Ihan okei.

Olen hikoillut öisin niin paljon, että petivaatteet ja yöasu on olleet ihan litimärkiä. Nyt ei ole edes tehty hetkeen mitään lääkemuutoksia. Kai se on tämä henkinen stressi ja paine. Viime yön yritin nukkua vain ohuella pellavaviltillä, mutta sitten heräilin, kun mua paleli niin paljon. Ja silti olin myös hikoillut. En tiedä oikein mikä peitto olisi hyvä tai miten mulla ylipäänsä olisi hyvä, että nukkuisin edes jotenkuten. On inhottava heräillä yhtäsoittoa siihen, että on hikoillut, mutta samalla iskee kauhea vilu. Olen myös nähnyt todella outoja ja sekavia unia, jonkin verran myös painajaisia. Muutenkin olen nukkunut viime aikoina aika kehnosti, koska olen viettänyt paljon öitä muualla(kin) kuin kotona. Ja minullahan on haasteena, (jopa ehkä suoranaisena ongelmana) se, etten nuku kovin hyvin ”vieraissa paikoissa”. Ja onhan sellainen ns. reppureissaajan elämä muutenkin tässä jamassa aika rankkaa ja väsyttävää. Olisi tavallaan aika tärkeää pysyä paikallaan, ja levätä, rauhoittua. Mutta kotona oleminenkin on tällä hetkellä… no, rankkaa. 

Oikeastaan vasta eilen minulle konkretisoitui se, että me ollaan ihan oikeasti erottu. Kimi toi illalla pahvilaatikoita, ja jäin tuijottamaan niitä ja sain aivan hillittömän itkukohtauksen. Tai oikeastaan ahdistuskohtauksen, joka sai mut itkemään vuolaasti. Siitä ei meinannut tulla loppua. Minulla oli (ja on) niin kamalan turvaton, yksinäinen ja tyhjä olo. Lohduton olo. Lopulta tuohon kauheaan olotilaan auttoi lääke, viestittely, nalle, jääpalapussi, keskusteleminen ja se, että väsyin itkemiseen niin paljon, että nukahdin. Tänä aamunakin, heti kun sain silmäni auki, alkoi itkettää.

Mitä elämä on sitten kun olen omillani? Miten minä pärjään yksin? Millaista se on, kun ihminen, joka on kulkenut rinnalla yli 6,5 vuotta, ei yhtäkkiä olekaan siinä? Yhtäkkiä ei ole enää meitä? Miten sellaisesta toipuu? Ollaanko me tehty oikein? Luovutettiinko me, vai oltiinko me oikeasti niin onnettomia, ettei näitä solmuja olisi voitu enää avata?

Näitä kysymyksiä (ja paljon muita kysymyksiä) pääparkani pyörittää, vaikka tiedän, ja molemmat tiedetään, että me ollaan tehty parhaamme. Me ollaan tehty riittävästi. Me ei olla epäonnistuttu. Me ei vaan enää jaksettu ja se on ihan okei. Pääsin onneksi noilta ajatuksiltani ja kyyneleiltäni tänään kuitenkin liikkeelle ja sain asioita hoidettua, mutta kotiuduttuani.. itkeminen jatkui taas. Koen sen kuitenkin hyvänä asiana. Itkeminen puhdistaa ja tunteiden purkaminen hajottaa sitä mun ympärillä olevaa kuplaa. Pääasiassa ja useimmiten minulla kun on enemmän sellainen olo, etten tunne oikein mitään. Kuljen ikäänkuin lukossa ja siellä kuplassa, enkä saa kosketusta tunteisiini. Ja en ole oikein osannut kunnolla surra eroa. En ole oikein kai tajunnut sitä edes? Tai joinakin hetkinä, mutten tietoisesti koko aikaa. Viimeistään sitten, kun alan pakata tavaroitani, kaikki konkretisoituu vielä vahvemmin ja tajuan, ja muistan, miten paljon kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Tämä on molempien parhaaksi, mutta tietenkin se tekee kipeää. Se sattuu. Ja se sattuu kovaa. Eikä tämä haava hetkessä parane. Raskaampaa tästä tietenkin tekee se, että en ole terve. Tämä tilanne on lisännyt kovasti ahdistusta, masennusta ja yleistä pahaa oloa ja tuskaa. Mutta se on luonnollista. Se on ymmärrettävää. Sekin on okei.

Hyviäkin asioita on viime päiviin mahtunut. Ehkäpä päällimmäisenä ja tärkeimpänä mielessäni on se, että Patrik sanoi ihan selvästi äsken mun nimeni. Se sanoi tuossa Skype -puhelua lopetellessamme ”hei hei Miia” ja lähetti minulle lentosuukkoja. Hän myös iltaisin vilkuttelee pihalla oleville autoille; ”heihei auto” (ennen kuin menee nukkumaan). Voi toista, niin liikuttava, ja niin rakas.

Voin myös olla itsestäni ylpeä. Kävin tänään Putingista ostamassa joulukorttitarvikkeita, korttipohjia, teippiä, nauhaa, tarroja jne. ja askartelin 20 joulukorttia ja sain ne vieläpä postiin!! Tein myös ruokaa. Ja vieläpä hyvää ruokaa. Nuo molemmat asiat ovat kuitenkin vaatineet minulta ponnisteluja, mutta olen tehnyt ne, olen jaksanut tehdä ne saanut ajatuksia toisaalle. Olen keskittynyt muuhunkin, kuin tähän tuskalliseen olotilaan, joka värittää ja sumentaa koko mun maailman, koko mun elämän. Mutta nyt mennään tällä. Tämä vaatii hyväksymistä. Tämä on nyt mun elämä. Kaikki sanoo, että se menee vielä ohi, se helpottaa vielä. Täytyisi luottaa. Ja kyllä mä yritän. Vaikka kyllä mä pelkään. Luovuttaa en aio. Aion taistella. Haluan olla se, joka pystyy näiden kokemuksien kautta auttamaan vielä joskus jotain muitakin. Haluan, että opin tämän matkan avulla itsestäni ja elämästä. Haluan kirjoittaa tästä matkasta kirjan. Se on se kirkkain, eteenpäin vievä ajatus, mikä mielessäni siintää joka päivä. Se motivoi. Se motivoi kirjoittamaan, mutta kyllä se motivoi myös jaksamaan. Tämä kaikki olkoon nyt ihan okei ja näillä mennään eteenpäin, myös tähän uuteen, alkaneeseen viikkoon.

15203403_10154643787751678_2526150879428623646_n.jpg

”Mitä tarkoittaa jos ei tarinaan kuulu, jos puhaltaa ikkunaan mut se ei ees huurru.. Onko tää kaupunki täynnä elävii kuolleita vai katselenko kuvaa rajan toiselta puolelta”

Sanni – Jos mä oon oikee

Kommentit (2)
  1. hei,

    haluaisin vain sanoa että sinä autat minua. Ponnistelen itse samojen asioiden kanssa jo toista vuotta. Mietin samoja asioita. Masennus on raskas. Monet oivalluksesi ovat auttaneet minuakin ja antaneet voimaa. Lohduttavinta on vahva uskosi tulevaan – se on asia jonka minäkin olen pystynyt säilyttämään. Ja sen edestä haluan taistella. 

    kiitos siis.

    1. Voi miten ihana kuulla, että minusta on apua sinulle. <3

      Me selvitään! Olen täällä, jos haluat kirjoitella.

Kommentointi suljettu.