Hulluuden highway

Tässä olen viime päivät pureskellut ja päässäni hautonut aiheita suvaitsevaisuus ja kapeakatseisuus.

Olen viime aikoina huomannut ja kuullut eri tahoilta, ihan lähipiirissäkin ennakkoasenteellisuudesta mielenterveysongelmia kohtaan. Tämä tuskin on kenellekään yllätys, että aihe on edelleen t a b u. Välillä unohdan sen itsekin, kunnes kuulen jonkun sanovan, että ”oletpa sinä rohkea, kun uskallat kirjoittaa näin tärkeistä ja vaikeista asioista omilla kasvoillasi”. Sitten havahdun – tämä ei tosiaan kaikille ole mikään helppo aihe ymmärtää. Tai saati hyväksyä tai edes yrittääkään hyväksyä. Minulle aihe on valitettavan arkipäiväistä tällä hetkellä, enkä häpeä enää kokemaani ollenkaan. Enkä sen takia välillä muista, että on ihmisiä, jotka sulkee tällaiset asiat täysin pois ajatusmaailmastaan. Olen siis rohkea?

Tiedän henkilöitä, jotka eivät tahdo omien läheistensä hakevan apua, vaikka he silminnähden, aivan selvästi apua tarvitsisivat. ”Ethän sinä ole mikään hullu”, he sanovat. Tai eräs läheiseni kävi lääkärissä ahdistuksen ja voimakkaan stressin takia, toivoen tietenkin keskusteluapua. Lääkäri olikin niin ammattitaitoinen, että tuomitsi läheiseni pelkän ulkonäön perusteella ja teki hänen rastahiustensa perusteella käsityksen – tuntematta ihmistä lainkaan. Koko käynti oli aivan uskomaton, lääkäri kohteli läheistäni todella huonosti. Hän päätteli ihmisen olevan esimerkiksi sekakäyttäjä (vaikka ihminen on kaikkea muuta). Kirjaoppinut lääkäri lokeroi ja arveli läheiseni kuuluvan ns. roskasakkiin. Uskomatonta.

Itseäni ahdistaa tämä maailma.

Se, että niin monet kiillottavat pintaa, eivätkä näe elämän eri tasoja. Ehkä kenties ennen kuin jotain oikeasti tapahtuu omalle kohdalle. Tai lähipiirissä. Tuijotetaan omaa napaa ja keskitytään vääriin asioihin. Valitetaan pienistä. Tiedättehän. Mielenterveysongelmat eivät ole jonkun ”tietyn kastin ongelmia”, vaan aivan kuka tahansa voi joutua niiden pyöritykseen. Sinäkin. Itselleni kävi niin. En ole sen heikompi, kuin kukaan muukaan meistä. Voin itseasiassa sanoa olevani kaiken tämän paskan läpikäyneenä erittäin vahva.

Olin työssäkäyvä, sosiaalinen ja sosiaalisesti lahjakas, pidetty, pirteä, iloinen, positiivinen, avoin, empaattinen, optimisti, ahkera, aikaansaava, liikunnallinen.. Minulla oli kihlattu, kiva koti, harrastuksia, läheisiä, kaikki siis ikäänkuin.. hyvin. Mutta, kivojakin asioita voi olla ja voi tehdä liikaa. Ehkä myös siinä kaikessa haipakassa ja kiireessä unohtaa pysähtyä, ja kysyä itseltään, mitä minulle kuuluu? Onko tämä oikeasti sellaista elämää, jota haluan elää? Uskon, että näin kävi minulle. Kuljin laput silmillä. Päivisin minulla ei ollut aikaa itsetutkiskelulle. En pysähtynyt koskaan. Jos en ollut töissä, touhusin kaikkea muuta. Minusta tuntui, että mitä enemmän repesin joka suuntaan, sen tyytyväisempi olin itseeni. Yksikään päivä ei voinut olla täysin tyhjä. Jotain piti saada aikaan. Mutta JOKAINEN ihminen väsyy lopulta. Kukaan ei ole kone. Eikä jaksa loputtomiin. Elämässäni oli kaikkea liikaa. Hyvässä ja pahassa. Ja vaikka kehoni oli muistutellut jo pidempään asioiden olevan solmussa, en osannut lukea kehon viestejä (varoitusmerkkejä). Usein mietin, pitikö minun vajota niin pohjaan tajutakseni sen, että en voi enää toimia noin – piti. Enhän tajunnut ajoissa. En olisi tajunnut ennen kuin seinä tai jonkinlainen pohja tuli vastaan.

Siksi välillä, ja usein toivon, että joku ottaisi tarinastani opiksi. Mielenterveyttä ei saa uutta. Tai saa, mutta sen kaiken kasaan takaisin saaminen vie tuhottoman paljon aikaa. Toki se on kasvutarina, eheytymisen tarina, tilaisuus muutokseen. Se on myös vahvistava ja voimaannuttava, mutta vaatii todella paljon oman mielen kanssa työskentelyä. Rajojen vetämistä. Itsen kuuntelua. Varovaisuutta. Vaikka mitä. 

Toivon myös, että ihmiset eivät tuomitsisi niin herkästi näitä asioita. Apua hakiessa ei tarvitse olla hullu. Harvoin on. Jokainen meistä on joskus umpikujassa, ja keskusteluapu voi olla paras lääke tilanteen raukeamiseen. Levon lisäksi tietenkin. Mielestäni hulluus on sitten jotain aivan muuta, kuin ahdistusta tai masennusta. Tai mielenterveysongelmat eivät ole yhtä kuin hulluus. En luokittele itseäni hulluksi. Jos joku haluaa luokitella, suon hänelle sen kunnian. Siitä vain. Mielestäni olen kuitenkin fiksu ihminen, älykäs, edelleen sosiaalisesti lahjakas, pohdiskeleva ja itsetutkiskeleva (joskus liiankin). Tämä tarina tekee minusta uuden, paremman ihmisen. Olen varma siitä.

..I’m on my highway.