”Me too.
If all of the women who have been sexually harassed or assaulted wrote ”me too” as their status, we might give people a sense of the magnitude of the problem.”

 

Kuva: Anu Rantonen

Kampanja seksuaalisesta häirinnästä on levinnyt sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin – ja hyvä niin. Toki tämäkin on herättänyt tietenkin eripuraa ja ymmärtämättömyyttä… ”Kyllähän miehetkin joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi”, ”Mikä feministien hyökkäys tämä on miehiä kohtaan?”, ”Tällä miehet leimataan ihan paskoiksi!” 

Olen itse sitä mieltä, että koskemattomuus ja kunnioitus toista kohtaan tulee olla ihan sukupuolesta riippumatta. Piste. Ja mielestäni kampanjan tarkoitusperä on hyvä, se hyvin näyttää miten yleistä tämä on. Valitettavan yleistä. Kenties harvinaisempaa on se, ettei ole joutunut kenenkään seksuaalisen häirinnän kohteeksi – ja toki hyvä niin, jos sellaiselta on elämässään säästynyt.

Luin mielenkiintoisen kannanoton aiheesta tänään eräältä naiselta, joka kertoi tekstissään, että ei enää meikkaa tai pukeudu paljastavasti tai viehättävästi, ettei tule häirityksi. Tämä yhteiskunta tarvitsee muutoksen. Se, että nainen laittaa itsensä kauniiksi, hän tekee sen pääasiassa itseään varten. Ainakin itse teen niin. Että itsellä on hyvä olla. Se, että laittautuu, ei tee yhtään oikeutetummaksi sitä, että joku tulee ja koskee, huutelee, ahdistelee tms. Vaikka edelleenkin jossainmäärin ajatellaan, että ”mitäs oli pukeutunut minihameeseen”, ”mitäs joi niin paljon”… Ja se on kamala ajatus, että ei voisi olla oma itsensä vain siksi, ettei tule huomatuksi. Vaikkapa sitten juuri pukeutua haluamallaan tavalla. Ettei tule huomatuksi väärällä tavalla.

Minulla on kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä valitettavan pitkältä ajalta, jonkinlaisia kokemuksia ihan läpi elämän. Vakavia ja ”vähemmän vakavia”. Ensimmäiset ahdistavat kokemukset tulevat suoraan lapsuudesta, kun perhetuttumme kommentoi / kyseli joka kerta tavatessamme, että ”onkos tissit kasvanu?” Muistan sen vieläkin erittäin hyvin ja elävästi. Se oli todella epämiellyttävää muutenkin hauraalle ja epävarmalle tytölle. Ala-asteella eräs ylemmällä luokalla ollut poika sitoi minut välitunnilla puuhun kavereidensa kanssa ja pussaili väkisin. Sittemmin selvisi, että hän oli minuun ihastunut ja keinot olivat melkoisen epätoivoiset. Vaikka oltiinkin tosi nuoria ja ehkä osittain tuon voi laittaa ymmärtämättömyyden piikkiin, niin tämäkin jäi kammottavana kokemuksena muistiini. Täysi-ikäisenä baarissa minua puoli metriä pidempi mies tuli kourimaan takapuolesta ja tisseistä, muistan silloin suuttuneeni kunnolla ja läimäisin häntä kasvoihin sanoen; anna olla viimeinen kerta. Muutamia kertoja olen kaatanut tuopin miehen niskaan, joka tulee kopeloimaan kyselemättä. Silloin suojeluvietti minussa herää melko voimakkaana. Aivan kuin tuollainen käytös olisi jotenkin naisesta mukavaa tai imartelevaa. 

Vakavin tapaus sattui kuitenkin kuluneen vuoden keväällä. Ja se asia on vielä niin tuore ja arka, että en halua siitä kauheasti kirjoittaa. Ja vaikka asia meni tietenkin poliisille asti jne, silti minä kannan sitä syyllisyyden tiiltä. Ajattelen, että omapahan on vikani, kun… Vaikka näinhän asia ei ole. Luotin. Se ei ole väärin. Mutta niin mieli tahtoo sen kääntää. Varsinkin tällainen mieli, joka kääntää muutenkin kaiken syyllisyyden, itseinhon, vihan normaalisti tutulla tavalla – itseä kohti.

Viikonloppuna mieleeni tunki väkisin todella eläväinen, ahdistava muisto jostain lapsuus/nuoruusajoilta, jota en todellakaan muista tapahtuneen. Juoksin suoraan oksentamaan. Onneksi en ollut kotona yksin. Kauhunsekaisin tuntein siis odotan, mitä mieleni minulle vielä oikein paljastaakaan. 

Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja puuttukaa tilanteisiin, jossa ulkopuolisena näette, että toinen joutuu ahdistelun kohteeksi. Älkää antako näiden asioiden enää tapahtua. Jokainen kerta on liikaa.