Ja niin minusta tuli vapaa

Hoitotahojen (ja viisaiden läheisteni) toimesta minulle kerrottiin moneen kertaan tilanteissa, (joissa sain pahasti ihmissuhteista takkiini) – sinun täytyy oppia rakastamaan itseäsi, ennen kuin voit rakastaa muita. 

15d92ebbfe210723590e10a4afc34050.jpg

Usein ajattelin, että ihan oikeasti, miten tuo on mahdollista? Yhtäkkiä alkaa tosta noin vaan rakastaa itseään? Ja koin, että enkös minä nyt ihan riittävästi rakastanut, jos yritin pitää itsestäni huolta vaikkapa syömällä terveellisesti, liikkumalla, tekemällä mielekkäitä asioita tai vaikka palkitsemalla itseäni kivoilla asioilla. Kääriytymällä mukaviin lakanoihin ja pukeutumalla sellaisiin vaatteisiin, missä tunsin oloni hyväksi. Se ei kuitenkaan ollut (eikä ole) ihan noin yksinkertaista.

Ei ole itseasiassa kauaakaan, kun vielä todenteolla tuskailin tämän asian kanssa. Enkä missään nimessä sano, että ”kaikki on nyt muuttunut”. On varma, että tulen tuskailemaan takuulla jatkossakin, mutta olen nyt kuitenkin oikealla tiellä mitä tulee tuohon itsensä rakastamiseen.

Olen viime päivinä hoksannut kunnolla masennukseni kenties tärkeimmän syntysyyn ja sehän on yllätys yllätys hyvinkin liitännäinen tähän itsensä rakastamiseen. Siihen saakka, kun masennuin kunnolla, olin elänyt elämää muita varten. 

Minun oli vaikea tajuta sairastuneeni, koska olin ajatellut olevani masennukselle ikäänkuin immuuni. Olinhan ihminen joka oikeasti nautti elämän tarjoamista pienistä asioista. Se, miten aamuauringon säteet tai kahvintuoksu, tai kasteinen nurmi sai sydämeni sykähtelemään. Ajattelin, että koska minulla on tämä kyky ja taito, en voi masentua. Yritin sairastuttuani selittää läheisilleni, miten en tunne mitään. Tai kuinka tilaamani latte ei tunnu missään. Tätä monien ystävien oli vaikea ymmärtää. Monet sanoivat, että eihän se miltään tunnukaan. En voinut ymmärtää. Ehkä sitten olen herkempi tuntemaan. Laidasta laitaan. Me kukaan kuitenkaan täällä emme voi tietää, miltä toisen maailmankuva näyttää hänen vinkkelistään käsin ja miltä mitkäkin asiat tuntuu tai ei tunnu. Mutta minä tiesin (ja ”tunsin”), että asiat on pielessä, kun en tunne mitään. Se oli pahinta. Tietää, mitä kuuluisi tuntuea ja kun ei tunne mitään.

Monet masennuksesta toipuneet kertovat, että miten he nyt vasta näkevät maailman pienet ilot suurina koettuaan masennuksen. Mietin, että mikä minussa on vikana, että silti masennuin? Minähän olin ollut positiivinen ja iloinen ja nähnyt elämässä paljon valoa. Minä näin ne maailman pienet ilot suurina. Minä oikeasti nautin elämästä. Kaikkine aisteineni. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä. Tai se ei ollut se syy, miksi sairastuminen tapahtui.

Syynä on ollut pikemminkin se, että minä en ole itse rakastanut itseäni, enkä hyväksynyt itseäni tällaisena. Se on näkynyt pääsääntöisesti ihmissuhteissa ja itseni laiminlyömisenä. Kerroin tuossa aiemmin, että huolehdin itsestäni. Tässä piileekin ristiriita – suurin osa toiminnastani ja elämästäni kuitenkin oli muiden toiveisiin vastaamista…

Elin miellyttämisestä käsin. Olinhan oppinut sen jo lapsena. Luulin, että tulen hyväksytyksi ja saavutan elämässä parhaiten asioita toimimalla jonkun toiveiden mukaisesti. Vaikka välillä minua ahdisti niin kovaa, kun en uskaltanut tuoda itseäni näkyväksi tai sanoa miltä minusta oikeasti tuntuu, niin elin tällä tavoin kauan. Toki olin tehnyt elämässä asioita omien toiveiden mukaisesti – hakenut kouluun, hakenut työhön, sellaisia ammatteja / aloja / töitä / asioita, joista oikeasti pidin. Mutta esimerkiksi työelämässä olin aina pelännyt auktoriteettejä. Siitä huolimatta, että olin tunnollinen, kunnianhimoinen ja mielestäni hyvä työntekijä. Tuntui, että minun täytyy jotenkin kiveen hakata sitä uudestaan ja uudestaan. Ja jos sanoisin ei, se on paha asia. Tällainen toiminta helposti huomataan ja toisen kiltteyttä aletaan käyttää hyväksi. Näin minullekin monessa tilanteessa kävi.

Koska välttelin monessa asiassa ei:n sanomista, se kostautui sitten pahoinvointina. Tein asioita, joita en jaksanut. Suostuin asioihin, jotka ei huvittanut. Menin ja tein, ”koska joku”… Pelkäsin myös, että pahoitan jonkun mielen. Ja että vähemmän ongelmia syntyy, jos vaan suostun. Jos joskus sanoin ei, aloin selitellä sitä valtavasti. Tunsin itseni tyhmäksi.

Romahduttuani kliseisesti elämäni myös romuttui. Mutta romusta saa taiottua kultaa. Kaikki meni uusiksi. Ja niin sen kuului mennä! Nyt tiedän sen. Ja koko ajan opettelen elämään uudella tavalla. Tavalla, joka palvelee ensisijaisesti minua itseäni, eikä muita. Vaikka se kuulostaa itsekkäältä, on terveellä tavalla oltavakin itsekäs. Tämä ein sanominen on ollut teemana minulla teksteissäni viime aikoina muutenkin vahvasti. Se ei koska pelkästään kaikkea tekemistä ja jaksamista. Se koskee myös tuhoisien ihmissuhteiden eliminointia, itsesuojelua, ylipäänsä kaikkea sitä mille sanot sydämestäsi ja intuitiostasi käsin ei – on omalle itselle kyllä. Samalla opit ymmärtämään mitkä asiat sinua tässä elämässä eniten palvelee. Kuulet helpommin intuition äänet.

Siivosin eilen mun kodin, vaihdoin järjestystä. Tänään olen lukenut ja syönyt rauhassa aamiaista. Ajattelin lähteä kohta kävelemään tuonne ihanaan sumuiseen syyssäähän. Illalla on restoratiivinen jooga. Olen ottanut aikaa itsetutkiskelulle ja yksin oleminen tuntuu äärimmäisen hyvältä. 

Masennusidentiteetti syntyy, kun ei uskalla sanoa ei eikä uskalla olla itsensä. Pelkää näyttää suuttumustaan, turhautuneisuuttaan, vihaa tai ilmaista epäoikeudenmukaisuutta. Siinä tulee tukahduttaneeksi huomaamattaan paljon itseään. Jos tätä kaavaa tarpeeksi kauan toistaa, valitettavasti psyyke ei sitä kestä. Itsensä rakastaminen on sitä, että lakkaa toteuttamasta vanhoja, huonoksi havaittuja kaavoja elämässä.

Olen herkkä, utelias, hyväntuulinen ihminen. Se kaikki on ollut olemassa koko ajan, vaikka masennus peittosikin hetkeksi minut alleen ja kadotti minuuteni. Kadotti kaiken. Löi tunteettomuuden maksimilukemiin. Se oli kuitenkin suojanani. Pikkuhiljaa, kun voimat kasvaa, pystyn kohtaamaan asioita yksi kerrallaan.

Minulla on ollut käsitys omasta arvottomuudesta, ja olen vahvistanut tätä uskomustani ihmissuhteilla, joista saan turpaan. Tietenkin sitä miettii, mikä itsessä on mennyt vikaan, kun ei tule rakastetuksi. Se klisee, mitä minulle on toistettu, pitää valitettavan hyvin paikkaansa. Ei voi rakastaa toista, ennen kuin rakastaa itseään. Tämän vuoksi myöskin olen kokenut esimerkiksi parisuhteen olevan se asia, joka tuo minulle onnen ja turvallisuudentunteen. Ja sen kaivatun omanarvontunteen. Mikään parisuhde kuitenkaan ei lähtökohtaisesti saa olla se. Tai kyllä, parisuhde parhaimmillaan tuo noita kaikkia, mutta koko minuus ei rakennu sen varaan. Kun rakentaa oman onnellisuutensa itse, ei suhteen päättyessä toinen osapuoli vie sitä lähdöllään myöskään pois. Ja se jos mikä on rakkautta se.

Kommentit (2)
  1. Hei, vasta löysin blogisi. Tämä postaus todella puhutteli. Olisin voinut itse kirjoittaa sen. Mielenkinnolla perehdyn muihin teksteihisi ajankanssa.
    Itsellä uupumukseen ja masennukseen sairastuminen keväällä 2015, tuolloin koin burnoutin, josta olen toki toipunut mutta psykoterapiassa käyn edelleen ja hyvä niin, muutosprosessi on niin pitkä.. Vasta nyt olen päässyt tunnetason työskentelyyn kunnolla. Uuvuttavaa mutta palkitsevaa.
    Kiitos blogistasi, jään seurailemaan!

  2. Kiitos blogistasi. Sitä on ollut mielenkiintoista lukea. Pidän erityisesti rehellisyydestäsi ja avoimuudestasi, sekä viisaista ajatuksistasi ja hyvistä kirjoituksistasi.

    Lukiessani viime postaustasi, minulle tuli mieleen Charlie Chaplinin runo ”As I began to love myself”. Liitän sen sinulle tähän mukaan.

    Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi ja vielä kerran kiitos hyvästä blogistasi 🙂

    —–

    “As I began to love myself” – Poem by Charlie Chaplin
    ——————————————————————–
    As I began to love myself I found that anguish and emotional suffering
    are only warning signs that I was living against my own truth.
    Today, I know, this is “AUTHENTICITY”.

    As I began to love myself I understood how much it can offend somebody
    As I try to force my desires on this person, even though I knew the time
    was not right and the person was not ready for it, and even though this
    person was me. Today I call it “RESPECT”.

    As I began to love myself I stopped craving for a different life,
    and I could see that everything that surrounded me was inviting me to grow.
    Today I call it “MATURITY”.

    As I began to love myself I understood that at any circumstance,
    I am in the right place at the right time, and everything happens
    at the exactly right moment. So I could be calm.
    Today I call it “SELF-CONFIDENCE”.

    As I began to love myself I quit stealing my own time,
    and I stopped designing huge projects for the future.
    Today, I only do what brings me joy and happiness, things I love to do
    and that make my heart cheer, and I do them in my own way and in
    my own rhythm. Today I call it “SIMPLICITY”.

    As I began to love myself I freed myself of anything that is no good for
    my health – food, people, things, situations, and everything that drew
    me down and away from myself. At first I called this attitude
    a healthy egoism. Today I know it is “LOVE OF ONESELF”.

    As I began to love myself I quit trying to always be right, and ever since
    I was wrong less of the time. Today I discovered that is “MODESTY”.

    As I began to love myself I refused to go on living in the past and worry
    about the future. Now, I only live for the moment, where EVERYTHING
    is happening. Today I live each day, day by day, and I call it “FULFILLMENT”.

    As I began to love myself I recognized that my mind can disturb me
    and it can make me sick. But as I connected it to my heart, my
    mind became a valuable ally. Today I call this
    connection “WISDOM OF THE HEART”.

    We no longer need to fear arguments, confrontations or any kind of problems
    with ourselves or others. Even stars collide, and out of their crashing
    new worlds are born.Today I know THAT IS “LIFE”!

    https://www.youtube.com/watch?v=WzEO3ZCKzgU

Kommentointi suljettu.