Onnentunteita

Tunnetilasta toiseen. Sitä tämä elämäni nyt on. Aallokkoa. Ylös, alas. Valosta pimeään ja takaisin valoon.. ja taas pimeään. Mutta toivottavasti pysyttäisiin pääasiassa siellä valossa kuitenkin. Ja lauantaina pysyttiin!

Lauantai oli u p e a. Se oli mun virallinen syntymäpäiväni ja silloin myös synttäreitäni juhlittiin, päivä oli todella onnistunut. Se jää lämpimänä ja hyvänä muistona sydämeeni. Usein jos odotukset on korkealla, onnistumisen mahdollisuus on pieni. Mutta en tiedä oliko minulla kovinkaan suuret odotukset? Annoin päivän vaan.. tapahtua.

Aamu alkoi muutamilla onnittelupuheluilla, onnitteluvideoilla, viesteillä.. ystäväni tarjoamalla aamiaisella. Kuohuvalla. Halauksella. Hymyllä. Kehuilla miten rohkea olen. Päivä jatkui sillä, että rakas tuli mun luokse. Sain kukkia, ihania lahjoja, itse askarrellun kortin, vaikka mitä hauskaa ja ihanaa. Muutama ystävä saapui vähän myöhemmin. Lisää halauksia, kortteja, lahjoja, onnitteluja. Jatkettiin Komboon ja siellä odotti lisää rakkaita ihmisiä. Ja niitä tuli vielä lisää myöhemminkin. Ilta oli täynnä naurua, iloa, kuplivaa, onnea, rakkautta. Se olo, mikä tulee siitä, kun tuntee olevansa rakastettu – on suorastaan ihmeellinen. Minulle tutumpi olotila on yksinäisyyden, tyhjyyden ja turvattomuuden tunne. Itseinho, epävarmuus. Mutta lauantaina koin olevani niin monelle tärkeä. Ja niin monen kasvoilta näkyi se ilo, mitä he saivat siitä, kun näkivät minut niin onnellisena. Se teki minut entistä onnellisemmaksi (ja luultavasti ystäväni ja läheiseni vielä onnellisemmaksi!) Mikä onnellisuudenkehä. Heh.

Sunnuntai-aamuna herättyäni Töölössä oloni oli hiukan nuhjuinen ja väsynyt. Olin nähnyt yöllä tuttuun tapaan painajaisia. Menin suihkuun, puin mukavat vaatteet päälle, söin muroja ja keitin kahvia. Onnellinen olo ei ollut onneksi kadonnut mihinkään. Lattialla odotti iso kassillinen lahjoja. Luin Facebookista kavereiden laittamia onnitteluja. Kelluin rakkaudessa, jota olin saanut niin paljon, että tunsin itseni kylläiseksi. Onnentunne kasvoi kasvamistaan, kun makoiltiin sohvalla, syötiin pitsaa ja katsottiin Greyn Anatomiaa, kunnes otus nukahti. Kainalossa hän, ja kädessä kylmä kokis. Mietin, että voisipa aika vaan pysähtyä. Voisipa tällainen olo olla aina. Voisipa kaikki olla näin aina. Tuntui, että tässä on kaikki. En tarvitse muuta.

Arki koitti eilen…

Jouduin peruuttamaan aamun akupunktion, että sain kunnolla nukuttua. Se on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Uni. Nukkuminen. Lepo. Daphne ymmärsi täysin. Menenpä sitten huomenna klo 8.30. Se on mulle tosi aikainen aika, mutta kai mä jaksan. Eilen kävin ystävieni kanssa Storyssä lounaalla ja iltapäivällä saapui eilinen syntymäpäiväsankari; veljeni ja pikkusiskoni mun luokse. Meidän piti alunperin tavata kaupungilla, mutta aloin dissosioida sen verran, että mun oli aivan pakko saapua kotiin. Lauantain valvominen, sosialisointi, tsemppaaminen ja muu aivan taatusti verottaa jaksamista. Tuli vaan toki heti pettymys, koska lauantai oli niin hyvä. Eikö se sairaus nyt mennytkään ohi? Taasko tämä jatkuu?

Tänään mulla oli ensimmäinen täyspitkä työpäivä Hakaniemessä tuotekoulutuksen merkeissä. Päivä meni hyvin, sillä jaksoin keskittyä, omaksua uutta tietoa ja olla kokonaisen päivän paikalla. Fyysisesti ja henkisesti. Haastavaa se tietenkin oli ja jouduin todenteolla skarppaamaan. Se tuntui sitten päivän päätteeksi, tulin kotiin apteekin ja ruokakaupan kautta ja sitten lamaannuin ahdistuksesta. Mahaan alkoi tuttuun tapaan sattua, tärisin, kyyneleet valui, (vaikken tietääkseni itkenyt). Oksensin kerran. Makasin sängyssä viltin alla yli kolme tuntia. Päätin etten ota lääkettä, vaan koetan selvitä. Joudun turvautumaan lääkkeeseen kuitenkin (vieläkin) melko usein. Viime aikoina taas useammin. Nyt tunnen aika voimakasta fyysistäkin väsymystä. Väsymys lyö minulla nopeasti ahdistusoireet pintaan. Se on tässä tilanteessa ihan normaalia. Muttei miellyttävää. Minun täytyisi muistaa olla ylpeä itsestäni. Olen suoritunut muutamana viime päivänä aika isoista jutuista hienolla lopputuloksella, eikä se ole mikään pieni juttu. Mutta se on niin hemmetin vaikeaa. Antaa itselleen krediittiä. Se ei tule luonnostaan. Helpompaa on antaa sitä muille. Tässä on yksi opettelemisen paikka. Sitä vaan vaatii itseltään samanlaista suoriutumista, kuin silloin joskus. Vaikken mä halua, että asiat on niinkuin silloin joskus. Siinä kaikessa oli jotain, joka johti tähän lopputulokseen. Sinne menneeseen ei myöskään ole pääsyä, on vain suunnattava eteenpäin rauhallisin askelin.

Huomenna on akupunktion lisäksi muutenkin itsen hoitoa; terapia ja ryhmäterapia. 

Näillä jatketaan. Ja iloitaan siitä, että saan jo noin suuria onnentunteita, kuin olen saanut. Se ei ole ollut mahdollista koko ajan. Ei todellakaan.

emmijamiia.jpg

You can see that happiness from my face. Picture is taken 25.2.2017.

My friend Emmi and me.

Kommentit (2)
  1. Feelingsinside
    2.3.2017, 06:05

    Ihanaa, että sait edes sen päivän ajan nauttia. <3 Onnellisuuden tunne on ihan parasta.

    1. Ihanaa, että olet iloinen puolestani. Kyllä ne onnentunteet vielä palaa. Vaikka sitten päivä kerrallaan. 🙂

      Aurinkoa alkavaan kevääseen sinulle!

Kommentointi suljettu.