Ystäväni Outi lähetti minulle just tähän aiheeseen sopivan tekstin; never put the key to your happiness in somebody else's pocket. Se on totta. Ja sen takia erot ovat minulle vielä tavanomaista kivualiaampia, koska siinä samassa menee oma itsetunto, minuus, kaikki. Hylkäämisen tunnelukko on minuun niin sisäänrakennettu, että sen haavan aina uudestaan auki repiminen on ihan hirveää. Mutta, se on varmaan tarpeellista, ennen kuin osaan oikeasti toimia niin, että se haava saa rauhassa arpeutua.

Olen ensimmäiset päivät vain syyttänyt itseäni. Soimannut niin paljon. Vihannut. Kyllä. Vihannut. Tullut siihen tulokseen, että minussa ei ole mitään hyvää eikä mitään rakastettavaa. Ja olen ajatellut, miten voin elään itseni kanssa, jos ajan luotani pois sen kaikkein rakkaimman? Suhteet kuitenkin on aina kahden kauppoja, eikä tässä ole yhtä syyllistä. Silti minun on vaikea nähdä sitä vielä, että vika ei olisi vain minussa. Jimmy sanoi minulle eilen hyvin, että me yhdessä ajettiin tämä nurkkaan. Ja se on varmasti totta. Ollaan monessa asiassa niin samanlaisia. Ja meillä molemmilla on vielä paljon tekemistä. Mutta voi luoja tää tekee kipeää. Niin kipeää, että tekisin mitä vain, että pääsisin ulos tästä tuskasta.

...Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti.

Pages