Masennuksen monet kasvot

Minulla oli täysin selvät sävelet mistä aion tänään kirjoittaa, kunnes saavuin tänne sivustolle ja mua alkoi turhauttaa tämä Lilyn ulkoasu tällä hetkellä. Se on häirinnyt jo jonkin aikaa, ja tuntuu, että mainokset vaan lisääntyy. Nuo pomppivat, pienet (rumat sellaiset), joita tulee ihan joka puolelta sotkemaan sivun visuaalista ilmettä sai minut harkitsemaan blogini siirtämistä muualle. Ikävä kyllä. Olenkin tässä illan työstänyt uutta blogialustaa, mutta se vie tuhottoman paljon aikaa. Onhan se kaiken sen vaivan väärti, jos sellaisen valmiiksi saan, (ja onhan näitä paikkoja missä sellainen tehdä aika yksinkertaisestikin). Ja onneksi minulla on taitava pikkusisko, joka osaa minua näissä asioissa tarvittaessa myös auttaa. Toivoisin kuitenkin, että tälle asialle tehtäisiin jotain, ettei täältä nyt tarvitsisi pakoon lähteä. Onkohan näin tapahtumassa? Voihan se olla, että mainokset eivät häiritse lukijoita, mutta epäilen hieman. Kuitenkin koko lukukokemukseen liittyy niin paljon (ainakin itselläni) se, miltä kokonaisuus näyttää. Mitä sanoo lukijat ja muut kanssabloggaajat? Häiritseekö nuo uudet pienet, siellä täällä vilkkuvat mainokset? 

Tämä ei kuitenkaan ollut se aihe, mistä alunperin halusin kirjoittaa. Nyt kello on jo sen verran paljon, että siirrän tekstin kunnollisen työstämisen huomiselle. Se käsittelee jonkinlaista ymmärrystä kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät tiedä, mitä käyn (tai kuka nyt tahansa vastaavassa tilanteessa käy) läpi. Tiedän, että tekstistä tulee ehkäpä ensimmäistä kertaa sellainen, että en asetu jossakin määrin ns. vastakkain ”terveiden” kanssa. Tuo kuulostaa siltä, kuin pahastikin kapinoisin, en tarkoita sitä. Mutta ehkä saatte kiinni mitä tuolla haen takaa. Olen paljon kirjoittanut siitä, miten erotun joukosta, tunnen oloni ulkopuoliseksi tai miten joudun usein erilaisissa tilanteissa todistelemaan olevani tarpeeksi sairas tai tarpeeksi terve. Katsonkin tätä asiaa seuraavaksi siitä näkökulmasta, mitä läheiseni käyvät läpi ja mitä he ajattelevat. Miltä heistä tuntuu. Ja miten minä voisin tulla tässä vastaan ja ymmärtää myös heitä (niillä voimavaroin, mitä minulla kullakin hetkellä on). Ja kuinka he voisivat ymmärtää myös kenties minua paremmin. Käyn läpi aika klassisia ehkä ”harhaluulojakin” masennuksesta ja haluan myös kertoa, mitä kukakin voi omalla toiminnallaan tehdä tai olla tekemättä. Ja myöskin pohdin sitä, mitä itse voisin tehdä toisin. Tai, jättää tekemättä…

Tiedän, että masentuneen ihmisen läheisenä ei ole helppo olla. Se vaatii paljon. Se syö, satuttaa, uuvuttaa, tekee ihmisestä avuttoman; ”Mitä juuri minä voisin tehdä helpottaakseni toisen oloa? Mitä minä jaksan, mikä menee liialliseksi? Missä menee omat rajat auttamisen ja tukemisen kanssa?” On myös takuulla lohdutonta katsoa vierestä, jos oma läheinen on todella syvissä vesissä. Tai vaikkapa hautoo niinkin synkkiä ajatuksia, ettei halua enää elää. Ymmärrän, miten helppo on sanoa sairastuneelle kliseisiä lauseita esimerkiksi; ”koetat nyt vaan piristyä, ajattelet jotain positiivista”. Nuo sanat todellisuudessa vaan ajavat entistä hankalampaan jamaan masentuneen mieltä. Masentunut ihminen kun kokee muutenkin valmiiksi olevansa jotenkin epäonnistunut ja huono, kun on joutunut tuon kamalan sairauden runtelemaksi ja kun ei pysty täyttämään niitä ”vaatimuksia”, mitä kenties läheiset, yhteiskunta, koko maailma itseltä toivoo, no, se vaan laskee vointia. Ja tämä on kamala noidankehä. Masentuneena kun ei voi vaan piristyä, vaikka niin kovasti haluaisikin. Ja juuri sitä jokainen masentunut haluaa. Se ei ole tahtotila, mielentila, vaan sairaus. Kaikki meistä haluaa parantua, piristyä ja ajatella positiivisesti.

…Mutta, tästä lisää huomenna! Stay tuned.

Kommentit (8)
  1. Hei Miia,

     

    Noista mainoksista sen verran, että käytän mainostenestona adblockia. Ei näy mainokset täällä lily.fissä. Heitän samalla kommentin tuosta viestisi kakkososasta. Se on upea ja kolahti kovaa, osaisinpa ja jaksaisinpa itsekin pukea sanoiksi masennukseni noin hyvin. Oireeni eivät ole olleet yhtä pahoja kuin sinulla, ja minulla on onneksi ollut sen verran ymmärtäväista porukkaa ympärillä, että noita täysin yhdentekeviä ja *kröhöm* vituttavia ”kyllä se siitä, lähde lenkille” -tason kommentteja ei ole tarvinnut kuulla. Ja olen tosi kiitollinen heille, että ovat jaksaneet pyytää minua mukaan, vaikka en ole aina sitä parasta seuraa.

    – Herra J

    1. Moikka!

      Kiva kuulla, että saat mainokset piiloon. Pitääpä tutkailla tuota asiaa! Kiitos vinkistä! 

      Ja ihana kuulla, että tekstini jälleen resonoivat sulle. Kiitos! Olen myös iloinen puolestasi, että sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka välittää ja huomioi. Ja niin sen kuuluu mennäkin.

      Pidä itsestäsi huolta.

  2. We will rise and we will shine. Linjoilla pysytään 🙂
    XoXo

    1. Kyllä ystäväiseni 🙂 

      xoxo

Kommentointi suljettu.