Mene vaan

On vierähtänyt jonkinmoinen tovi kirjoittamisesta. Pahoittelut siitä. Ei siis tarvitse olla huolissaan…

Jo aiemmin kirjoitin jossain postauksessa taannoin siitä, minkä huomion terapeuttini teki – kirjoitan yleensä vain silloin, kun on näitä negatiivisia kehiä, mistä kirjoittaa. Hänhän haastoi minut kirjoittamaan positiivisista asioista, positiivisista huomioista jne. Se on yllättävän vaikeaa. Olen kai lopulta pohjimmiltani niin melankolinen sielu, että sen tuskan ja pahan olon sanoittaminen onnistuu paremmin ja helpommin, kuin tavallisen arjen tekstiksi pistäminen – siis ilman, että se olisi jotenkin tylsää luettavaa. Ja kuitenkin blogini tarkoitus on ollut viime vuodet olla oma avoin terapia-alusta ja vertaistuki monelle lukijalle. Vaikka olenkin luonteeltani ja asenteeltani peruspositiivinen ja saan myös negatiivisista, sairauteeni liittyvistä asioista aina käännettyä jotenkin sen valoisan puolen, niin pelkkä ”tavallisten kuulumisten” kirjoittaminen ei jotenkin sovi kuvaan. Harjoitus kai tekisi tässäkin mestarin. Koska en ole yhtä kuin sairaus. Minussa on muutakin, ja elämässäni on paljon muutakin. Mutta siihen, että mihin suuntaan blogini toipumiseni myötä kääntää keulan, jää nähtäväksi.

Viime aikoina olen lukenut paljon siitä, miten jokainen meistä on vastuussa siitä, mihin elämässään energiansa pistää. Se kasvaa, mitä kasvattaa. Ihmiset helposti uhriutuu. Tästä on myös omakohtaista kokemusta (tietenkin), mutta ehkä nyt ajankohtaisin on se, millaisten ihmisten kanssa aikaa viettää. Minulla on nyt kahteen otteeseen toistunut elämässäni lähes tismalleen sama kaava. Elämääni ilmestyy ihminen, jonka turhan nopeasti otan liian lähelle. (Nyt en puhu mistään romanttisista suhteista, vaan kaveruudesta / ystävyydestä). Tämä ihminen tekee vaikutuksen. Yleensä minulla on hyvä intuitio, mutta näissä tilanteissa olen ollut aivan hukassa. Minun on ollut aina käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset EIVÄT ole hyvällä asialla tai kilttejä. Olen noissa asioissa välillä vähän sinisilmäinen ja naiivi. No jokatapauksessa. On ihmisiä, jotka keskittyvät pelkkiin negatiivisiin asioihin. Yrittävät saada muutkin ihmiset siihen samaan negatiiviseen myllerrykseen. Levittävät pahaa oloa ja vihaa ympärille. Huonoa energiaa. Läheiset väsyy. Asiat, mistä keskustellaan, toistavat itseään. Keskitytään vain tähän yhteen ja samaan henkilöön. Yhtäkkiä huomaat, että sinun (minun) kuulumiset ovatkin aivan toisarvoisia. Tietääkö tuo toinen edes mitä SINULLE kuuluu? Huomaat, että olet pistänyt itsesi toisen takia likoon. Auttanut, kuunnellut, terapoinut, tarjonnut olkapäätä, kotia, rahaa, mitä vaan. Jossain kohtaa raja tulee vastaan. Ennen sairastumistani olisin ollut hiljaa, mutta nykyään opetellessani omia rajoja, sanon. Tapa millä sanon, on kuitenkin ystävällinen, selkeä ja rakkaudellinen. Silti vastaanotto on ollut odottamaton.

Toiset ihmiset eivät kestä kritiikkiä itsestään. He eivät kestä sitä, että joku toinen rajaa oman elämänsä, omat voimavaransa tai antaa suuntaa antavia ohjeita suoraan, yhtään asioita kaunistelematta. He eivät kestä totuutta. Tottakai se tekee surulliseksi, jos ihminen, jonka on kuvitellut olevan hyvä tyyppi, katoaa elämästä. Mutta samalla, se on hyvä asia. Enemmän se on itseasiassa hyvä asia. Ystävyyssuhteiden kuuluu olla vastavuoroisia. Ollaan puolintoisin rehellisiä, avoimia, reiluja. Luottaa ja olla luotettava. Autetaan, mutta ei niin, että ystävyys perustuisi pelkästään auttamiselle. Etenkään, jos se on vielä yksipuolista. Ystävyydessä pitää pystyä sanomaan toiselle, jos ei enää jaksa. Toisen on ymmärrettävä, tultava vastaan, katsottava peiliin. Jos sitä ei kestä ja siitä sataa vaan kirjaimellisesti paskaa niskaan, on sellaisen ihmisen tarkoituskin hävitä ympyröistä. Toipumiseni kannalta myöskin siis erittäin hyvä asia. 

Jos minä olisin loukkaantunut jokaiselle läheiselleni, jotka ovat ilmaisseet väsymyksensä masennukseeni ja itsetuhoisuuteeni, tai vaikkapa varoitelleet ihmissuhteista, jotka eivät ole minulle hyvästä – minulla tuskin olisi kovin montaa ystävää. Asioista PITÄÄ pystyä sanomaan. Itse olen ennen kaikkea iloinen siitä, että minulle uskalletaan sanoa ja tiedän, että läheiset tekevät sen rakkaudella, eivät pahalla. Ja se on suurinta välittämistä se.

Mutta siis näihin kahteen lähes samankaltaiseen kaavaan on liittynyt tämän oletetun ystävän eksä (pelkkä ja jatkuva pakonomainen keskustelu siitä), se, että minä olen se, joka kuuntelee ja kuuntelee siihen saakka, kun kaikki mehut on imetty.. ja sitten raha. Joku rahamäärä / laina / joku, joka jää hoitamatta siitä huolimatta, että oltaisiin sovittu jotakin. Ja sitten tämä ihmissuhde on päättynyt siihen, kun sanon, että mikä on ok ja mikä ei tai kun alan vaatimaan ”omiani takaisin”. Sitten kimppuuni hyökätään. Tuollaisten ihmisten läsnäolo on todella raskasta, ihan kenelle tahansa, saati itselle, kun itse kamppailen omien voimavarojeni kanssa vielä erityisen paljon. Luin ystäväni kanssa huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä. Se täsmäsi näiden kahden elämääni eksyneen ihmisen kohdalle täysin. Eli anteeksipyyntöjä tai rahaa on tuskin tulossa takaisin.

 

”myös läheiseen ihmiseen pettyä saat

helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin syöpä tai spitaali

sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät…”

Jarkko Martikainen – Myrsky

 

Onko teillä kokemuksia tällaisesta?

Kommentit (4)
  1. Miia oot ihana, ja viisas. Elämästä on erittäin tärkeää rajata myrkylliset ihmiset pois. Teit aivan oikein.

    1. Kiitos sinulle! Ennen en ehkä olisi tehnyt, olisin vain katsellut sormieni läpi, nykyään olen (siltä osin) ainakin viisaampi.

  2. Hei Miia,

    Erinomaisesti sanottu. Tunnistan kuvailemasi ihmistyypin, mutta olen säästynyt kokemuksiltasi. Lienekkö hyvää tuuria vaan… Tosin luottamukseni saaminen ja minkäänlaisen ihmissuhteen muodostuminen vaatii minulta aikaa, joten ehkä sen takia tuollaiset ihmiset ovat karsiutuneet pois elämästäni hyvin nopeasti. 

    1. Mulla taas sinisilmäisyyksissäni välillä kyllä sokaistuu täysin se, että millaisia ihmiset on – vaikka koen, että intuitioni on hyvä. Mutta, en ymmärrä sitä, että miksi joku haluaisi tai haluaa olla välinpitämätön, kylmä, ilkeä tai itsekäs. Tai ihan kirjaimellisesti paha. Se ei vaan mahdu mun päähän. Enkä haluaisi nähdä tällaista toisessa. Mutta olen kompastunut tähän samaan esteeseen useampaankin otteeseen. Luulen ihmisen olevan jotain muuta, kuin se oikeasti sitten onkaan. Mutta siis, hyvä että tällaiset suhteet karsiutuu / kariutuu.. 🙂

Kommentointi suljettu.