Ladataan...
miiajohanna

Mä alan vahvistua.

Huomaan, että niin moni asia on mennyt eteenpäin. Unissani (niinkuin viime postauksessa kirjoitinkin) käyn läpi asioita, mitä tiedostava mieli ei osaa käsitellä. Alitajunta hoitaa homman. Ja osan jatkuvasti toistuvan unen rakenne ja roolit ovat hiukan muuttuneet. Sekin on iso asia huomata. Olen nauttinut äärimmäisen paljon yksinolosta. Aiemmin töistä kotiin lähteminen oli suorastaan ahdistavaa. Työrooli, ja ylipäänsä työnteko oli minulle pakopaikkoja. Jo ennen sairastumistanikin. Nyt kuitenkin nautin jo ihan pienistä asioista, niinkuin silloin joskus. Joku kiva tv-ohjelma, hyvä iltapala, aamukahvi, pehmeän aamutakin tuntu, auringonnousu, viileä syysilta.. jne. Myös tunnen ikäviä tunteita tai voin pahoin lukiessani karmivia uutisia tai katsoessani jonkun inhottavan videopätkän. Aikaisemmin tunne-elämää varjosti "blokki", ettei välttämättä tuntenut mitään silloin kun "kuuluisi tuntea". Se oli outoa. Ja kauheaakin. Masennus vei kaiken valon elämästä. Pahinta oli tuntea tyhjyyttä. Ettei tuntenut mistään asiasta mitään. Asiat menee kuitenkin selkeästi eteenpäin. Tässä ihan viime aikoina on tullut sellainen ikäänkuin harppaus. Olen myös ottanut isoja askeleita kohti unelmia ja valoisampaa tulevaisuutta, mutta kerron niistä jutuista mahdollisesti myöhemmin lisää. Sitten kun kaikki on selkeämpää ja varmempaa. 

Se, mistä minun olisi opeteltava pois, on suorituskeskeisyys. Elämä voi olla keskeneräistä, ja ainahan se tavallaan onkin. Koskaan mikään ei ole täysin valmista tai pysyvääkään. Elämää ei voi suorittaa. Olen nimittäin nyt viime aikoina ollut aivan superväsynyt, koska vapaapäivinäkin teen niin paljon. Sehän on ollut minussa aina ja osittain johtikin siihen pisteeseen, että voimat loppui. Se tuntuu siltä, että mitä enemmän saan aikaan, sen parempi. Tai että sitten olen itseeni tyytyväinen. Usein saatan tehdä jonkun velvollisuuden ennen mukavia asioita. Vaikka kaipaisin nimenomaan vain niitä mukavia asioita. Eli se, että osaisin (ja opettelen) höllätä, on ehdottoman tärkeää. Nyt esimerkiksi istun kotini lattialla, ja katselen ympärilläni vyöryviä vaatekasoja, puhtaita ja likaisia. Imuroidakin näköjään täytyisi. Mut en aio tänään tehdä mitään. Hanna oli mun luona yötä, käytiin nauttimassa kauniista syyspäivästä kaupungilla. Sen jälkeen olen ollut vaan kotona ja kävin jo suihkussakin, että illalla voin mennä nukkumaan just sillon kun alkaa olo olla sellainen. Univelkaa on, ja väsymystä tosiaan kaikinpuolin muutenkin.

Sain eilen illalla Messengeriin tosi ilkeän ja katkeran viestin. Ensin mietin, että en julkaisisi sitä täällä tai en kävisi sitä edes läpi, mitä kaikkea ajatuksia viesti minussa herätti, mutta teen sen kuitenkin. Ja siihen on syynsä. Elämästäni on reilun vuoden sisään tietoisesti lähtenyt pari ihmistä, joiden pahansuopuuden, negatiivisuuden ja myrkyllisyyden takia en voinut enää jatkaa kaveruutta / ystävyyttä / tuttavuutta tai yhtään mitään. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku haluaa olla toiselle julma ja moukkamainen. Olen myös tietoinen, että viesti on jommaltakummalta näistä ihmisistä, jotka suljin pois tietoisesti elämästäni. Sääliksi tietenkin käy, että noin paljon on jäänyt katkeruutta ja pahaa oloa - ja sitä ei voi purkaa minulle ihan omilla kasvoillaan. Harmittaa myös, että toisten ihmisten ajatusmaailma on niin kapeakatseinen ja ymmärtämättömyyttä on paljon. Mutta kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikkia ihmisiä voi saada ymmärtämään millaisen matkan olen rämpinyt, eikä toki tarvitsekaan - vaikka helpompaahan se olisi minulle. Tämä viesti tuli tekaistusta feikkiprofiilista. Siinä luki näin;

"Silloin kun sun maailma oli kaatumassa sun niskaan, monet olivat sun tukena, yrittivät auttaa, kuunnella. Sulta ei edes herunut kiitosta. Kertoo sinusta paljon. Ei hyvä ihminen tee noin. Luulisi miehesi auttavan ja tukevan, eikä säälittävästi haluavan kymmenien Facebook-kavereiden tukea. Luuletko olevasi ainoa kellä on ongelmia? Kasvata itsellesi selkärankaa, ja lopeta se ininä! Eiköhän jokainen saanut opikseen. Hymyn takana on surullinen tyttö."

1. Tuohon ihan ensimmäiseen lauseeseen haluaisin vastata, että näin oli. Monet olivat tukena, yrittivät auttaa (ja auttoivatkin) ja kuunnella (ja kuuntelivatkin!). Ja kiitinkin. Tuntui välillä jopa, että olen kiitollisuudenvelassa. Ja että miten ihmiset jaksavat elää kanssani, koska olen niin masentunut. Miten kukaan jaksaa kulkea rinnallani. Näitä pohdin paljon. Ja varmasti jokainen masentunut tulee noita miettineeksi. Nämä ihmiset ovat edelleen elämässäni, jotka auttoivat pyyteettömästi. Hyväntahtoisuus, hyvyydestä peräisin tuleva auttaminen, auttaminen, joka perustuu välittämiseen ja rakkauteen sekä tukeminen eivät vaadi kiitosta. Nimenomaan se on pyyteetöntä. Minäkin autan rakkaitani, enkä odota mitään palkintoa ja kiitoksia siitä. Elämässä tulee eteen jokaiselle tilanteita, milloin itse on heikko ja tarvitsee apua. Silloin oikeat ihmiset ovat sun lähellä, eivätkä katoa mihinkään. Eräs ystäväni eilen viestin lukiessaan totesi hienosti; "Jos voi auttaa toista, joka tarvii tukea, on siinä palkintoa kerrakseen!" Olen samaa mieltä. Jos autan rakkaitani, on se minulle suurin palkinto, että saan toiselle edes hymyn huulille. Surullista, että toiset tarvitsevat siitä mitalin, että ovat "olleet tukena".

2. Tuo pätkä... "kertoo sinusta paljon, ei hyvä ihminen tee noin!" - jätä kiittämättä? Mielestäni olen hyvä ihminen. Yritän ainakin olla. Pyrin siihen, että olen läheisiäni kohtaan, tuntemattomia kohtaan, kaikkia kohtaan aina reilu ja lämmin. Jokainen kohtaamamme ihminen, eläin, mikä tai kuka tahansa ovat arvokkaita. On suorastaan sydämetöntä (ja peräänkuulutan, että katkeraa) sanoa, että en ole hyvä ihminen. Tämä on toki kirjoittaman oma kokemus ja mielipide hyvinkin kapeakatseisesta maailmastaan. Toiset kun eivät kestä sitä, että vedetään rajat ja rajataan toinen ihminen kokonaan ulos elämästä. Jos minä koen olevan toiselle vain ihminen, josta revitään kaikki voima, energia, hyöty, ei sellaista jaksa kukaan. Ei kukaan. Enkä halua enää koskaan lähelleni ihmisiä, joiden elämä on negaation kuplasta käsin elämistä. No, kaikkia ei voi koskaan miellyttää.

3. Minulla ei ole miestä. Kun on ollut, he ovatkin tukeneet. Kiitän jokaisesta suhteesta, jonka olen saanut elää. Sitäpaitsi tuo lauserakenne on väärin. Ikäänkuin mies haluaisi kymmenien Facebook -kavereiden tukea. Mutta I got the point - epäselvästä lauseesta huolimatta. Facebookissa julkaisemani päivitykset tai kertomukset sairastumisen taipaleesta eivät ole huomionhakua. Tämä blogi ei ole huomionhakua. Teen tätä siksi, että tämä on minulle terapeuttista. Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa purkaa ja käsitellä asioita. Selkeyttää päätäni. Näyttää myös sen, että kenelle tahansa voi käydä näin. Masentunut ei ole joku "tietynlainen ihminen" vaan se on ihan kuka tahansa ihminen. Voin olla esimerkkinä muille ja vertaistukena. Ja olenkin saanut paljon kiitosta siitä, että uskallan jakaa vaikeat kokemukseni ja ihmiset voivat samaistua kokemaani. Moni on kiittänyt siitä, että olen sanoittanut heidän tuskansa. Se jos mikä on minulle iso asia. Jos saan pelastettua yhdenkään ihmisen hengen antamalla voimaa, toivoa tai uskoa, että valo on todella olemassa - en tiedä parempaa. Minä en odota kiitosta. Kirjoitan ennen kaikkea itseni takia, mutta jos tosiaan voin auttaa muitakin, se on vielä parempi asia.

4. En ole koskaan ajatellut, että olisin ainoa jolla on ongelmia. Se ei ilmene mistään mitenkään. Aivan kuin olisin joku, joka nostaa itsensä sairauteni takia jalustalle? Olen nähnyt sen ihan nuoresta tytöstä asti, miten paljon ihmisillä on ongelmia. Kaikilla ihmisillä on ongelmia. Ne ovat erilaisia ja erilaisissa mittasuhteissa. Kukaan ei tästä elämästä pääse helpolla. Näin myös sairaalassa vuoden 2016 aikana, miten monella on ongelmia. Miten monella on sama tilanne, kuin vaikkapa minulla. Näin, miten elämä iskee turpaan. Ja niin se iski minuakin. Ja pahasti. 

5. "...kasvata itsellesi selkärankaa ja lopeta se ininä!" Selkärankaa voisi kasvattaa tämä henkilö, joka ei uskalla tulla sanomaan asioita minulle omana itsenään, vaan pitää anonyymina, feikkiprofiilin takaa sanoa näitä asioita. Surullista. Ja kiitos tästä toiveesta, selkärankani vahvistuu itseasiassa koko ajan. Ininää taitaisi tulla enemmän sieltä suunnasta, kun olisi käynyt läpi sen kaiken, mitä itse olen. Moni ei olisi tässä. Menköön jokainen tätä kaikkea epäilevä Auroraan vuodeksi ihmettelemään ja siitä sitten yrittämään toipumista, ja sitten voi miettiä, miten helppoa tai vaikeaa on. Kun matto lähtee kirjaimellisesti jalkojen alta ja valvot psykoosin rajamailla viikkotolkulla... Osa-aikaeläkettäkään ei noin vain myönnetä nuorelle ihmiselle. Miten elämänreunasta kiinni ottaminen vie aikaa ja voimia. Se tuntuu, kuin pää olisi tyhjätty kokonaan ja kaikki pitää aloittaa rakentamaan alusta. Surullista miten mustavalkoisesti joku näkee tilanteeni tai ylipäänsä näin vaikean sairastumisen.

6. "Hymyn takana on surullinen tyttö" - ...voi kyllä, niin on. Masentunut ihminen ei murjota koko ajan. Perusluonteeni on iloinen ja positiivinen. Se on ollut yksi ase sairautta vastaan. Ja vaikka hymyn takana on surullinen tyttö, niin hän on  koko ajan toipuva sellainen.

 

Olkaa ihmiset kilttejä toisillenne. Pahuudella ei saa aikaan mitään hyvää.

Ja se jos mikä, on sairasta, että joku lähettää tuollaisia viestejä.

PS. Minä ainakin sain opikseni sen, että kierrän tuollaiset ihmiset jatkossa kaukaa.

Ladataan...
miiajohanna

Viime aikoina elämä on alkanut tuntua taas aika hyvältä. Toki haasteita on, niinkuin kenellä tahansa. Ja vaikka loma teki hyvää, siinä oli se "huono" puoli, että oli liikaa aikaa ajatella. Liikaa aikaa läpielää niitä omia hankalia tunteita ja... no, ajatella. Näin myös paljon painajaisia. Siltikin uskon kaiken tuon olevan eteenpäin menemisen kannalta tarpeellista, ei suinkaan turhaa. Alitajunta myllertää. Mutta useinkin tuo loma tuntui enemmän sairauslomalta. 

Töihinpaluu jännitti, koska tasan viikko sitten sunnuntaina sain aika pahan dissosiaatiokohtauksen ja viime viikolla muutenkin useamman tuskaisen ahdistuskohtauksen. Mietin, että mitähän töistä mahtaa tulla ja olenko oikeasti voimissani? Kun maanantai koitti, kaikki kuitenkin meni hyvin. Arkeenpaluu on ollut parasta lääkettä. Rytmit. Olen ollut elementissäni ja nauttinut työnteosta. Nyt töiden jälkeen on kiva palata kotiin, eikä niin, että ahdistaisi. Sain myös ihan vimmatun sisustusinnon kotini suhteen ja se on ollut tosi tervetullutta! Syksyhän on tunnetusti sellaista pesänrakennusaikaa. Kotona tulee oltua taas enemmän mitä kesällä. Ostin mm. paljon kasveja ja tilasin olkkaripöydän.

Tässä syksyn mittaan olen huomannut myös, etten tahdo mahtua vanhoihin vaatteisiini. Housut kiristää joko jo pohkeista tai jos saan hyvällä tuurilla ne ylös asti, en saa niitä kiinni. Tai jos saan, ne ahdistaa niin, että joudun kulkemaan napit tai vetskari auki. Paidat ja takit kinnaa käsivarsista (!). On sellainen turvonnut olo. Vaikka peilistä katsoessani olenkin itseeni ihan tyytyväinen. Ehkä se tästä taas tasaantuu, kun kesän pippalot jää taka-alalle. Ja ajattelinkin ottaa nyt treenit taas viikottaiseksi jutuksi. Lenkkeilyn ja joogan. Aloitan vaikka edes jostakin. Vähäisesti. Mutta kuitenkin tärkeintä on, että palaan ruotuun noissa asioissa. Tää kesä on ollut myös niin mahdottoman kuuma, että treenaaminen ei ole ollut se ykkösasia mitä haluais tehdä. Tai jaksais.

Näiden arkisten kuvioiden keskellä olen opetellut ja opettelemassa hyvää vauhtia olemaan yksikseni ja nauttimaan siitä jälleen. Rajaan aika paljon elämääni ja sanon topakasti kun kaipaan omaa aikaa ja happea. Omia juttuja. Opettelen myös paremmin koko ajan ilmaisemaan itseäni ja pitämään puoliani. Vaikka jännittäisi, yritän silti. Vain sillä tavoin voin oppia elämään itselle parempaa elämää.

 

Kaunista sunnuntaita!

Ladataan...
miiajohanna

Luulin vielä kaksi vuotta sitten, että en enää koskaan joisi alkoholia, kävisi missään, kykenisi mihinkään juhliin tai festareille. En mihinkään, missä on paljon ihmisiä. Toisin kuitenkin meni. Jaksoin viime viikonloppuna olla ensin perjantain Weekend -festivaaleilla, lauantaina menin töihin, töiden jälkeen lähdettiin Tampereelle Block Festeille ja sunnuntaina takaisin Helsinkiin Weekend -festivaaleille. Ensin ihmettelin, miten mulla onkin niin paljon energiaa, mutta se väsymys on tullut viiveellä. Olen nyt onneksi kesälomalla, joten saan nukuttua univelkoja pois. Muuten en olisi kyllä tuohon rupeamaan kyennyt. Työ on kuitenkin minulle tärkeää ja osa toipumistani, joten oma jaksaminen täytyy aikalailla arvioida mm. siten, että työt hoituu hyvin. Jättää kaikki ylimääräinen pois.

Matkasin eilen Kuopioon, ja nukuin junassa kahdet päikkärit ja vielä perillä kolmannet. Silti tuntui, että en yksinkertaisesti pysy hereillä. Jos kello ei olisi soinut tänään, tuskin olisin noussut niin aikaisin. Luulin eilen illalla olevani kipeä, kun tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta mun olo - mutta onneksi kuumemittari näytti ihan terveen lukemia. Tai no on mulla taas antibioottikuuri, joten se voi kyllä vaikuttaa olotilaan. Sekä se sairaus, että sitten antibiootit. 

Olen tämän vuoden puolella joutunut syömään useita antibioottikuureja. Mutta näinhän se menee, että niiden kanssa jää vähän sellainen kierre päälle. Mitä milloinkin, korvatulehdusta jne. En syö, jos ei ole pakko, mutta silloin syön, kun vaiva ei lähde ilman ja sen hoitamisen laiminlyönnistä voisi koitua jotain hankalampaa.

Pitänee ehkä pysähtyä hiukan ja miettiä, mistä tää nyt kertoo, että kroppa on taas näin sekaisin? Liian kovasta vauhdista? Ainakaan se maaliskuussa asennettu ehkäisykapseli ei ole helpottanut mitään, päinvastoin. Katselen vielä kuukaudenpäivät ja sen jälkeen mitä luultavimmin käyn otattamassa sen pois. Siitä on ollut aika paljon haittaa.

Sen lisäksi olin tuon hauskan viikonlopun jälkeen kaivamassa itselleni hautaa. Mietin, että miten voikin mieli mennä näin solmuun. Mikään ei tuntunut helpottavan oloani ja kaikki asiat tuntui ankealta ja pahalta. Tämä nyt on tuttu tunne varmasti kaikille jonkun kivan tapahtuman jälkeen, mutta mulla se iskee päin kasvoja tuhatkertaisena. Itkin, pelkäsin ja itseinhokin heräsi jostain kummittelemaan. Ainoa paikka, mikä kutsui, oli sänky ja peitto päälle. Sekään ei tuntunut hyvältä, mutta ainoalta paikalta, missä pystyin olemaan.

Nämä nyt on tällaiset pikaiset kuulumiset, koska haluan kiirehtiä lukemaan. Aloitin eilen jo pitkään projektinani olleen kirjojen lukemisen. Minulla on useita uusia kirjoja ja vanhoja, mutta keskeneräisiä. Olen aloittanut lukemaan vähän jokaista. Eilen kuitenkin otin luettavakseni Jäljet kehossa -kirjan, joka on avannut mulle ihan uudella tavalla silmät tän mun tilanteeni suhteen. Kunhan olen ahminut koko kirjan loppuun, lupaan kyllä kertoa tuosta lisää ja niitä suurimpia oivalluksiani. Tuntuu vaan niin siltä, kuin lukisi omaa tarinaansa. Tulee ymmärretty olo ja sellainen, ettei todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa. MUTTA, mikä parasta; näille on apua, eikä kaiken tarvitse kestää ikuisesti. Ja ehkä tuon luettuani ymmärrän, mihin suuntaan sitä sitten lähtisi. Tuntuu, että olen taas pikkusen hukassa.

Ladataan...
miiajohanna

On vierähtänyt jonkinmoinen tovi kirjoittamisesta. Pahoittelut siitä. Ei siis tarvitse olla huolissaan...

Jo aiemmin kirjoitin jossain postauksessa taannoin siitä, minkä huomion terapeuttini teki - kirjoitan yleensä vain silloin, kun on näitä negatiivisia kehiä, mistä kirjoittaa. Hänhän haastoi minut kirjoittamaan positiivisista asioista, positiivisista huomioista jne. Se on yllättävän vaikeaa. Olen kai lopulta pohjimmiltani niin melankolinen sielu, että sen tuskan ja pahan olon sanoittaminen onnistuu paremmin ja helpommin, kuin tavallisen arjen tekstiksi pistäminen - siis ilman, että se olisi jotenkin tylsää luettavaa. Ja kuitenkin blogini tarkoitus on ollut viime vuodet olla oma avoin terapia-alusta ja vertaistuki monelle lukijalle. Vaikka olenkin luonteeltani ja asenteeltani peruspositiivinen ja saan myös negatiivisista, sairauteeni liittyvistä asioista aina käännettyä jotenkin sen valoisan puolen, niin pelkkä "tavallisten kuulumisten" kirjoittaminen ei jotenkin sovi kuvaan. Harjoitus kai tekisi tässäkin mestarin. Koska en ole yhtä kuin sairaus. Minussa on muutakin, ja elämässäni on paljon muutakin. Mutta siihen, että mihin suuntaan blogini toipumiseni myötä kääntää keulan, jää nähtäväksi.

Viime aikoina olen lukenut paljon siitä, miten jokainen meistä on vastuussa siitä, mihin elämässään energiansa pistää. Se kasvaa, mitä kasvattaa. Ihmiset helposti uhriutuu. Tästä on myös omakohtaista kokemusta (tietenkin), mutta ehkä nyt ajankohtaisin on se, millaisten ihmisten kanssa aikaa viettää. Minulla on nyt kahteen otteeseen toistunut elämässäni lähes tismalleen sama kaava. Elämääni ilmestyy ihminen, jonka turhan nopeasti otan liian lähelle. (Nyt en puhu mistään romanttisista suhteista, vaan kaveruudesta / ystävyydestä). Tämä ihminen tekee vaikutuksen. Yleensä minulla on hyvä intuitio, mutta näissä tilanteissa olen ollut aivan hukassa. Minun on ollut aina käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset EIVÄT ole hyvällä asialla tai kilttejä. Olen noissa asioissa välillä vähän sinisilmäinen ja naiivi. No jokatapauksessa. On ihmisiä, jotka keskittyvät pelkkiin negatiivisiin asioihin. Yrittävät saada muutkin ihmiset siihen samaan negatiiviseen myllerrykseen. Levittävät pahaa oloa ja vihaa ympärille. Huonoa energiaa. Läheiset väsyy. Asiat, mistä keskustellaan, toistavat itseään. Keskitytään vain tähän yhteen ja samaan henkilöön. Yhtäkkiä huomaat, että sinun (minun) kuulumiset ovatkin aivan toisarvoisia. Tietääkö tuo toinen edes mitä SINULLE kuuluu? Huomaat, että olet pistänyt itsesi toisen takia likoon. Auttanut, kuunnellut, terapoinut, tarjonnut olkapäätä, kotia, rahaa, mitä vaan. Jossain kohtaa raja tulee vastaan. Ennen sairastumistani olisin ollut hiljaa, mutta nykyään opetellessani omia rajoja, sanon. Tapa millä sanon, on kuitenkin ystävällinen, selkeä ja rakkaudellinen. Silti vastaanotto on ollut odottamaton.

Toiset ihmiset eivät kestä kritiikkiä itsestään. He eivät kestä sitä, että joku toinen rajaa oman elämänsä, omat voimavaransa tai antaa suuntaa antavia ohjeita suoraan, yhtään asioita kaunistelematta. He eivät kestä totuutta. Tottakai se tekee surulliseksi, jos ihminen, jonka on kuvitellut olevan hyvä tyyppi, katoaa elämästä. Mutta samalla, se on hyvä asia. Enemmän se on itseasiassa hyvä asia. Ystävyyssuhteiden kuuluu olla vastavuoroisia. Ollaan puolintoisin rehellisiä, avoimia, reiluja. Luottaa ja olla luotettava. Autetaan, mutta ei niin, että ystävyys perustuisi pelkästään auttamiselle. Etenkään, jos se on vielä yksipuolista. Ystävyydessä pitää pystyä sanomaan toiselle, jos ei enää jaksa. Toisen on ymmärrettävä, tultava vastaan, katsottava peiliin. Jos sitä ei kestä ja siitä sataa vaan kirjaimellisesti paskaa niskaan, on sellaisen ihmisen tarkoituskin hävitä ympyröistä. Toipumiseni kannalta myöskin siis erittäin hyvä asia. 

Jos minä olisin loukkaantunut jokaiselle läheiselleni, jotka ovat ilmaisseet väsymyksensä masennukseeni ja itsetuhoisuuteeni, tai vaikkapa varoitelleet ihmissuhteista, jotka eivät ole minulle hyvästä - minulla tuskin olisi kovin montaa ystävää. Asioista PITÄÄ pystyä sanomaan. Itse olen ennen kaikkea iloinen siitä, että minulle uskalletaan sanoa ja tiedän, että läheiset tekevät sen rakkaudella, eivät pahalla. Ja se on suurinta välittämistä se.

Mutta siis näihin kahteen lähes samankaltaiseen kaavaan on liittynyt tämän oletetun ystävän eksä (pelkkä ja jatkuva pakonomainen keskustelu siitä), se, että minä olen se, joka kuuntelee ja kuuntelee siihen saakka, kun kaikki mehut on imetty.. ja sitten raha. Joku rahamäärä / laina / joku, joka jää hoitamatta siitä huolimatta, että oltaisiin sovittu jotakin. Ja sitten tämä ihmissuhde on päättynyt siihen, kun sanon, että mikä on ok ja mikä ei tai kun alan vaatimaan "omiani takaisin". Sitten kimppuuni hyökätään. Tuollaisten ihmisten läsnäolo on todella raskasta, ihan kenelle tahansa, saati itselle, kun itse kamppailen omien voimavarojeni kanssa vielä erityisen paljon. Luin ystäväni kanssa huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä. Se täsmäsi näiden kahden elämääni eksyneen ihmisen kohdalle täysin. Eli anteeksipyyntöjä tai rahaa on tuskin tulossa takaisin.

 

"myös läheiseen ihmiseen pettyä saat

helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin syöpä tai spitaali

sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät..."

Jarkko Martikainen - Myrsky

 

Onko teillä kokemuksia tällaisesta?

Ladataan...
miiajohanna

Vaikka psyykkisistä sairauksista puhutaankin tänä päivänä paljon ja monet julkisuuden henkilöt tuovat esille myös omia kokemuksiaan - silti suhtautuminen on toisinaan, edelleen, ristiriitaista.

Minä olen yksi niistä, joiden lämmönsietokyky on heikko. Jos on liian kuuma, alan voida nopeasti pahoin. Viime viikot ovat olleet siltä osin melkoisen raskaita, koska sisälläni ei tahdo pysyä ruoka, päätä särkee, huimaa, jalat on spagettia, sydän vetää kovaa rallia ja tekee lisälyöntejä, öisin en saa unta jne. Aivot on ihan sulaa - sekoilen, muisti ei toimi ja tuntuu tosi omituiselta. Keskittymiskyky on huono. Paino on pudonnut monta kiloa ihan muutamassa hassussa viikossa vaan siksi, ettei ruoka maistu, ja jos maistuukin, niin se ei tahdo pysyä sisällä.

Tänään kävin lääkärissä, joka otti onneksi tosissaan. Oli pakko käydä tsekkaa, että onko joku hullusti, koska en oikein jaksa tätä enää. Aluksi minusta tuntui, että no, nyt kun se näkee tiedoistani, että sairastan masennusta, ei minua oteta tosissaan. Purskahdin vastaanotolla itkuun ja kerroin, että olen ollut koko vuoden 2016 sairaalahoidossa ja olen nyt osa-aikaeläkkeellä. Kerroin myös kaiken tämän hetkisestä voimattomuudestani ja tietenkin parin viikon takaisesta erosta. Myös siitä, että terapeutti on neljän viikon lomalla. Vasta sitten minusta alkoi tuntua, että minut tai oireeni otettiin tosissaan.

Tärkeää olisi, että terveydenhuollossa otettaisiin ihminen aina kokonaisuutena, eikä tutkittaisi vain joko psyykkistä tai sitten fyysistä puolta. Tiedän, että tämä kuumuus aiheuttaa ja pahentaa ahdistusta, itse ainakin olen jotenkin aivan pakokauhun vallassa, jos en pääse jonnekkin viileään. Olo on niin tukala. Onhan tämä harvinaista Suomessa ja sanotaan, että ei saisi valittaa - minusta saa, jos aihetta on. Perusterveetkin uupuu, kun Suomessa ei ole totuttu tällaiseen. Monissa paikoissa on myös todella kehnonlaisesti ilmastointeja. Jos töissä, ulkona ja kotona on +30 astetta, ei se ole ihmekään, että alkaa voimat loppua. Tai jos sinulla (minulla) on joku perussairaus.

Tästä suhtautumisesta psyykkisiin ongelmiin tuli mieleen eräs esimerkki. Ystäväni pikkusisko oli kärsinyt kovista alavatsakivuista ja lopulta sairaalan lattioita kontaten pääsi vastaanotolle. Tällä siskolla on ollut mielenterveysongelmia, joten häntä ei otettu todesta. Lopulta tilanne eskaloitui niin pahaksi, että hän joutui osastohoitoon - hänellä oli kohtutulehdus. Eli aivan todelliset kivut, mutta kaikki pistettiin vaan ahdistuksen ja masennuksen piikkiin. Näinhän ei saisi olla. Ei ihmiset, joilla on ahdistus tai masennus, ole mitään pöpejä. Toki ne voivat korostuneesti saada ihmisen pelkäämään vakavia sairauksia. Ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, voivat oireet syntyä ihan vain kuvittelemalla niitä. Mutta kai nyt joku tolkku tuossakin pitäisi hoitohenkilökunnalla olla. Ahdistunut saa usein mielenrauhan jo sillä, että hänet otetaan todesta ja asiaan paneudutaan. Muunlainen kohtelu vaan pahentaa koko tilannetta kaikenkaikkiaan.

Olen kuullut tällaisia tarinoita paljonkin, että kun ei oteta todesta.

Onko teillä lukijoilla kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta?

PS. Tässä yksi syy, miksi nilkkaani koristaa kolmionmallinen tatuointi; body, mind and soul.

Ladataan...
miiajohanna

..koska kertominen on ollut asenteeni alusta saakka, aion olla avoin nytkin, ja kertoa, vaikka se kipeää tekeekin.

Me erottiin sunnuntaina.

Sanomattakin on selvää, että olen nyt melkoisen tuuliajoilla aivan loputtoman rikki ja peloissani tulevasta, ja aivan kaikesta. Tietenkin terapeuttini kesäloma sattuikin sopivasti juuri tähän ajankohtaan. Nyt on vaan selvittävä. Niinkuin aina ennenkin. Olen saanut paljon tukea läheisiltä, olen käynyt päivystyksessä, lääkemääriä on tilapäisesti nostettu, (jotta jaksan kannatella itseni ja tämän kaiken jotenkin), huomenna tapaan oman psykiatrini, mutta ennen kaikkea, mikä on todella tärkeää kasassa pysymisen kannalta - olen käynyt töissä. Se ei kuormita, vaan se antaa enemmän. Ja vie ajatukset väkisin ainakin hetkittäin muualle.

Vaikka kyyneleiltä ei tahdo tulla loppua ja henkisen tuskan lisäksi fyysinen tuska on aivan kamala, on pakko elää nämä tunteet läpi. Olen itkenyt ruuhka-aikaan Aleksanterinkadulla ja pyyhkinyt meikistä tuhriutuneita kasvojani ystäväni babywipeseihin. Olen itkenyt ratikassa huutoitkua, huomannut mustien ripsivärin sotkemien pisaroiden tippuvan vaatteilleni. Tuntenut ihmisten katseet, mutten ole voinut katsoa yhtäkään päin. Olen purskahtanut pari kertaa itkuun töissä, mutta jatkanut, koska työ antaa voimaa. Jos olen nähnyt onnellisia pareja, raskausvatsoja, sormuksia, vaihdettuja suukkoja, koiranpentuja... Itken. Kun suljen työpaikan oven, tunnen miten kyynelnorot alkavat valua eikä sitä tuskaa pääse karkuun. 

Yllättävää kyllä, aamut ovat olleet ehkä siltä osin helpoimpia, että kun avaa silmät, ei heti mieti, että en halua herätä tähän todellisuuteen (vaikka se ajatus tunkee sitten hetken päästä hereillä oltua). Olen saanut kaikesta huolimatta nukuttua sellaiset 10-12 h / yössä. Selvästi (ja tietenkin) mieli ja ryytynyt keho kaipaa lepoa ja kunnolla. Unet myöskään ei liity mitenkään tapahtuneeseen, joten ainakin yöaikana tulee nollattua pää ihan kokonaan.

Kaikki, mitä syön tai juon, tulee hyvin nopeasti ulos. Ahdistus on pistänyt vatsani niin kipeäksi ja se nostaa ruoan samantien kurkkuun. Yritän silti väkisin tankata. Edes jotain. Mehut, smoothiet, keitot... Ne menee, mutta nekin tekee nopeasti täyden olon.

Teistä varmasti moni kuitenkin on hämillään, mitä oikein tapahtui. En oikeastaan itsekään tiedä. Tai tavallaan tiedän, mutta en oikein pysty käsittämään.

Vaikka me kaksi kuinka lujaa rakastettiin ja rakastetaan toisiamme, vaikka kuinka meillä oli paljon yhteistä, paljon hyvää, paljon yhteisiä haaveita, unelmia, samanlaisia arvoja ja ajatuksia ja se syvä ymmärrys, ystävyys, sielunkumppanuus... Se kaikki ei aina riitä. Meidän molempien on keskityttävä ensin ihan ykkösprioriteettina itseen ja oman elämän tasapainottamiseen, omaan hyvinvointiin ja terveyteen, ennen kuin voi olla suhteessa. Kun molemmat tuo suhteeseen omat haamunsa, joskus siitä tulee vaan iso taakka; särkyneitä sydämiä, sotkua, anteeksiantamattomuutta, luottamuspulaa.. Ja joskus sitä kaikkea on niin vaikea saada enää kasaan, kun kuitenkin suhteellisen tuoreen suhteen luottamus on vasta rakenteillaan.

Olen löytänyt myös nopeasti omasta itsestäni eroon johtaneen ydinsyyn; En edelleenkään rakasta itseäni riittävästi, jolloin kaadan sen kaiken toisen harteille. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kun ei pidä olla toisen käsissä. Se ei voi olla. Niin kauan, kun tämä kaava toistaa itseään, suhde ennemmin tai myöhemmin loppuu. Aitoon rakkauteen ei kuulu riippuvuutta toisesta. Olen ikäänkuin ulkoistanut sen itsestä välittämisen ja jaloillaan pysymisen jonkun toisen harteille, tässä tapauksessa Jimmyn. Ja eihän se niin toimi. Ystäväni Outi lähetti minulle just tähän aiheeseen sopivan tekstin; never put the key to your happiness in somebody else's pocket. Se on totta. Ja sen takia erot ovat minulle vielä tavanomaista kivualiaampia, koska siinä samassa menee oma itsetunto, minuus, kaikki. Hylkäämisen tunnelukko on minuun niin sisäänrakennettu, että sen haavan aina uudestaan auki repiminen on ihan hirveää. Mutta, se on varmaan tarpeellista, ennen kuin osaan oikeasti toimia niin, että se haava saa rauhassa arpeutua.

Olen ensimmäiset päivät vain syyttänyt itseäni. Soimannut niin paljon. Vihannut. Kyllä. Vihannut. Tullut siihen tulokseen, että minussa ei ole mitään hyvää eikä mitään rakastettavaa. Ja olen ajatellut, miten voin elään itseni kanssa, jos ajan luotani pois sen kaikkein rakkaimman? Suhteet kuitenkin on aina kahden kauppoja, eikä tässä ole yhtä syyllistä. Silti minun on vaikea nähdä sitä vielä, että vika ei olisi vain minussa. Jimmy sanoi minulle eilen hyvin, että me yhdessä ajettiin tämä nurkkaan. Ja se on varmasti totta. Ollaan monessa asiassa niin samanlaisia. Ja meillä molemmilla on vielä paljon tekemistä. Mutta voi luoja tää tekee kipeää. Niin kipeää, että tekisin mitä vain, että pääsisin ulos tästä tuskasta.

...Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti.

Ladataan...
miiajohanna

Eilen loppupäivästä töissä alkoi ahdistaa. Mieltä painoi moni kuluneen viikon aikana tapahtunut asia ja kaikki sai jotenkin taas ehkä tavallista suuremmat mittasuhteet mun päässä. Nähtiin mun ystävän Hannan kanssa pitkästä aikaa mun töiden jälkeen, ja lähdettiin siitä sitten syömään ja lasilliselle. Helsinki oli (ja on) ihanan hiljainen Ruisrockin takia. Melkein tuntuu, kuin viettäisi kaupunkijuhannusta. Tämä on pitkästä aikaa ikioma viikonloppu vailla suunnitelmia.

Hanna hyppäsi aamulla bussiin ja jäin nyt viettämään viikonloppua itsekseni. Olen nyt mun takapihalla puun alla. Mulla on tuossa rantakassissa lehtiä, kirjoja, muistikirja, kalenteri, hunajamelonia ja yksi malibucola. Ostin tuon juhannukseksi, mutta nyt vasta juon sen pois. Tuo on itseasiassa yllättävän hyvää, (näitä saa ainakin Porvoon K-Citymarketista!) Mä löysin malibucolan vasta pari kesää sitten ja aiheutan joka kerta pientä huvittuneisuutta tilatessani sellaisen.

Mä en saanut viime yönä nukuttua kuin ehkä pari tuntia. Olin illalla jo aikamoisen kierroksilla, pyörin ahdistuksissani ja kauhea paniikki nousi. Söin liian raskaasti, sekin teki tukalan olon. Ehkä myös viini. Sydän jumputti rinnassa tuhatta ja sataa. Hiki vaan valui ja pyörrytti. Yritin nukahtaa samaan aikaan kuin Hanna, mutta ramppasinkin sen sijaan levottomana vessassa ja kuikuilin puhelintani. Sitten iski hätä. Ihan järjetön hätä. Menin kylppäriin ja huomasin meneväni vaan kahta kauheampaan paniikkiin. Aloin heti pelätä uutta romahtamista. Otin lisälääkitystä ja yritin rauhoittua. Tuloksetta. Herätin Hannan, koska tiesin, että hän ei siitä olisi moksiskaan. Olin kuitenkin yrittänyt selviytyä itsekseni jo 1,5h ja tuntui, että rationaalinen mieli oli lakannut toimimasta jo aikapäiviä sitten. Tai no, sen verran se toimi, että tiesin herättää Hannan.

Hanna heräsi, rauhoitteli minua, ja tehtiin yhdessä hengitysharjoituksia. Aika pian sen jälkeen olin alkanut kuorsaamaan. Kuitenkin heräilin pitkin yötä, näin painajaisia ja heräsin jo tosi aikaisin aamulla, enkä saanut enää unta. Tuon kaiken vuoksi huomaan, että mieli on liian virittynyt ja nyt tarvitsen omaa aikaa ja rauhaa ilman sosialisointia. Vaikka ystävien seura tekeekin hyvää. Ja alkuviikosta huomattiin ja todettiin, että minulle EI tee hyvää liika yksinolokaan. Mutta kaikkea täytyy olla sopivassa suhteessa. Nyt tarvitsen yksinoloa. Rauhaa. Lepoa. Onneksi tänään paistaa aurinko, koska saan siitä hirveästi energiaa.

Mun täytyy päättää tää postaus haluamattani tähän, koska läppärin tuijottaminen auringossa on oikeastaan mahdottomuus. En oikeastaan näe edes kunnolla kirjoitanko oikein. Mutta, palaan takuulla lähipäivinä, ellen jo tänään!

Hyvää viikonloppua!

Ladataan...
miiajohanna

Siinä on tädin kulta Pate. Muutamia vuosia sitten kun hän oli vielä aivan pikkutyyppi.

Tuo nalle on Patrikin kummilta, toiselta pikkuveljeltäni Tommilta.

Siinä nämä kaksi ihmettelivät toisiansa.

Vaikka terapeuttini loma ei ole vielä ehtinyt alkaa niin, että olisin missannut yhtään terapiaistuntoa - se tuntuu jo nyt. Se tieto, että en perjantaina mene sinne puhumaan asioistani. Yhtäkkiä sitä on aikalailla "tyhjän päällä", vaikka ei olekaan. Ja vaikka tietenkin on läheiset joihin tukeutua ja turvautua. Mutta en halua kuormittaa heitä niin. Ammattilaiset on sitä varten. Ja jotenkin näiden viimeisten päivien, ja kuluneen viikon aikana on tapahtunut jotenkin... paljon. Ja samalla ei niin yhtään mitään...

Olen tänään taas ajelehtinut näissä mietteissä. Lastenhankinnassa. Tai siinä, että kun niiden hankinta ei ole nyt ajankohtaista. Ja aivan täysin minusta (tai sairaudestani) johtuvasta syystä. Tai joo, muuten voisikin olla ajankohtaista - ja kenties olisikin, mutta kertakaikkiaan terveyteni (tai oikeastaan siis sairauteni) ei sitä juuri nyt salli. Se vaatisi esimerkiksi sen, että pystyisin jättämään lähes kaikki lääkkeeni, mitä tällä hetkellä syön. Se on aivan järjettömän iso muutos - jonka seurauksista en voi olla varma. Se vaatisi myös minulta enemmän voimavaroja. Vielä en ole niin vahva, että kenties kestäisin sen kaiken vastuun ja vaatimukset, mitä se tuo tullessaan. Se vaatisi jaksamista siihen, että tulee vähäunisia tai kokonaan valvottuja öitä. Se vaatisi sen, että asuisimme Jimmyn kanssa saman katon alla - toistaiseksi meillä on kaksi eri osoitetta. Mutta ennen kaikkea se vaatisi sen, että voisin itse paremmin. Entä jos en tule tämän valmiimmaksi? En kuitenkaan kykene olemaan kenenkään äiti, ennen kuin olen stabiilimmassa kunnossa. Vaikka tottakai se tuntuu kurjalta, koska olenhan minä muutakin, kuin sairauteni. Rakkautta minulla on antaa loputtomiin. Täytyy jutella lääkärini (psykiatrini) kanssa tästä ensi kerralla, että mitä hän näistä aatoksistani ajattelee. Minulla on kova pelko siitä, että aika loppuu kesken. Että en ehtisikään. Tai että ehkä en edes kykene saamaan lapsia. Mistä sitäkään tietää. Ainahan sitä spekuloida ja pelätä voi, vaikka täytyy luottaa elämän kantavan. Kaikki on mennyt just niinkuin kuuluu. Uskon niin.

Minulla on lievästi huono taipumus välillä vertailla omaa elämääni muiden elämään. Minusta tuntuu, että itse jumitan paikoillani ja muut myyvät pienempiä asuntojaan alta kun ostavat isompia asuntoja, autoja, saavat lapsia, menevät naimisiin ja elävät verrattain joskus kahdehdittavaakin (perhe)elämää. En saisi verrata. En saisi ajatella, että muilla on paremmin. Kaikilla meillä on omat taakkamme kannettavanamme, ja kaikki tapahtuu jostain syystä. Aina. Mutta ne lapset. Olisin muuten vain niin valmis äidiksi, kun nyt rinnalla on kumppani, josta olen 100% varma, että juuri hänen kanssaan haluan lapseni tehdä. Juuri hänet haluan lasteni isäksi. Sillekin on vielä takuulla aikansa, että me saadaan Jimmyn kanssa lapsia. Haluan uskoa niin ja niin uskoo Jimmykin. Hän tsemppaa minua tässä asiassa ihan hirveästi. Tänään monet itkut itkeneenä olen nyt vähän rauhoittunut, mutta ajattelin kuitenkin purkaa tuntojani tänne. Ostin äsken juuri ennen lähikaupan sulkeutumisaikaa ison suklaalevyn ja napsin sitä tässä samalla. Suklaa on parasta lääkettä tällaisina hetkinä. Ja paksu turvavillaneule. Ja kuuma suihku. Minne muuten painelen nyt. Lämmin vesi saa huuhtoa levinneet ripsivärit naamaltani ja tämän koko päivän viemäriin. Sitten olen valmis nukkumaan.

Ladataan...
miiajohanna

Koska olen nyt itsekseni ja omien ajatusteni äärellä, tekee entistäkin enemmän mieli kirjoittaa. Tiedän, että sekin vaikuttaa, että viikottainen terapia on nyt (tosiaan terapeuttini kesäloman vuoksi) neljän viikon paussilla. Aiemmin kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa ja nyt ollaan kokeiltu kerta viikkoon -taktiikalla. Ainoastaan yhdellä viikolla tarvitsin ylimääräisen tapaamisen, mutta muuten olen pärjäillyt hienosti näin. Tajusin, että lokakuussa tulee täyteen jo kaksi vuotta ja sitten pitäisi hakea sitä Kelan tukemaa kolmatta vuotta. Tuntuu hullulta, että pian on oikeasti kulunut pari vuotta ja tuntuu, että olen vielä alkutaipaleella. Vaikkakaan asia ei ole niin. Monta asiaa olen oivaltanut, moni asia on muuttunut ja onhan terapeuttinikin ääneen sen sanonut moneen otteeseen, että olen edennyt hienosti. Ja kuitenkin aika lyhyessä ajassa sieltä kaikkein pahimmasta. Vaikka samalla tuntuu, että tämä on ollut pitkä aika ja viime vuodet ovat olleet aika sumuisia.

Toipuminen ei ole koskaan suoraviivaista, mutta ne pudotukset eivät ole enää yhtä syviä. Se menee niin, että sieltä noustaan nopeammin, eikä painuta ihan pohjaan saakka. Jos mietin vaikka vuodentakaista, täytyy sanoa, että ihan totta - moni asia on muuttunut. Kirjoitinkin tuossa, (ei edellisessä, vaan sitä edellisessä) postauksessa alkoholista ja suhteestani siihen - viime kesä oli hyvin erilainen kuin nyt. Alkoholin avulla "pääsi" (ainakin hetkeksi) pakenemaan tukalia tunteita ja tukalaa oloa, tosin, se nostatti ne hankalat tunteet lopulta pintaan ja leikin aikamoisella vaaravyöhykkeellä koko ajan. Pystyin tekemään silloin huomattavasti paljon vähemmän töitä, ahdistus vei usein tunneiksi kylppärin lattialle makaamaan.. No, blogini vanhempia tekstejäni lukiessa ehkä sen oivaltaa, miten syvällä sitä oltiinkaan. Saati sitten kaksi vuotta sitten. Itse en ole vielä kyennyt tekstejä lukemaan. Niille on kai aikansa ja paikkansa. Ja toisaalta, se olisi ehkä osittain ihan tarpeellistakin...

Melkein joka päivä mielessäni palaan siihen kaikkeen kokemaani. Ja ne kokemukset, muistot ja ne olotilat tulevat varmaan kulkemaan mukanani jollain tasolla läpi elämäni. Vertailen. Se kaikki pyörii mielessä, mistä selvisin. Välillä en tahdo uskoa itsekään, että oikeasti - olen elossa. Olen ihan järjissäni. Olin varma, että en ikinä enää pääsisi kiinni tavalliseen elämään. Se aivojen ja kehon ylikuormittuminen vei niin syvälle ahdistukseen, unettomuuteen ja ahdistuksen & unettomuuden "yhteistyö" -kierteeseen, piinaan, joka lopulta kaiken panikoinnin jälkeen sammutti minussa kaiken. Pysäytti. Lamaannutti. Veti sinne toiseen ääripäähän. Olin niiiin syvällä pimeydessä, että en tiennyt, miten sieltä ylös kammetaan. Jos tavoitteet oli pystyä käymään vessassa, tai pestä hampaat ja ne jo tuotti äärimmäisiä vaikeuksia ja tuskaa, niin niinä hetkinä mietti, että miten tuosta muka jotenkin selvitään ja saadaan elämänilo takaisin. Mikään kun ei tuottanut iloa. Tehtävä tuntui mahdottomalta. Lopultahan lakkasin puhumastakin, sekin oli liian vaikeaa. Sanoa mitään. Olin käyttänyt kaikki kapasiteettini ja voimavarani loppuun. En edes jaksanut sanoa kiitos, kun olin syönyt - jos edes söin. Oksentelin kaiken ulos, ahdistus oli itselle pitkälti voimakasta fyysistä kipua ylävatsalla.

Dissosiaatio oli myös minulle uutta. En lähestulkoon ensimmäisinä kuukausina sen koettuani tiennyt siitä, mistä oli ylipäänsä kyse. Ajattelin, että olen lopullisesti seonnut, kenties psykoosissa tai minulla on jotain sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan kokenut. Eräskin lääkäri vertasi minua kilpikonnaan, miten se vetäytyy kuoreensa. Ja tämä on ihan totta. Onneksi sain 2016 kesän loppupuolella aivan ihanan lääkärin, joka täysin tiesi, mitä käyn läpi ja miksi. Samoin kun kymmenen viikon päiväsairaalajaksolla oli aivan loistava tuon osaston oma lääkäri. Dissosiaatiohan on usein (ja joskus aikaisemmin) virheellisesti tulkittu psykoosiksi. Välillä oloni oli sellainen, kuin olisin joku kiiltokuva tai tarra, joka on lätkäisty muuhun ympäristöön kiinni. Kaikki ympärillä oleva oli niin kirkasta, jotenkin... erillistä. Ääriviivat ja kaikki oli jotenkin selkeitä. En ollut siinä samassa maailmassa. Mieli oli muualla. Muistan eräänkin hetken, kun odotin päiväsairaalasta kotiin mennessäni bussia, miten tuntui, että seison metrin muiden yläpuolella. Välttelin katseita, koska tuntui, että se kaikki näkyi minussa. Että olen hullu. Aivan kajahtanut. Teki mieli todistella, että olin ennen ihan tavallinen, iloinen, työssäkäyvä ihminen. Ja että nyt.. Olen vain varjo entisestä. Mutta niin olin ja mitäpä siinä todistelemaan mitä olin ennen. En edes jaksanut. Hymy ei noussut kasvoille ollenkaan.

Olin kuin zombi. Liikuin ympäristössä, mikä ei kohdannut ollenkaan oman kehon ja mielen kanssa. Peilistä katsoi vieraat kasvot. Siksi välttelin vessassakäyntiäkin. Saatoin maata sohvalla ihan järjettömässä vessahädässä, mutten halunnut nähdä peilikuvaani. Vaikka kuinka vääntelin kasvojani, en tunnistanut itseäni. Pelot oli niin todellisia ja voimakkaita, että melkein mikä tahansa pelotti niin, että mittasuhteet olivat suuret ja mitään ei uskaltanut tehdä. Pelkäsin älyttömän paljon sitä, ettei mikään tule muuttumaan. Muisti pätki paljon, tutut paikat oli aivan tuntemattomia. Myös reitit, mitä ennen kuljin, oli yhtäkkiä sellaisia, etten selvinnyt niistä itsekseni. En muistanut miten mihinkin mennään ja miten mistäkin paikasta pääsee takaisin. Ei sitä oloa voi selittää. Tunsin pelkkää tyhjyyttä. En tuntenut mitään. En tuntenut enää itseäni, en saanut yhteyttä sisimpääni, mutten myöskään tuntenut oikein mitään tavallisia tunteita vaikka niitä hakemalla hain. Yhteys kehooni katkeili hetkittäin. Sellaisena robottina eläminen oli kamalaa. Ja sen vain muistan, miten aurinko ja kirkkaat päivät olivat minulle painajaista. Itse kun ei todellakaan ollut läsnä siinä samassa maailmassa. Se vaan korosti sitä oman maailman ja muun maailman erillisyyttä. Monesti minulle sanotaan, että älä mieti niitä aikoja. Haluan miettiä siksi, että tajuan, mistä olen selvinnyt. Haluan myös kertoa niistä, jotta en unohda, missä olin ja missä olen nyt. Ja toivon, että jos joku kokee jotain lähellekään samanlaista, niin voisin taputtaa olalle ja sanoa, vielä se helpottaa. Ja että et todellakaan ole yksin. 

Ihminen voi tehdä myös rakastamiaan asioita liikaa - polttaakseen itsensä loppuun. Niin minulle kävi. Rakastin elämääni, kaikkea mitä tein. Mutta tein kaikkea aivan liian suurella intohimolla, kauheilla kierroksilla ja lepohetkiä oli oikeastaan aika tosi vähän. Olihan se elämä sellaista suorittamista ja pelosta käsin elämistä. Halusin elää täysillä, jos vaikka sattuisin kuolemaan. Kuolemanpelko oli läsnä aina. Kontrollintarve oli voimakas. Kun kontrollin sitten kaiken tuon pyörityksen jälkeen menetti, tajusi, että pelkäämällä ja kontrolloimalla tätä elämää ei voi hallita. "Mikään" ei lopulta ole meidän omissa käsissämme, jos jotain eteen tulee - se on tullakseen. Sairastuminen oli viimeinen asia, mitä uskoin juuri minulle käyvän. Se ei vaan katso aikaa eikä paikkaa. Eikä sitä, onko ihminen oikeasti pohjimmiltaan iloinen ja onnellinen.

Tulen varmasti palaamaan näihin muisteloihin vielä moneen otteeseen blogissani, vaikka näistä sairastumiseen johtavista syistä ja tästä taipaleesta on paljon tekstiä, mutta katselen sitä kuitenkin näin heinäkuussa 2018 vähän eri valossa, kuin heinäkuussa 2016. Esimerkiksi. 

Pitäkää itsestänne huolta!

Ladataan...
miiajohanna

Heräsin eilen siihen, että en kuullut vasemmalla korvalla mitään. Tai jos kuulin, tuntui, kun kahta kattilankantta olisi pamautettu yhteen. Kurkku tuntui karhealta ja silmät oli kirveltävän väsyneet ja turvoksissa. Mun silmät ei turpoa oikeastaan huonoista yöunista eikä rankasta itkemisestäkään. Mutta tämä turvotus tuntui ja näkyi. Ja näkyy. Olin nukkunut tätä edeltävänä yönä jotain 12 h. Olen ollut viime viikolla koko loppuviikon aivan totaalisen väsynyt. Tänä aamuna oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Astelin sinne, ja perille päästyäni valuin hiestä. Tuomio: Minulla on korvatulehdus, poskiontelotulehdus ja nyt riemukseni huomasin vielä, että nieluni on täynnä valkoisia peitteitä. Kumma on, että kuumetta ei ole, iltaisin pientä lämpöilyä vain. 2011 vuoden jälkeen (jolloin minulla leikattiin nielurisat), ei nieluuni ole tullut peitteen peitteitä. Ei ole ollut angiinoita. Yleensä nuhakuumeet on päätyneet siihen, että mulle on tullut keuhkoputkentulehdus. Ja siitähän varoiteltiinkin, että kun nielurisat eivät ole nielussa vastaanottamassa pöpöjä, niin ne pääsevät alemmas hengitysteihin. En tiedä onko tämä faktatietoa oikeasti, mutta itselläni ainakin pitänyt täysin paikkansa. Nyt mulla on viikon antibioottikuuri, (penisiliiniä, kaksi tablettia päivässä), sen lisäksi sinkkisuihketta, buranaa ja paratabsia, nenäsumutetta, maitohappobakteereja ja porevitamiinia. Tän vuoden puolella olen vaan saanut kroppani ph:n niin sekaisin, että tiedän tämän kuurin taas sotkevan sitä lisää. Mut nyt ei auta kuin syödä se. Olen päivän maannut sängyssäni ja plärännyt oikeastaan vaan somea. Maksoin myös laskut ja hoidin muutkin koneella tehtävät asiat mitä jaksoin. Ja kuuntelin Maaret Kallion uusinta kirjaa (äänikirjaa) Book Beat:sin kautta. Joka kerta tosin vaikka yritän olla nukahtamatta, siinä käy niin. Sen ääni on niin lempeä. Mutta joo, kiinnostava kirja ja kolahtaa kyllä. Tuntuu, että puhuu ihan täysin mun elämästä ja on helpompi jotenkin ymmärtää itseään. Toki hän kertoo paljon tuttuja juttuja, joista olisin hyötynyt jo paljon aiemmin, silloin, kun olin ihan hukassa... Terapia on onneksi auttanut oikeille jäljille ja siksi tuossa kirjassa tulee pitkälti asioihin vaan vahvistusta sekä kertausta. Nyt on muuten neljän viikon tauko terapiassa, kun terapeutti jäi kesälomalle, joten kirjoitan varmaan tämän neljän viikon aikana enemmän. Olen myös varannut ajan Marenalle ja lääkärilleni psyk.polille. Ihan varmuuden vuoksi sellaista välitsekkausta.

Tämä kotona mötköttäminen saa ahdistuksen ja masennuksen nostamaan päätään. Sitä ihan oikeasti unohtaa, miten vaikea on ottaa ajatuksiin etäisyyttä. Esimerkiksi tällaiset ahdistuskehät alkoivat rullata tänään päässäni; "Entä jos joudun sairaalaan johonkin tiputukseen tai jotain muuta.. En halua. Pelkään olla siellä. Entä jos tämä onkin uusi romahtaminen? Pelkään, että rahat ei riitä, ystävät, läheiset ja Jimmy häviää mun elämästä ja jään ihan yksin, oon loppuelämäni masentunut, enkä pääse töihin ja työpaikkakin menee alta". Noi ajatukset tietenkin ovat kuin ravintoa masennukselle. Tai no ne ovat sen tuottamia ajatuksia ja niihin pitäisi suhtautua pelotta. Hätäilemättä. Uskomatta niihin ajatuksiin. Lähtemättä mukaan tuohon hölynpölyyn. Mutta, noiden huolien pyörteissä on melkoisen vaikeaa pysäyttää pyörää ja kääntää vaihdetta toiseen suuntaan. Niinpä otin lääkettä, pistin sen Maaret Kallion sielua ja mieltä hivelevän äänen kuulumaan ja rauhoituin! 

Nämä rahahuolet ovat olleet jollakin tavalla läsnä tässä viime aikoina, kun sairastumiseni on ajanut tietysti minut pienemmille tuloille kuin mitä ennen tätä. Ja asuin silloin vielä eksäni Kimin kanssa yhdessä, eikä asumisesta tarvinnut maksaa kovinkaan paljon verrattuna nyt, kun asun yksin kivassa vuokra-asunnossa ja vieläpä kivalla alueella. Tulot ovat olleet epäsäännölliset ja tuet vaihtelevat ja välillä epävarmat. Toisinaan olen joutunut odottelemaan päätöksiä pitkäänkin. Viimeisin inhottava talouteen liittyvä ahdinko iski eilen, kun minulta evättiin vuosittaisessa tarkastuksessa asumistuki kokonaan. Sen lisäksi joudun maksamaan Kelalle asumistukia hurjat 1800 euroa takaisin. Se tuntuu. Olisihan se helpompaa, kun voisi tehdä töitä minkä ehtii ja tulot olisivat säännölliset ja varmat - mutta tällä hetkellä se ei vaan ole henkisen tilanteeni vuoksi mahdollista. Toisinaan se harmittaa, mutta nykyään hyväksyn tilanteeni ja aion antaa itselleni aikaa juuri sen verran kuin tarvitsen. Vaihtoehtoja kun ei ole. Selviän kuitenkin jotenkin ja se on tärkeintä. Oma terveys on kaikista tärkein ja sitten tulee vasta kaikki muu, vaikka toki taloudelliset ahdingot aiheuttavatkin stressiä. Ja itselle ainakin suuresti myös ihan turhaa häpeää. Yleensä en edes puhu (kirjoita) rahasta. Se on nyky-yhteiskunnassa tabu. Kaikilla pitäisi olla kaikkea. Kodin pitäisi näyttää tietynlaiselta. Pukeutumisella ja elintavoilla myös viestit itsestäsi. Sosiaalinen media pistää takuulla monet ahtaalle ja lisää paineita. Se on häpeällistä, että miten osteleminen on ollut mulle aina lääkettä pahaan oloon. Tai tietynlaisen elämän eläminen, sen hetkisistä tuloista riippumatta. Jos tippuu yhtäkkiä vähemmille tuloille, on sen kaiken hyväksyminen tietenkin vaikeaa ja se tasapainoilu sen suhteen, mitäs NYT voi tehdä ja / tai jättää tekemättä. Mitä ostaa ja jättää ostamatta. Tai voisi itseltä kysyä, onko minulla oikeasti varaa tähän? Voisin myös verrata ruokakauppojen hintoja ja ostaa kerralla isot ostokset ihan esimerkiksi Lidlistä, enkä lähimmästä ruokakaupasta, jossa hinnat on tottakai korkeammat. En yleensä vaan jaksa. En jaksa vertailla, enkä miettiä. Yritän mennä päivä kerrallaan ja selvitä aina kuukausi kerrallaan. Jossain kohtaa olisi vaan hyvä tehdä joku visio. Ynnätä yhteen kuukauden tulot ja menot ja pistää vaikka pikkuisen sivuun pahoja päiviä varten. Nyt on paljon ollut postauksia säästämisestä. Olihan mulla joku maltillinen rahastotili, mutta se ei juurikaan tuottanut. Se oli siis todella maltillinen.. Mutta jokatapauksessa, olisi kiva kuulla, onko siellä teissä lukijoissa ketään, kuka miettii samoja asioita? Tiedän myös sen, että jos rahaa olisi ylenpalttisesti, se kaikki ilo, mitä sillä voi saada, tuskin tuntuisi enää missään. Mutta tasapaino olisi todella tärkeä, ei se, että joutuu aina jotenkin pohdiskelemaan näitä asioita liikaa. En ole koskaan ollut säästeliäs, päinvastoin. Tuhlaan kaiken. Olen elänyt sillä metodilla, että mitään ei voi viedä mukanaan. Ja että kerranhan sitä eletään...

Hyppelen nyt aiheesta toiseen, mutta halusin vielä ottaa esille asian ihmisten pahoinvoinnista. Onhan tässä käyty nyt läpi mun fyysinen sairaus ja stressi ja häpeä taloudesta, niin vielä yksi aihe tähän postaukseen saadaan sovitettua. 

Eilen illalla huomasin Facebookissa kavereideni ystäväpariskunnan toisen osapuolen jakaneen katoamisilmoituksen tästä toisesta osapuolesta, vaimostaan. Tämä vaimo oli ollut lauantaina baarissa eikä ollut eilen vielä klo 22.00 aikaan palannut kotiin. Puhelin oli kiinni ja se oli paikannettu eilen aamulla klo 10.00 viimeisen kerran. Se, mikä  keskusteluryöppy tämän katoamisilmoituksen alle tuli, oli jotenkin järkyttävää luettavaa. Toki siellä oli ihan asiallisia kommentteja, tsemppiviestejä, ihan hyviä vihjeitäkin, jne. Mutta sitten siellä oli esimerkiksi sellaisia tyyppejä, jotka turhautuivat siitä, kun monet kirjoittivat ilmoituksen alle tekstin "jaettu". Tällä tavoin kuulemma oleelliset viestit hukkuu ja katoaa ja nämä ihmiset keräilevät vaan sulkia hattuun. Sitten joku tytötteli tätä kadonnutta, niin eiköhän siihenkin joku mielensäpahoittaja kirjoittanut, että "ihan nainenhan tuo on, eikä mikään tyttö, on vihkisormus ja kaikki". Monet olivat sitä mieltä, että nainen on lähtenyt pettämisreissulle. Näinkin voi toki olla, mutta se ei ole kovinkaan asiallinen ajatus heitettäväksi katoamisilmoitukseen, kun lähimmäiset on huolesta sykkyrällä. Ja jos tämä tällainen ei ole tälle naiselle edes mitenkään ominaista käytöstä, niin tilannetaju puuttuu ja pahasti, jos tuollaista voi heittää. Sitten siellä käytiin spekulaatiota joistain virolaisista miehistä, ja jotkut olivat jo menossa pesismailojen kanssa näiden ovelle - oli näillä virolaisilla miehillä todellisuudessa asiaan osaa tai arpaa. Poliisien toimia myös arvosteltiin, miten poliisit eivät tee yhtään mitään. Osa oli sitä mieltä, että hyvä etteivät tee, koska on kyse aikuisesta ihmisestä, ja hän voi olla lähtenyt omasta tahdostaan. Tätä kuitenkaan ei nyt uskottu, että olisi lähtenyt, vaan että mahdollisesti jotain olisi sattunut. Sitten joku älypää laittaa sinne kysymyksen, että "miksi nainen on ollut yksin baarissa?" josta myös nousi kauhea haloo, että miksi ei? Aivan kuin katoaminen olisi naisen vika. Tai jos jotain olisi sattunut, olisi sekin naisen vika. Mitäs oli mekko päällä, ja mitäs oli yksin, ja mitäs oli niin myöhään ja liikkui väärässä porukassa jne. Kaikesta, mistä vaan saatiin aikaan joku sanaharkka tai väärinymmärrys tai mitä ikinä - se kyllä tapahtui. Lopulta keskustelu ilmoituksen alla oli järkyttävän pitkä ja siellä oli vaikka ja mihin lähtöön kommentteja. Yksi oli esimerkiksi seuraavanlainen; "Kyllä sitä välillä seksiä tarvitsee kaikki." Ja sitten sen alle ihmiset haukkuivat tämän kommentoijan (hän oli virolainen) ja otettiin jo esille se, että liittyykö hän jotenkin tähän tapaukseen. Tilannetajun sekä empatianpuute näyttää vaivaavan ihmisiä ja pahasti. Toiset eivät hyväksyneet sitäkään, että ketju täyttyi tsemppiviesteistä. Mielestäni tuollaisessa tilanteessa kaikki myötäeläminen on vaan takuulla toivottua.

Aamulla ilmoitukseen oli tullut päivitys, että nainen on onneksi löytynyt ja on kunnossa. Spekulaatio tapahtuneesta ei kuitenkaan loppunut siihen. Facebookissa on suljettu ryhmä nimeltä "Naistenhuone". Siellä keskustelua käytiin, että mihin katoamisilmoitus on kadonnut ja löytyikö tämä nainen. Siihen haettiin vastausta. Monet tulivat siihen lopputulokseen, että nainen on lähtenyt vieraisiin tai että tämä hänen aviomies on vaarallinen ja väkivaltainen ja nainen on sen takia karkuteillä. Mielestäni tällaiset turhat muiden elämän ruotimiset voisi jättää sikseen. Kukaan meistä ei tiedä mitä kävi ja miksi. Ja jotain rikollistakin on voinut käydä, tuskin tämä mies haluaa (eikä nainenkaan) näitä tän tyyppisiä asioita jaettavan jossain katoamisilmoituksessa kaikelle kansalle. Ne on kuitenkin niin henkilökohtaisia ja herkkiä asioita. Tämä selkkaus kuitenkin taas havahdutti monella tavalla hereille: 1. Pidä hyvä huoli itsestäsi. 2. Pidä laturi mukana. 3. Pistä jonkun läheisen numero muualle kuin puhelimeen, jotta saat soitettua siihen, minne ja kenen kanssa menet. 4. Ihmisillä on liikaa aikaa puida muiden asioita. 5. Älä lue noita kommentteja, tulee vaan huono olo itselle. 6. Vahdi juomaasi AINA, koska mitä nyt olen yhdeltä jos toiselta kuullut ja nähnytkin... tyrmäystippoja laitetaan nykyään kai normaalia yleisemmin.

Tällaisia ajatuksia tähän maanantaihin. Vettä sataa, mieli on maissa ja lokkikin paskoi eilen Linnanmäellä päälleni.

Mutta onneksi on paljon hyvääkin. Kuulemma jos lintu paskoo päälle, se tuottaa onnea. Viikonlopun sain viettää rakkaan veljenpojan ja hänen perheensä, eli veljeni ja veljeni vaimon kanssa. Käytiin Muumimaailmassa, mitä kaikki meistä oli odottanut kovasti. Naantali oli kaunis. Muumimaailma oli ihana. Oli sydäntälämmittävää nähdä Patrik niin onnellisena. Hän on niin hauska ja sydämellinen pieni poika. Hän ihmetteli kovasti, miksi muumit eivät puhuneet. Hän kyseli minulta automatkalla, onko sinulla Jimmyä ikävä? Vastasin että vähän. Tähän tulee perään heti kysymys, miksi vähän. Sanoin, että no me nähtiin aamulla. P: Onko Jimmy sinun kotona? Minä: Ei se nyt ole. P: Eikö sinua harmita kun siellä ei odota yhtään ystävää?

Voi rakaaaaaaaas.

 

Kaikille hyvää ja kaunista, parempaa alkanutta viikkoa!

Tässä vielä kuva eilisestä hattarasta, jonka vetäsin kiduksiini viidessä minuutissa.

Ladataan...
miiajohanna

Viime aikoina on tapahtunut paljon. En oikeastaan edes tiedä mistä aloittaa.

Olen päättänyt, että lopetan humalahakuisen juomisen kokonaan. Se on oikeastaan ollut koko elämäni ajan jollakin tavalla haastava asia. Se, että alkoholin käyttö pysyisi kontrollissa tai hallinnassa. Jo nuorena tyttönä tuli tehtyä ylilyöntejä sekä myös näin aikuisiällä. Jossain kohtaa tilanne rauhoittui, ja opin nautiskelemaan viinistä vain hyvän ruoan seuralaisena. Sitten oli pitkä, yli vuoden tauko, jolloin en juonut ollenkaan. Se oli se sairaalavuosi. Oli lääkkeet ja kaikki. Olin ihan sekaisin, en olisi uskaltanutkaan. Se ei ollut vaihtoehto.

Sitten jossain kohtaa taas aloin juoda. Siinäpä olikin jälleen uudestaan opettelua, mikä määrä on riittävästi. En ole siis koskaan juonut alkoholia vaikkapa päivittäin. Tai että se olisi ollut pelastava ratkaisu edellisillan kemuista aiheutuneeseen krapulaan. Ei. Ehkä suurin ongelma on ollut se, että nousuhumalan kupla on niin ihana, että siinä rytäkässä tulee juotua joskus liian nopeaan tahtiin, kunnes huomaamattaan ylittää jonkun tärkeän rajan - ja sitten mennään. Tällaista voi käydä kaikille joskus ja montakin kertaa, mutta tuntuu, että itselleni on käynyt luvattoman monta kertaa. Olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljonkin. Onhan alkoholin juominen (monesti ja ainakin omassa tapauksessani useinkin ollut) pakenemista todellisuudesta. Pakenemista liian kipeistä tunteista. Viime kesänä pakenin dissosiaatiota, koska sitä outoa olotilaa oli jopa helpompi kestää, kun oli lisänä alkoholin tuoma kupla. Dissosiaatiohan oli usein suojana kipeiltä tunteilta jo itsessään, niin siihen jos menin sotkemaan alkoholin, saattoi alta ryöpytä sellainen tunnemyrsky, mitä en oikeasti ollut valmis kohtaamaan ja lopputulos tästä syystä ei aina ollut mikään paras mahdollinen. Sieltä jostain syvyyksistä saattoi nousta todella voimakas itsetuhoisuus, että pahastikin olisi voinut käydä. Onneksi enkelit olivat monta kertaa matkassa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Terapeuttini mielestä alkoholi nostaa pintaan usein murrosikäisen osan minusta, toisinaan vaivun ihan lapsen tasolle. Ja se itseinho ja ruoskinta on todella rajua tuollaisen jälkeen. Se ei ole hyvä. En silloin osaa olla itselleni lempeä, kun sitä eniten tarvitsisin. Olen silloin enemmänkin ankara. Silloin tuntuu, etten voi elää itseni kanssa. 

Elämä on siis heittänyt eteen isoja ja pieniä läheltä piti -tilanteita ollessani alkoholin vaikutuksen alaisena, sekä myöskin ihan vaaratilanteita. Oikein mikään ei ole kuitenkaan vavisuttanut minua hereille. Ehkä hetkeksi, mutta sitten se on unohtunut. Ja taas mennään. Hakataan päätä seinään. Sitähän minun tarvitsee tehdä aina kaikessa. Viimeiseen asti, ennen kuin jotain tajuan. No, nyt olen tajunnut.

Siinä vaiheessa, kun oma juhliminen alkaa vaikuttaa omiin läheisiin ihmissuhteisiin tai omaan hyvinvointiin, ollaan väärällä tiellä. Olen huomannut, että ahdistuneisuuteni ja masennukseni pahenee juhlimisen jälkeen. Toki se on ihan normaali aivojen kemiallinen reaktio. Alkoholimyrkytys. Alkoholi pistää aivokemiat sekaisin. Mutta noista mielensairauksista kärsivällä se tuntuu vielä tuplasti (tai triplasti) pahemmalta. Ja se itseinho, tyhjyys ja haluttomuus... Elämä tuntuu mustalta. Mitään ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Itkettää. Hermo on tiukalla. Saattaa mennä melkein viikko, ennen kuin mieli alkaa kohentua. Se ei ole hyvä juttu. Sen lisäksi jos loukkaan läheisiäni humalassa sanomalla tai tekemällä asioita, mitä en tarkoita, tai mitä en halua, niin en tahdo sellaista.

Lääkkeet + alkoholi -yhdistelmä on myös arvaamaton. Humala voi tulla hyvinkin vähästä. Enkä välttämättä huomaa sitä. Tai koe sitä niin kuin miltä se ulospäin näyttää. Siksipä päätin, että en jätä alkoholia kokonaan (en itse ainakaan usko, että ainakaan alussa, jos ollenkaan ehdoton kieltäytyminen olisi se paras ratkaisu). Päätin, että saan juoda, mutta vain vähän. Muutama lasi viiniä silloin tällöin tai vaikka saunaolut. Juhannuksena joinkin ensimmäiset neljä tuntia yhtä ja samaa siideriä ja seuraavat viisi tuntia yhtä ja samaa olutta. En tullut humalaan. Eilen juotiin mietoa kuohuviiniä samalla kun katsottiin sarjaa. En tullut humalaan. On ihan loistavaa, että on tullut noita matalaprosenttisia viinejä myös, koska viineistä kaikista eniten tykkään! Ja pystyn tähän, jos vain oikeasti haluan. Se päätös piti tehdä ja tehdä siitä myös julkinen, silloin se on jotenkin todettu ääneen, ja siitä on vaikeampi luistaa. En siis halua menettää oman typeryyteni takia yhtään läheistä ihmistä, enkä joutua masennuksen syvempiin syövereihin tai satuttaa itseäni millään tavalla. Siksi tämä on ainoa ja kaikkein viisain ratkaisu tähän kohtaan.

Moni olisi varmaan havahtunut hereille jo aiemmin. Itselle elämän täytyy näyttää sata kertaa samat asiat, ennen kuin alan ymmärtää, että okei.. Ehkä sitten niin. Samahan se oli sairastumiseni kanssa. Kaikki merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta enhän minä tajunnut. Kai sitä halusikin sulkea silmänsä. Ja jos ei ole ennen sellaista läpielänyt, ei voi edes tietää, mistä on kyse.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko siellä lukijoissa muita, jotka ovat jättäneet alkoholin vähemmälle tai kokonaan ja miksi? Tai onko päätös ollut vaikea vai helppo? Itselle se on ollut helpotus. On parempi olla koko ajan tietoinen omasta käytöksestään, omista tekemisistään ja siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Haluan myös muistaa kaiken. Haluan, että olen paras mahdollinen versio itsestäni. Itselleni sekä rakkailleni. En myöskään tarvitse yhtään estettä enempää toipumiseni tielle.

Ladataan...
miiajohanna

Tämä alkuvuosi on osoittanut moneen otteeseen sen, miten elämä voi päättyä koska tahansa.

..kenen tahansa meistä.

Ennen sairastumistani kontrolloin elämääni, kontrolloin kaikkea. Ikäänkuin turvasin sillä selustaani, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, eikä myöskään yhdellekään läheisistäni. Minut sai kovasti ahdistumaan puheet siitä, miten elämästä ei ikinä tiedä, eikä huomisesta voi olla varma. Ja että mitä tahansa voi tapahtua, koska tahansa. Päätinkin elää täysillä koko ajan, kuin huomista ei olisikaan. Suoritin elämääni. Mitä enemmän sain aikaan, sen tyytyväisempi olin itseeni ja tuntui, että tällä tavoin käytän elämäni asettaman rajallisen aika-kapasiteetin 100% hyödyksi.

Kun lopulta väsyin ja menetin kontrollin kaikkeen - mieleni (ja kohtaloni) seurauksena, yritin pitkään vastustella. Se ei kuitenkaan auttanut. Mieli piti hereillä monta viikkoa, tein minä mitä tahansa. Helpommalla olisin varmasti päässyt, jos olisin vain osannut päästää irti ja antaa sen kaiken tapahtua, vastustelematta. Olisinkin vain kummastellut, antanut virran viedä. Se kaikki oli vaan niin kamalan pelottavaa, olin kuin imussa, johon en tahtonut mukaan. Pelkäsin, että sekoan tai kroppani pettää, niinkuin olen teille kertonut. Jollakin ihmeen kaupalla tänne asti on kaikesta huolimatta selvitty, tosin ei kolhuitta, arvitta, mustelmitta, haavoitta. Minusta on kuitenkin tullut vahvempi, onnellisempi ja terveempi. Vähitellen.

Kuolemanpelkoni on väistynyt. Kuolema on väistämätön osa elämää. Se on jokaisen meidän kohdalla edessä, me ei kukaan voida sitä päivää tietää etukäteen. Tottakai elämä kannattaa elää niin, että katse on kaukana tuolla tulevaisuudessa ja ajatuksissamme elämme ryppyisiksi, harmaantuneiksi mummoiksi ja vaareiksi, mutta sitähän emme tiedä, tapahtuuko niin todella. Koen välillä syyllisyyttä kokemistani itsetuhoisista ajatuksistani (ja teoistani), koska jotkut taistelee elämästä kaikin tavoin. He haluavat elää, eivät kuolla. Mutta niinhän se on masentuneidenkin kohdalla. Silkkaa kamppailua elämästä. He haluavat (me haluamme) parantua, eivät olla sairaita ja kuolla. Mutta se sairaus valitettavasti sumentaa kaiken sen valon, mitä elämällä on tarjota. Ja silloin, monestakin syystä, ajatuskehä pyörii luovuttamisen ja kuoleman ympärillä. Se ei ole selkeä, terveen mielen valinta. Pystyn myös ymmärtämään nyt huomattavasti paremmin sen, miten jotkut päätyy siihen ratkaisuun. Elämä on lahja ja tietenkin sitä tulisi vaalia, pitää itsestään huolta ja rakastaa itseään, läheisiään, elämää ylipäänsä. Tehdä asioita mitkä tuottaa iloa ja hyvää oloa. Mutta masennus on vakava sairaus. Ja se saattaa johtaa siihen ratkaisuun joidenkin kohdalla, ettei vaan enää jaksa...

Hyviä esimerkkejä tämän vuoden puolelta on esimerkiksi Tim Berglingin eli tunnetummin Aviciin itsemurha. Hän oli lahjakas, herkkä artisti, joka uupui kaiken sen keikkailun ja julkisuuden alle. Surullinen tarina, joka kosketti ihmisiä ympäri maailmaa. Netflixissä on erinomainen dokkari Aviciistä (True stories), se on tehty viime vuonna. Jossain määrin sen voi nähdä myös tätä tapahtumaa ennakoivana dokumenttina. En ymmärrä, miksei hänen hätäänsä kuultu. Tai haluttu kuulla. Dokumentista saa sellaisen kuvan, että raha ratkaisi...

Viimeisimpänä mieleeni tulee Kate Spade, joka kuoli tiistaina 5.6. "Suunnittelijan sisar Reta Saffo kertoo hänen kärsineen mielenterveysongelmista viimeisen 3–4 vuoden ajan. Sisaren mukaan hän oli vastahakoinen hakemaan lääketieteellistä apua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä, sillä hän pelkäsi, että se haittaisi hänen ja hänen brändinsä huolettoman hyväntuulista julkisuuskuvaa." Surullinen tarina tämäkin. 

Itselleni hyvin tärkeä hahmo, Stellan vokalisti Marja Tahvanainen kuoli viime viikolla saatuaan jonkin sairauskohtauksen. Muutama päivä meni itkiessä ja biisejä kuunnellessa. Marja oli vain 38-vuotias. Stella on ollut merkittävä kokoonpano nuoruuteni ajan. Biisit teiniajoilta aikuisuuteen, jokaisella joku merkityksensä ja muistonsa. Ne Ilosaarirockit jolloin Stella esiintyi, oli jotain niin parasta. Yksi ikimuistoisimpia keikkoja oli se, kun Stella esiintyi Joensuun kaupunginorkesterin kanssa ja me ystäväni Helin kanssa saatiin liput keskeltä eturivistä. Vie mua vie vieläkin niihin tunnelmiin. Ne sanat on niin kauniit... Stellan musiikin siivittämänä me aikuistuttiin.

Eilen uutisoitiin Teemu Selänteen äidin poismenosta. Sekin tuntui hurjalta. Hänhän oli mennyt vain polvileikkaukseen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin.

Omassa lähipiirissäni on tämän vuoden aikana kuollut useampi sukulainen syöpään ja yksi ystävä yllättäen. Yksi on sairastunut syöpään. 

Tämä kaikki herättää siihen, että elämä on hauras ja se ei katso ikää, aikaa, paikkaa. Se tapahtuu, kun on tapahtuakseen. Siksipä toivon, että te jokainen siellä ruudun toisella puolella teette tänään jotain sellaista, minkä tekemättä jättäminen harmittaisi huomenna. Soittakaa sille tärkeälle ihmiselle, sanokaa että rakastatte. Silittäkää, pussailkaa, halailkaa. Auttakaa toista, tukekaa, olkaa olkapäitä. Heittäytykää tekin hoivalle. Antakaa auringon helliä. Tehkää teistä oikeilta tuntuvia ratkaisuja ja päätöksiä, vaikka pelottaisi. Monesti sana ei on itselle kyllä:n sanomista. Muistakaa siis sanoa myös ei. Havahtukaa siihen, mitä oikeasti haluatte elämältä. Oletteko menossa siihen suuntaan, minkä koette kutsumukseksi? Vai teettekö asioita vain, koska joku toinen ehkä haluaa niin?

Eläkää tänään, huomisesta me emme tiedä.

Pages