Ei mielentila, vaan sairaus.

Olen tänään pohtinut tätä masennustani, tilannettani vähän lisää toiselta kantilta (aivan kuin sitä ei tulisi pohdittua joka päivä).

Moni ajattelee, että ”nyt kun sä hymyilet taas ja nyt kun sä naurat taas, sähän olet terve”. Tai, en tiedä ajatteleeko kirjaimellisesti ihan noin, mutta masentuneelle luodaan tietyt ”odotukset” tai ”raamit”, joiden sisään masennus ja masentunut kuuluu. Masentunut nähdään ehkä tummiin pukeutuneena, surumielisenä ihmisenä, jolla on lasittunut katse ja maata laahaava ryhti. Totta joskus tuokin. Mutta masennukseen liittyy mielestäni valtavasti vääränlaisia uskomuksia ja masentuneelle masennus tuo valtavasti usein häpeää. Ehkäpä osittain juuri siksi, koska uskomukset pakottavat masentuneen ”todistelemaan”, että on sairas. Ja se, jos mikä on raskasta. Usein, jos ihminen on hymyilevä tai nauravainen, ei sellaista ihmistä osata nähdä masentuneen roolissa. Ei tietenkään! Masennukseen voi sairastua ihan kuka tahansa. Se voi iskeä ihan kenelle tahansa. Syystä, tai toisesta. Ehkä juuri sille hymysuulle, jonka et olisi ikinä voinut kuvitella sairastuvan tähän tautiin.

Oivallus, mitä haluan jakaa pääasiassa asiasta täysin tietämättömille, on, että masennus EI (tässä yhteydessä) ole mielentila, masennus on SAIRAUS. Itse ollessani kaikista syvimmällä pohjalla, ei kasvoilleni noussut hymyä juuri koskaan. Vielä vähemmän osasin nauraa millekään. Nämä asiat olen onneksi saanut takaisin, mutta se vei valitettavan paljon aikaa. Vaikka hymy ja nauru ovatkin palanneet elämääni, se ei tarkoita, että yleisfiilis olisi vieläkään ollenkaan normaali saati onnellinen, koska en ole terve. Yleisfiilis on sairauden mustaama, tyhjä, turta, ahdistuksen sumuttama, mitäänsanomaton. On päiviä, joihin kuuluu enemmän iloa ja on jo hiukan hyviä hetkiäkin, muttei se sitä kokonaiskuvaa muuta. Ehkä pitkässä juoksussa muuttaa (ja muuttaakin), ja täytyy olla toki onnellinen ja tyytyväinen niistä vähistäkin valonpilkahduksista mitä matkalle mahtuu.

Kaikilla oireisto ei ole tismalleen sama ja samanlainen. Niinkuin meitä ihmisiä on moneksi, on tätä sairauttakin moneksi. Masennuksesta on olemassa lievä muoto, keskivaikea muoto, vaikea muoto ja psykoottinen muoto. Itse sairastan oireiston perusteella keskivaikeaa masennusta. Sitäkin on toisaalta vaikea diagnosoida täysin, koska sairaus ei näy ulospäin. Vain se oma kokemus ja sen sanoittaminen sekä täyttämäni kyselyt kertovat missä mennään. Tällä hetkellä olen nähtävästi toipilas. Tällä hetkellä mielihyvän menetys on yksi oleellinen oireistani. En nauti asioista, joista ennen nautin. Teen niitä silti sinnikkäästi. Sen lisäksi pelot ja ahdistus, yritän oppia käsittelemään niitä ja hallitsemaan niitä niin, etteivät ne hallitsisi minua. Unihäiriöt. Niiden kanssa ollaan jo pitkällä. Olen raskaasta yölääkityksestä päässyt pelkkään melatoniiniin, ja unilääkitys on enää tarvittavana. Psykomotorinen kiihtyneisyys. Olen koko ajan kauhean levoton, nopea, kiireinen, huokailen, puren hampaita, liikuttelen jalkoja… jne. Uupumus. Loputon uupumus ja väsymys, voimattomuus. Masentunut mieliala… Sitä nyt ei tarvitse varmaan edes avata. Tyhjä, kelluva olotila. Ikäänkuin en olisi missään eikä mikään olisi mitään. En tiedä enää kuka edes olen.

Äsken taistelin itseni saunaan, koska arvelin sen tuovan hetkellistä rauhaa ja helpotusta olooni. Vaikka ahdistaa. Onneksi menin. Jo rappukäytävässä ihaillessani tuota seinään heijastuvaa valojen ja varjojen tanssia, sain levollisemman olon. Saunahetki alkoi siis hiukan tyynemmässä mielentilassa, selvisin siitä, ja illan voin ottaa rennosti ja olla tyytyväinen, että menin. Tätä se tällä hetkellä on. On tehtävä asioita, jotka ei ehkä tuo sitä tuttua iloa tai nautintoa ja mentävä yli pelkojen, jotta tämän sairauden pystyy nujertamaan pieni pala kerrallaan.

Syy sille, miksi kirjoitan tästä, on poistaa sairauden ympäriltä tabuja ja antaa sille kasvot. Se ei tosiaan katso, keneen se iskee. Avoimuus on minulle ainoa, oikea vaihtoehto.

image1.JPG

Kommentit (14)
  1. Ymmärrän hyvin että kommenttien ja ”neuvojen” vastaanottaminen tuntemattomilta voi olla ärsyttävää ja ahdistavaakin välillä, mutta tällainenkin tämä netin maailma on avautuessaan. Hienoa että pystyt ottamaan kuitenkin ajatuksia rakentavasti vastaan. Mietin lähinnä sitä sosiaalisen median vaikutusta silloin jos sisimmässä ihminen kokee sitä rakkaudettomuutta mistä sanoin… Ehkä juuri näissä tapauksissa sosiaalinen media voi olla myrkyllinen, sillä siellä ihminen voi tilapäisesti ”korjata” tämän sielunsa vaurion vastaanottaessaan tykkäyksiä ja muuta positiivista palautetta julkaisuilleen. Mutta se kanava ei tule ikinä täyttämään sitä tilaa mikä sisällä odottaa jotain paljon väkevämpää täytettä. Se voi kuitenkin tarjota ikään kuin pikaratkaisun johon on helppo tarttua. Toisekseen uskon että ihminen menettää tietynlaista kosketusta itseensä kun keskittyy paljon ns. PR hommiin, olkoonkin se aitoa tai teeskentelyä. Sisintä ei voi keskittyä korjaamaan samalla kun kiillottaa ulkokuorta.

    1. Tottakai pyrin siihen, että otan toisten ajatuksia ja mielipiteitä rakentavasti vastaan ja jätän niitä asioita hautumaan ajatuksella ”voisiko tässä olla perää”? Tekstistäsi kuitenkin välittyy (kerro, jos olen väärässä) ivallisuus ja piikikkyys. En ole lainkaan sellainen ihminen, joka ”kerjää” tykkäyksiä tai positiivista palautetta julkaisuilleni. Mitä se hyödyttää? Tai miksi niin tekisin? En yritä myöskään ”kiillottaa” ulkokuorta? En ymmärrä, mistä tällaiset ajatukset tulevat. Tässähän avoimesti täysin haavoilla kerroin, mitä masennus on, kiillottamatta tai kaunistelematta sitä asiaa lainakan. Minulla on myös sairaudesta huolimatta oikeus pyrkiä tekemään asioita, mistä ennen nautin, jotta jossain kohtaa voisin niistä nauttia vielä uudestaan. Eikö? Rakkaudettomuuden tai turvattomuuden, yksinäisyyden tunteet eivät tässä kohtaa heijastu siihen, mitä kirjoitan, millaisia kuvia otan tai mitä sosiaalisessa mediassa jaan. Ne ovat asia erikseen, enkä tarvitse itsetunnon pönkitystä jollain tykkäyksillä. Tarkoitukseni on olla itselleni ja muille aito, olla juuri tällainen kuin olen. Ja mikäli joku ei sitä hyväksy, se on sitten hänen ongelmansa – ei minun. Niinkuin aiemmin jo kirjoitin, että minulle ainoa vaihtoehto on olla avoin. En tarkalleen tiedä, mitä teksteilläsi haet? Mitä oikein haluat, että tekisin toisin?

      1. *lainakan = lainkaan

    2. Ai kauhee miten ilkeä sä olet!

      1. Siis vierailija, et sinä miiajohanna!

        1. Minä jo mietin, että miksi minä olen ilkeä 🙂 Haha, onneksi korjasit!

          Ja joo, kieltämättä ihmetytti tuon (toisen) vierailijan jonkinlainen puuttuminen sosiaalisen median käyttöön. Ilmeisesti hänellä oli joku henkilökohtainen (?) ”ongelma” sen suhteen.

  2. Minä olen siitä ihanassa asemassa, että olen ns. ”parantunut”. Tosin tiedän, että olen suuressa riskissä sairastua uudelleen. Osa ongelmista johtuu paskasta tuurista ja opituista käytös malleista. 

    Koska en itse sopinut laisinkaan maseentuneen ihmisen kuvaan olen myöhemmin kuullut, kuinka sairauttani on epäilty ja jopa vähätelty. Se oli masentavaa kuulla, sillä tässä nähtiin jälleen stereotypiat. Minulle toi suurta iloa uiminen, uuden luominen ja koirani oli oikeastaan ainoa asia, joka sai minut pitkään aikaan nauramaan. 

    Kirjoitin omaan blogiini postauksen, jossa puhutaan avun hausta, mutta siinä on paljon myös omia kokemuksiani. 

    1. Kiitos myös tästä kommentista. Kävin lukemassa tekstisi! Ompa sinulle(kin) sattunut rankkoja asioita. Olen vilpittömästi onnellinen, että olet päässyt jaloillesi. Kiitos, kun jaoit tarinasi.

      Ja samaistun tuohon, etten sovi masentuneen rooliin. Siitä syntyykin se suurin ristiriita! Onneksi kuitenkin moni ymmärtää.

      Halauksia ja kaikkea hyvää sinulle. Kiva kun löysit blogini!

Kommentointi suljettu.