Kuka minä olen ja…

IMG_2983.JPG

Jokainen meistä luo itselleen (itsestään) tarinoita.

Tarinat voi olla osittain opittua, osittain kuultua, osittain omaa illuusiota ja takuulla joiltain osin myös täyttä totta. ”Tällainen minä olen”. Paljon tarinoihin vaikuttaa tietenkin varhaiset kokemukset. Tai vaikkapa hyvänä esimerkkinä tulee mieleen kiusaaminen. Jos läpi elämän on haukuttu esimerkiksi läskiksi, on se niin vahvasti kiinnittynyt omaan ajatusmaailmaan ikäänkuin todenmukaiseksi käsitykseksi itsestä. ”Olen läski”. Monethan kertovat esimerkiksi laihduttamisen jälkeen ajattelevansa edelleen, että ovat lihavia. Kömpelöitä, isoja. Epävarmuus ja käsitys itsestä on läsnä. Oma minäkuva on rakentunut tuon uskomuksen ympärille. Uskomuksista, jotka ovat vuosia kulkeneet mukana, on usein vaikeaa päästää irti ja alkaa ajatella toisin. Mutta se on onneksi mahdollista. 

Jos mietin omaa sairastumistani tai oikeastaan sitä edeltävää aikaa, ajattelin, että minä, jos kuka, käsittelee tunteensa. Koin, ettei minulle ”voisi” tapahtua niin, että vaikkapa romahtaisin tai sairastuisin mieleltäni, kun ilmaisin itseäni ja läpielin kokemiani tunteita. Ajattelin, että olen käsitellyt kaiken. Luulin, ettei pinnan alla yksinkertaisesti ole mitään suurta ja käsittelemätöntä. Näiden ajatusten / uskomusten / harhaluulojen päälle oli liimattu kuori, joka suoriutui ja selviytyi. Pärjäsi. Kuori oli rooli, jolla selvisinkin hienosti siihen saakka, kunnes romahdin. Elin noista edellämainituista uskomuksista huolimatta jatkuvasta pelosta käsin, olin koko ajan huolissani jostain (milloin siitä, että jollekin läheiselleni sattuu jotain tai kuolen itse), olin jollakin tapaa hyvin hermostunut ja ”varpaillani”. Olen erityisherkkä ja olen ollut sitä aina, se puoli tulee olemaan varmasti jatkossakin, mutta suhteellisuus noissa peloissa ja huolissa alkoi mennä nopeasti sairaalloisen puolelle. En hirveästi pystynyt olla täysin yksin, koska en halunnut kohdata itseäni ja jostain syvältä kumpuavia tunteita ja ajatuksia. Tai jos olin yksin, tein jotain. Jotain sellaista, että ajatukset omasta itsestä siirtyi johonkin muuhun, johonkin tekemiseen. Hukutin itseni töihin, harrastuksiin, kaikenlaiseen tekemiseen, ylipäänsä menemiseen ja ihmisten näkemiseen. Ja kyllä, koin, että nautin näistä asioista. Elämä tuntuntui olevan hyvää ja ajattelin olevani onnellinen ja onnekas. Minulla oli usein hyvä olo. Tiedostin kuitenkin sen, että töistä kotiin lähteminen usein ahdisti. En oikein saanut kiinni, mistä se johtui. Nyt tiedän – en ollut onnellinen. En elämääni, en siinä vaiheessa enää parisuhteeseeni, en mihinkään. Luulin kyllä olevani. Mieli tiesi toisin. Olin huijannut itseäni. Kuljin laput silmillä, sokeana. Muistan sanoneeni Kimille, että ”jos jotain tulee tapahtumaan, mun mieli ei tule sitä kestämään”. En osannut selittää tuota sen tarkemmin, mutta joku minusta tajusi sen, että aletaan olla äärirajoilla itsen kanssa. Olin ollut onnellinen siinä illuusiossa, jonka olin luonut, mutta kun se illuusio romahti, minun on pitänyt rakentaa itseni alusta asti uudestaan ja opetella tutustumaan itseeni. Matka on kesken, mutta oivalluksia tulee harva se päivä. Se on uskomatonta. 

Meissä kaikissa ihmisissä on monia kerroksia, monia ulottuvuuksia. Jotkut on tiedostamattoman mielen alla. Alitajunnassa. Tavallaan on jossain määrin realistinen kysymys tai pelkoajatus jokaiselle se, että ”voinko tulla hulluksi?” Tietenkin riippuu, mitä tuolla ajatuksella haetaan tai tarkoitetaan, mutta usein siis sitä, että mieli pettää ja ihminen sen vuoksi sairastuu. Sitä siis minä esimerkiksi tuolla nyt tarkoitan. Psyykkiseen sairastuvuuteen vaikuttaa tietenkin monet asiat; fyysiset sairaudet, stressi, genetiikka (alttius sairastua), varhaiset kokemukset / traumat + myöhemmät traumat / läheisen kuolema / suuret muutokset, päihteet tai ihan se, että jokin osa-alue elämässä ei ole tasapainossa (ravinto, liikunta, riittävästi mieleistä tekemistä, sosiaaliset suhteet ja nukkuminen). Se on monen asian summa, mikäli ihminen sairastuu. Se ei ole heikkoutta. Se ei ole sitä, ettei kestäisi stressiä, – toki, jokaisen stressinsietokyky heikkenee, jos taustalla on jo valmiiksi muuta kuormitusta.

Stressi saa lisämunuaisen toimimaan ja tuottamaan kortisolia. Pienissä määrin stressi onkin hyödyllinen ja saa ihmisen valppaaksi ja toimimaan. Olemaan skarppi. Pitkään jatkuttuna se valitettavasti enemmän kuluttaa ja sairastuttaa, kuin on mitenkään enää positiivinen asia. Muistan itse sen, että olin sairastumisen alkuvaiheilla äärimmäisen ylikuormittunut ja kierroksilla. En saanut ajatuksiani kasaan, en saanut nukutuksi ja kaikki pyöri päässä kuin häkkyrä. Hirveää vauhtia, paljon negatiivisia, pelottavia ja huolia tuottavia ajatuksia. Kauhuskenaarioita. Tuntui, kuin ajatteluni olisi ollut nopeutunut. Se oli myös hyvin epämääräistä ja epäselvää. Tätä kun oli jatkunut tarpeeksi pitkään, + siihen päälle tuon kaiken tuoma pitkä unettomuus, tuli totaalinen tiltti. Sehän on mielen suojakeino pysäyttää. Ja se tiltti tarkoitti minulle totisesti sitä, että en kyennyt enää mihinkään. En jatkuvaan kontrollointiin. Minusta hävisi kaikki. Elämästä hävisi valo. Kaikelta hävisi tarkoitus ja pohja. Yhtäkkiä olin kuin kateissa. Ja sehän oli totta. Joku minusta oli kuollut. Ainakin se illuusio itsestä. Kun et pysty kommunikoimaan, et ottamaan katsekontaktia, et keskittymään, et nukkumaan, et syömään, et käytännössä mihinkään, on siinä hetkessä vaikea uskoa, että tuostakin vaan selviää. Vajosin syvään masennukseen ja dissosiaatioon, ja se kaikki oli minulle uutta ja äärimmäisen pelottavaa. Mutta myös vapauttavaa. Pääsin irti kahleista. En tiedä mikä voima minussa piti minut kiinni elämässä, koska moneen otteeseen olin valmis luovuttamaan. Onneksi kuitenkin aina tulee uusi päivä, uusi viikko, seuraava kuukausi, vuosi… Alkuun kuitenkin piti jaksaa ensin vain minuutteja. Jaksaa seuraavaan tuntiin. Sillä pääsi eteenpäin. Ei ollut kuin se hetki, ja siinä yrittäessä pitää toivonkipinää yllä piti muistaa vaan hengittää. Luottaa. 

Tuosta alkoi kaiken rakentaminen alusta. Se täytyy tehdä nyt huolella, ettei talo ala horjua heti ensimmäisessä myrskyssä, eikä toisessakaan. Tämä on matka syvimpään viisauteen, mitä läpikäyn mielenkiinnolla, vaikka välillä karikoita tuleekin. Nykyään niistä vaan pääsee onneksi ylös nopeammin, mitä joskus aiemmin. Vielä jonakin päivänä pystyn käsi sydämellä kertomaan, kuka minä olen, mitä minä haluan ja mitä minä rakastan. Ilman, että yhdessäkään kertomassani on jotakin valheellista tai kuvitteellista tarinaa. Vaan että se kaikki on täyttä totta.

Kommentit (3)
  1. Ihana kommentti, totta joka sana. Intuitio kertoo hyvin paljon, jos sitä vaan uskaltaa kuunnella. Vaisto kulkee intuition kanssa käsi kädessä. Kiltteys on ihana asia, joskus tietenkin liiallinen kiltteys saa vain harmia – jollainen itse aiemmin taisin olla. Vähän rajaton. 

    Minä olen myös selviytyjä, ja tulen selviämään tästä vaikka pitkään epäilin. Ja ymmärrän, että tämä matka on tulevaisuuden kannalta äärimmäisen tärkeä. Elää rehellistä elämää, aitoa, oikeaa elämää. Ja tämä on mahtava tutkimusmatka omaan itseen. Kuinka moni jää sitä matkaa vaille. 

    Ja juu, keskeneräisyys on meissä aina. Ei olla koskaan täysin valmiita. 

    Halaus sinne!

    1. Oi, kuinka ihana-viisas-sinä!!! 

      Olet oikean totuuden sisällä. Enempää ei voi olla tässä hetkessä oikeassa. 

      Kiitos.

  2. Autenttinen totuus. Se mulla on nyt itselläni tapetilla. Kirjoitit nyt hyvin. Viisaasti. Ilman koukeroita! Sielu/mieli/sydän ja alitajunta sekä viidentenä ympäröivät energiat ovat haasteellisia, jopa näkijällekin. Työni vuoksi olen joutunut opettelemaan rehellisyyden ja maksanut siitä hinnan, jota en toivo kenellekkään!! Rakastan järkeilyä ja intuitiota. Kummatkin yhtä arvokkaita. Rakastan sydämeni kiltteyttä. Sekä ihanaa vaistoani. Olen syntynyt selviytyjäksi. Sen vain tuntee. Jotkin asiat sitten tietää. Eri juttuja eri tasoissa. Olet oikeassa siinä, että kun kuorii päältään energiaa, lopulta löytyy se omin itse sieltä alta. Mutta, kuitenkin täällä olemme silti aina vähän kesken <3 Se on vapauttavaa oivallusta se!!

Kommentointi suljettu.