Never give up

15356511_1435063273193781_1975247874341845446_n.jpg

Tämä ajatus suoraan vuodesta 2016.

Eilen töistä päästyäni tapasin mun ystävääni Markea ja hänen (vajaan vuoden ikäistä) tytärtään, Mineaa Date + Kalessa. Olin hyvinkin lyhyestä, ensimmäisestä työpäivästä huolimatta aivan puhki ja tuntui, etten varmaan saanut suustani mitään järkeviä lauseita aikaiseksi. Kai mä kuitenkin sain, mutta väsymys painoi ja seurustelu tuntui siltä osin raskaalta. Napattiin vielä jälkkärikahvit ja teet Storystä. Kampin ravintolakortteli on by the way ihan uskomattoman ihana! Yksi ehdottomasti Helsingin parhaista paikoista tällä hetkellä. Ihania ravintoloita ja todella upeat näkymät. Suosittelen! Viime viikolla käytiin Reetan kanssa testaamassa siellä italialainen ravintola nimeltä Bastardo. Se oli loistava. Ja silloinkin juotiin jälkkärikahvit Storyssä, (ja oli muuten hyvää voisilmäpullaa!)

Noh, palatakseni eiliseen. Kotiuduttuani mä menin suoraan petaamattomalle sängylle makaamaan ja join lisää kahvia. Yritin keräillä itseäni. Tuijotin kaksi tuntia tiskipöytää, joka vyöryi astioista. Tuon kahden tunnin kestäneen ”itsenikeräilyn” jälkeen kykenin lopulta hommiin. Lääkekin tarvittiin. Pesin myös pyykit ja koetin laittaa kaikki asiat valmiiksi tätä päivää varten. Olen monessakin asiassa vähän sellainen, että ensin velvollisuudet ja sitten huvi. Siksi en antanut itseni levätä eilen työpäivän jälkeenkään, vaan koti piti hoitaa kuntoon – sitten vasta lepo. Tämä olikin hiukan huono veto, koska nukkumaanmeno meni puolilleöin (vaikka olin nukahtamaisillani ensimmäisiä kertoja jo alkuillasta). Oli olevinaan niin paljon tekemistä. Ja vaikka eilinen, ensimmäinen työpäivä oli lyhyt, se vei voimia todella paljon. Se oli minulle kuitenkin aikamoinen yllätys.

Tänä aamuna olinkin kellon seitsemältä soidessa napannut herätyskellon kiinni. Heräsin onneksi puolen tunnin päästä, että hetkinen, mitähän se kello oikein onkaan. Minullahan tuli järjetön kiire terapiaan. Jouduin nappaamaan aamiaisen mukaan junaan ja juoksin jalat ja koko kroppa maitohapoilla kymmenen minuuttia myöhässä paikalle. Ja sitten tuli itku. Jota kesti sitten sen koko terapiasession ajan… Väsymys on aivan järjetön. Minulla on ahdistusta, masentunteisuutta ja poissaolevaa suojaoloa taas. Olen ihan puhki. Moni voikin tässä kohtaa ajatella, että ”kahden tunnin työpäivä, eihän se ole mitään”. Ja tiedän, niin ajattelen armottomasti minäkin. Eihän se ole mitään. Kaksi tuntia. Ja sehän on, se on mitään. Se on monella tavalla mitään. Se olisi kenelle tahansa shokki, jos on ollut melkein vuoden poissa. Kaikki se uusi, sopeutuminen, oman työroolin hetkittäinen horjuminen, omien voimavarojen kokeileminen jne.

Meilläkin on tapahtunut vuodessa niin paljon, ettei mikään oikeastaan ole enää samalla tavalla, kuin silloin mun jäädessä sairauslomalle. Minulla on todella paljon opeteltavaa, pureskeltavaa, sopeuduttavaa. Ennen kaikkea, mun pitäisi opetella olemaan itselleni armollinen. Siinä on suurin opettelun paikka. En voi vaatia itseltäni sitä samaa työtehoa ja läsnäoloa, mitä ennen sairastumistani. Onneksi aloitus on pilkottu pienen pieniin palasiin ja tässä todella pääsee ensin ihan varovaisin askelin totuttautumaan ylipäänsä koko ajatukseen ja tähän muutokseen. Tässä kun on paljon muutosta. Olen ollut sen verran huonossa kunnossa, että en ole vielä terve. Olen toipilas. Olen työkokeilussa. Ja se on sanan kaikissa merkityksissä k o k e i l u. Huomenna menen taas. Mutta samalla tavalla, tekemään ihan muutaman tunnin päivän. Sitten on taas useamman päivän tauko välissä. Tämä tahti tuntuu juuri nyt aika sopivalta. Sittenhän sen näkee, missä vaiheessa määrää voi alkaa lisäilemään. Työkokeilu kestää 3kk ja tarvittaessa sitä voidaan jatkaa vielä 3kk. Kuulostaa siis aika järkevältä.

Liika ankaruus itseä kohtaan pitäisi karistaa pois. Suurin ongelma itselleni taitaa olla se, että uuteen rooliin sopeutuminen tuntuu alkuun kurjalta. Minulla oli ennen paljon vastuuta ja monimuotoinen työtehtävä, haastava ja palkitseva. Ja kyllä, on varmasti jatkossakin. Mutta. Nyt palaan, aivan kuin täysin uuteen työpaikkaan ja koen itseni enemmänkin jonakin tettiläisenä, kuin hyvänä, osaavana, itsevarmana, taitavana työntekijänä. Kenelläkään ei taatusti ole minua kohtaan mitään odotuksia, ehei, ja kaikki tietävät tilanteestani, mutta on se silti minulle iso pala purtavaksi. Olen aina vaatinut itseltäni niin paljon. Ja vaadin nytkin. Mutta siitä pitää kyllä irrottautua, jos meinaan jaksaa.

Kohta menen ryhmäterapiaan. Meinasin, etten menisi, vaan jäisin lepäämään. Terapeuttini oli kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä käsitellä tätä työhönpaluuaihetta riittävän paljon ja suositteli menemään. Tein tässä sitten pikaisen salaattilounaan ja latten, ja kohta pitääkin taas lähteä liikkeelle. Se ryhmäterapia on aika kiva. Siellä saa erittäin hyödyllisiä käytännön vinkkejä ahdistuksen kanssa elämiseen. Ja onneksi siellä voi myös yhdessä nauraa tälle sairaudelle, vaikka tämä lähinnä kai pääasiassa kaikkea muuta onkin, kuin hauskaa.

 

”I’ve battled demons that won’t let me sleep

Called to the sea but she abandoned me,

But I won’t never give up, no, never give up, no, no

No, I won’t never give up, no, never give up, no, no”

Sia – Never give up

Kommentit (2)
  1. Babysteps ja sillein. Onko ihmekään jos ahdistaa palata töihin. Ahdistusta on jo kesäloman jälkeenkin, ja se sentään on vain max. 4 viikkoa. En osaa edes kuvitella mitä se olisi kokonaisen vuoden jälkeen. Mutta tuo on todella hieno juttu, että järjestetään työhönpaluu kokeiluja. Sellaista se pitäisi olla oman lomansakin jälkeen, ettei heti aleta painaa kahdeksan tunnin työpäivää. Tsemppiä tuleviin päiviin, ja kohtahan jo vapaapäivillä oletkin 🙂 Siitä se lähtee!

    1. Voi sinua ihanuutta ja tsemppaavia sanojasi. KIITOS! Kyllä se tästä. On tosiaan onni, että tällaisia työkokeilu-mahdollisuuksia on ylipäänsä olemassa. Ei sitä vaan tuollaisen sairaalajaksojen jälkeen palata ihan hetkessä normaaliin väh.8h/pvässä tahtiin. Mikä on toki ihan kaikkien edun mukaista!

      Iloa sulle loppuviikkoon!

Kommentointi suljettu.