In Japan, broken objects are often repaired with gold

Viime yönä itkin unessa ja toistelin jollekin hyvin kiivaasti kyynelehtien seuraavia sanoja; ..minä en ole enää se mitä minä olin. Minä en ole enää se sama. Minä tunnen sen. Minä olen muuttunut.”

Tuossa on varmasti totuuspohjaa. Myös kuulen ja tunnen pelonsekaisuutta. Tuskallista, pelottavaa irtipäästämistä. Mutta myös jotain vapauttavaa. Me muututaan koko ajan, ihan ilman mielensairauksiakin. Muutos on väistämätön asia. Sitä tapahtuu koko ajan. Kaikkialla ja ihan kaikille. Sairastumiseni myötä kuitenkin muutos on ollut tavallaan mullistavampi. Elämäni alkaa pikkuhiljaa muotoutua sellaiseksi, että se palvelee minun toiveitani ja tarpeitani parhaiten. Haluan luottaa siihen, että joku viisaampi jossain tietää minua paremmin mitä tapahtuu. On pakko vain luottaa elämän kantavan ja ohjaavan juuri oikeaan suuntaan.

Ensimmäinen asia mitä aamulla huonosti nukutun, levottoman yön jälkeen tein ja luin, oli tämäVisual Diary -blogin Saaran postauksen Kuplassa elämisestä. Se kolahti ja kovaa. Muutama lainaus tuosta jutusta;

 

 

”Entisessä elämässäni kuvittelin että teen makuun vaikuttaa se, minkä merkkisestä kupista sitä juo. Ja että kolmensadan euron talvitakin ostaminen on ihan normaalia. Pidin ihan perusasiana sitä, että yksien rentojen illalliskutsujen järjestämiseen tarvitaan neljäkymmentäviisi facebook-viestiä, koska kaikilla on niin paljon asioita joita hei eivät voi tai ainoastaan voivat syödä. Ja että itse voin juoda vain ja ainoastaan luomuviinejä ja siihen kauniiseen pakkaukseen pakattua kauramaitoa. Ja ne teet joita join hienoista kupeistani, no ne tilasin suoraan Pariisista.”

”Tämän puolentoista vuoden aikana olen oppinut monta asiaa, lähinnä itsestäni. Olin ennen todella materialisti. Selittelin sitä aina sillä, että olen visuaalinen, tykkään kaikesta nätistä. Joo, ihan totta, mutta ihminen voi elää myös muuten kuin designesineiden ympäröimänä. Omilla rahoillaan jokainen saa tietysti tehdä mitä haluaa, mutta oma materialistinen ja tuhlaileva elämäntyylini tuntuu nyt jotenkin tosi kaukaiselta.  Asun tällä hetkellä todella pienessä asunnossa. Minulta puuttuu yllämainittujen mukavuuksien lisäksi muutakin: omistan yhden syvän lautasen ja yhden matalan. Minulla ei ole ovea vessassa ja kirjoitan tätä postausta istuen viiden euron muovituolilla.”

”Voisin kuitenkin nyt sanoa sellaisen totuuden, etten muista milloin olisin ollut elämääni tyytyväisempi. Ihanaa ei nytkään ole aina ja koko ajan, muttei se johdu designtuolien puutteesta, se johtuu ihan normaalista elämästä. Kauniiden tavaroiden omistaminen on toki kivaa, mutta ihminen tulee näemmä hyvin toimeen myös ilman niitä. Tietysti voisin ostaa nyt muutaman lautasen lisää, mutta yhtäkkiä se ei tunnu ollenkaan oleelliselta hankinnalta. Ei ole myöskään kovin oleellista omistaa niin paljon vaatteita, että voi pukeutua joka ikinen päivä erilaiseen asuun.”

 

Tämä on asia mitä olen pohtinut muutoksen myötä. Jossain määrin minusta on tullut vaatimattomampi. Toivottavasti minusta tulee myös syvempi ihminen. ”Luonnonlapsilook” (ainakin hiusten osalta) on palvellut minua helmikuusta asti siinä määrin, että en ole esimerkiksi värjännyt hiuksia syntymäpäiväni jälkeen. Minulla ei ole nyt yksinkertaisesti edes varaa siihen. Tai sitten se on jostain muusta pois. Ja ihan kaunis tukka on. Paksukin. Oma väri saa kehuja. Minä muutan tammikuussa pois nykyisestä ihanasta, kivasta, valoisasta, kauniista kaksiostamme pieneen yksiöön. Olemme hankkineet kaikkea kaunista ja joo, jonkin verran myös designia. Olen ollut aika tarkka kaikesta. Tottakai kaunis ympäristö ja kauniit tavarat vaikuttavat mieleen ja siihen, että viihtyy. Olen itsekin visuaalinen ihminen ja olen pienestä tytöstä saakka pitänyt kaikesta kauniista. Mutta olen tajunnut, että minun täytyy saada tiettyjä asioita, oli varaa tai ei. Se ei voi enää mennä niin. Ihminen kun pärjää paljon vähemmälläkin. Tuleva pieni kotini, se on lähes kokonaan kalustettu valmiiksi, joka palvelee tämänhetkistä tilannettani parhaiten. Kaikki muuttuu aivan toisenlaiseksi, mutta olen aika tyyni asian suhteen. Koen, että elämäni on mennyt kokonaan uuteen tärkeysjärjestykseen. Onnellisuus on etusijalla. Siihen ei kuulu materia. Kai se on ollut jotenkin sitä samaa hyväksytyksitulemisen tarvetta. Olet hyväksytty, jos sinulla on tuota ja tätä. Tai pukeudut näin. Tai asut näin. Syöt siellä ja käyt täällä. Eih. Se ei mene niin. Se ei voi mennä niin. Mitä elämää se on, jos sinulla on täydellinen sohva, muttei ehkä ketään, kenen kainaloon siinä käpertyä? Terveys ja rakkaus on ne tärkeimmät asiat, ja voin sanoa sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ilman terveyttä, ilman läheisiä, ilman rakkautta, ilman tukea, ilman ystäviä, ilman kannattelevaa kättä olisi aika vaikea selvitä tästä kaikesta. Tulen muistamaan koko loppuelämäni sen, ketkä ihmiset auttoivat minua kiinni jotenkin takaisin elämään. Se ei ole merkityksetöntä. Toivon, että tämä sairaus, tämä muutos, tulee muuttamaan minut paremmaksi ihmiseksi.    

”In Japan, broken objects are often repaired with gold. The flaw is seen as a unique piece of the object’s history, which adds to it’s beauty. Consider this, when you feel broken.”

Kommentit (0)