Ei mielentila, vaan sairaus.
Olen tänään pohtinut tätä masennustani, tilannettani vähän lisää toiselta kantilta (aivan kuin sitä ei tulisi pohdittua joka päivä).
Moni ajattelee, että ”nyt kun sä hymyilet taas ja nyt kun sä naurat taas, sähän olet terve”. Tai, en tiedä ajatteleeko kirjaimellisesti ihan noin, mutta masentuneelle luodaan tietyt ”odotukset” tai ”raamit”, joiden sisään masennus ja masentunut kuuluu. Masentunut nähdään ehkä tummiin pukeutuneena, surumielisenä ihmisenä, jolla on lasittunut katse ja maata laahaava ryhti. Totta joskus tuokin. Mutta masennukseen liittyy mielestäni valtavasti vääränlaisia uskomuksia ja masentuneelle masennus tuo valtavasti usein häpeää. Ehkäpä osittain juuri siksi, koska uskomukset pakottavat masentuneen ”todistelemaan”, että on sairas. Ja se, jos mikä on raskasta. Usein, jos ihminen on hymyilevä tai nauravainen, ei sellaista ihmistä osata nähdä masentuneen roolissa. Ei tietenkään! Masennukseen voi sairastua ihan kuka tahansa. Se voi iskeä ihan kenelle tahansa. Syystä, tai toisesta. Ehkä juuri sille hymysuulle, jonka et olisi ikinä voinut kuvitella sairastuvan tähän tautiin.
Oivallus, mitä haluan jakaa pääasiassa asiasta täysin tietämättömille, on, että masennus EI (tässä yhteydessä) ole mielentila, masennus on SAIRAUS. Itse ollessani kaikista syvimmällä pohjalla, ei kasvoilleni noussut hymyä juuri koskaan. Vielä vähemmän osasin nauraa millekään. Nämä asiat olen onneksi saanut takaisin, mutta se vei valitettavan paljon aikaa. Vaikka hymy ja nauru ovatkin palanneet elämääni, se ei tarkoita, että yleisfiilis olisi vieläkään ollenkaan normaali saati onnellinen, koska en ole terve. Yleisfiilis on sairauden mustaama, tyhjä, turta, ahdistuksen sumuttama, mitäänsanomaton. On päiviä, joihin kuuluu enemmän iloa ja on jo hiukan hyviä hetkiäkin, muttei se sitä kokonaiskuvaa muuta. Ehkä pitkässä juoksussa muuttaa (ja muuttaakin), ja täytyy olla toki onnellinen ja tyytyväinen niistä vähistäkin valonpilkahduksista mitä matkalle mahtuu.
Kaikilla oireisto ei ole tismalleen sama ja samanlainen. Niinkuin meitä ihmisiä on moneksi, on tätä sairauttakin moneksi. Masennuksesta on olemassa lievä muoto, keskivaikea muoto, vaikea muoto ja psykoottinen muoto. Itse sairastan oireiston perusteella keskivaikeaa masennusta. Sitäkin on toisaalta vaikea diagnosoida täysin, koska sairaus ei näy ulospäin. Vain se oma kokemus ja sen sanoittaminen sekä täyttämäni kyselyt kertovat missä mennään. Tällä hetkellä olen nähtävästi toipilas. Tällä hetkellä mielihyvän menetys on yksi oleellinen oireistani. En nauti asioista, joista ennen nautin. Teen niitä silti sinnikkäästi. Sen lisäksi pelot ja ahdistus, yritän oppia käsittelemään niitä ja hallitsemaan niitä niin, etteivät ne hallitsisi minua. Unihäiriöt. Niiden kanssa ollaan jo pitkällä. Olen raskaasta yölääkityksestä päässyt pelkkään melatoniiniin, ja unilääkitys on enää tarvittavana. Psykomotorinen kiihtyneisyys. Olen koko ajan kauhean levoton, nopea, kiireinen, huokailen, puren hampaita, liikuttelen jalkoja… jne. Uupumus. Loputon uupumus ja väsymys, voimattomuus. Masentunut mieliala… Sitä nyt ei tarvitse varmaan edes avata. Tyhjä, kelluva olotila. Ikäänkuin en olisi missään eikä mikään olisi mitään. En tiedä enää kuka edes olen.
Äsken taistelin itseni saunaan, koska arvelin sen tuovan hetkellistä rauhaa ja helpotusta olooni. Vaikka ahdistaa. Onneksi menin. Jo rappukäytävässä ihaillessani tuota seinään heijastuvaa valojen ja varjojen tanssia, sain levollisemman olon. Saunahetki alkoi siis hiukan tyynemmässä mielentilassa, selvisin siitä, ja illan voin ottaa rennosti ja olla tyytyväinen, että menin. Tätä se tällä hetkellä on. On tehtävä asioita, jotka ei ehkä tuo sitä tuttua iloa tai nautintoa ja mentävä yli pelkojen, jotta tämän sairauden pystyy nujertamaan pieni pala kerrallaan.
Syy sille, miksi kirjoitan tästä, on poistaa sairauden ympäriltä tabuja ja antaa sille kasvot. Se ei tosiaan katso, keneen se iskee. Avoimuus on minulle ainoa, oikea vaihtoehto.
