Pieni tyttö sisälläni

Tänään oivalsin jälleen uutta tärkeää itsestäni. Ja vielä tyttöjen päivänä. Melkoinen sattuma jälleen…

 

Nukuin koko viime yön nähden painajaisia. Mutta, sentään nukuin aikalailla taukoamatta ja herätyskellon soidessa tuntui, että unta olisi vieläkin riittänyt. Hyvä niin. Aamu oli kuitenkin oudon kankea. Hidas. Vaikea. Ajatuskulku oli pysähtynyttä ja katkeilevaa. Tiesin, että tuollaisella menolla tulen myöhästymään terapiasta. Jouduin vielä nopeasti piipahtamaan kaupassa, jonka jälkeen kävelin ripeästi kohti pysäkkiä, mutta näin vain bussinkeulan enää. Jouduin hakea noutoaamiaisen, en ehtinyt sitä edes kotona valmistaa. Aamulatte ja sämpylä. Kanniston leipomon tarjoama pikaratkaisu / vakiaamiainen. Olin siis terapiasta hyvän aikaa myöhässä. Mutta, käynti oli jälleen oikein hyödyllinen.

Viime perjantain käynti jäi välistä, sillä olin silloin siellä sairaalavierailulla. Siksi tuntuikin tänään, että asiaa oli paljon. Aika tuntui lyhyeltä. Toki siksikin, että olin myöhässä. Käyn yleensä läpi kuluneet päivät ja oikeastaan ne tärkeimmät kohdat, tapahtumat ja mahdolliset oivallukset. Tässä olikin ehtinyt tapahtua aika monta asiaa viime terapiaistunnon (viikontakaisen) jälkeen. Myös isona käsiteltävänä asiana pyöri eräs näkemäni uni, (jonka näin muistaakseni viikonlopun aikaan). Se on niin raaka (ja kenties triggeröivä), etten halua sitä jakaa täällä, mutta… Tuossa unessa oli sama ideologia, joka toistaa kulkuaan unissani vain eri muodossa. Sen voin kyllä tällaisenaan jakaa; Niissä unissa on joku, joka katsoo minua ylhäältä alaspäin. Niissä on joku, jolta odotan turvaa, hyväksyntää, suojelua, rakkautta – ja tulen aina torjutuksi tai väärinymmärretyksi. En ole noissa unissa ikinä riittävä. Joudun hakemalla hakemaan haluamaani, joka kerta kuitenkin pettyen. Ne on rankkoja ja vaikeita unia, mutta alitajuntani kuulemma käsittelee asioita. Eli mielen prosessi etenee. Välillä noilla unilla oli tauko, etten nähnyt yhtäkään, kunnes ne palasivat takaisin. Terapeuttini on kuvannut, että tuo ”ylhäältä alaspäin” -kokemus on lapsen. Lapsi näkee asiat noin. Ja sitähän se on.

Terapeuttini kuulemma huomaa joka kerta sen, tuleeko vastaanotolle aikuinen, vai murrosikäinen. Lapsi harvemmin tulee, se ilmenee sitten yksin ollessa kotona tai joskus harvoin muussa yhteydessä. Jos on riittävän turvallista. Kimille lapsi näyttäytyi usein. Tänään kerroin myös terapeutille saapuessani vastaanotolle olevani hyvinkin ahdistunut. Sitä kehollista, selittämätöntä ahdistusta. Minulla oli taas ylävatsassa se inhottava puristava tunne. Terapeuttini totesi ja huomasi, että istun tuolilla ihan kippurassa. Jalat sylissä, polvet melkein suussa, kädet jalkojen ympärillä ja hengitän pinnallisesti. Hän sanoi, että se on suojamekanismi. Tuosta kippura-asennosta sain kuulla jo varhain alkuaikoina sairaalassa. Että olen ihan lytyssä ja yritän pitää itseni jotenkin kasassa. Yritän pitää sen pahan olon, piikkipallon, sen tuskaisan tunteen sisälläni. Terapeuttini kehotti minua suoristamaan jalat, laittamaan jalkapohjat maata vasten, vapauttamaan kädet, sulkemaan silmät ja hengittämään syvään sisään ja ulos. Se sai tuon tuskan ikäänkuin vapautettua liikkeelle, ja silmistäni alkoi valua kyyneleet. En haluaisi kohdata tuota hajottavaa tunnetta. Sitä oloa ei kuitenkaan kannata painaa takaisin. Vaan koettaa kehon vapauttamisen myötä saada sille tunteellekin enemmän väljyyttä. Ehkä ensimmäistä kertaa sain sen jollain tavalla näkyväksi tuolla. Olo oli hiukan kevyempi käynnin jälkeen, vaikka jouduinkin ottamaan lääkettä, että pystyin kasaamaan itseni, saamaan toimivan aikuisen minussa menemään töihin. Jalat ja kädet oli vetelät, pyörrytti ja tunsin oloni tosi väsyneeksi tuon ”kohtauksen” jälkeen. Pala palalta se on vaan päästettävä ulos. Se on kuulemma pienen tytön pahaa oloa. Olen haudannut sen niin syvälle sisääni, että sen kohtaaminen ei onnistukaan kerralla. Vain silloin, kun se on riittävän turvallista. Huomasin tuossakin, hetken olossa kelluttuani, että alan vajota jonnekin mielen pimeisiin syövereihin, että piti avata silmät. Silloin kehollisuus katoaa. Silmien sulkeminen joskus akuuttipäiväosastolla oli vaikkapa joissakin meditaatioharjoituksissa täysin mahdotonta, koska vajosin aina johonkin kadottaen itseni. Se on todella karmiva tunne. Nukahtaminenkin oli sen vuoksi aikamoisen hankalaa, kun putosin kellumaan johonkin, ettei minulla ollut ääriviivoja… Ihan kuin minua ei olisi ollenkaan olemassa.

Tänään on tyttöjen päivä. Minun sisäinen pikkutyttö voi pahoin. Vaikka nytkin on ahdistava ja tukala olo, yritän jotenkin pitää itsestäni tänään huolta. Se sisäinen lapsi ei ansaitse yhtään rankaisua, kaltoinkohtelua, vihaa. Siihen kuitenkin usein se paha olo johdattaa. Käy se mielessä päivittäin. Se on minulla (tai sillä sisäisellä lapsella tai murrosikäisellä, kuka se sitten kulloinkin on) ainoa keino purkaa vihaa. Tai sitä pahaa oloa, mitä se sitten onkaan. En oikein osaa sanoittaa sitä kaaosta, joka päässäni on. Yleensä osaan kuvailla hyvin tunnetilojani rationaalisesti ja sanoittaa ajatuksiani. Tätä en ollenkaan. Se tuntuu vain jumittuvan kurkkuun. Se kaikki. Se kertoo kuulemma traumasta ja lapsen kokemuksesta, koska ei ole sanoja. Jään sanattomaksi. On vain kehomuistot ja tunteet. Pinnan alle haudatut tunteet. Piikkipallot ja suru. Prosessi kuitenkin etenee. Tajusin sen tänään myös siitä, kun kuuntelin edellisen lääkärini äänitteen puhelimestani. Siinä hän rauhalliseen ääneen kertoo, että mistä kaikki johtuu, miten kaikki on mennyt ja miten ne tulee menemään, mistä dissosiaatio johtuu. Äänite on vuoden takaa keväältä ja kaikki se sisältö pitää paikkansa. Näin nämä asiat etenee, palaset loksahtelee paikoilleen ja kaikelle tulee joku merkitys, ja ennen kaikkea ymmärrys. Että mistä tässä kaikessa on kysymys. Vaikea taistelu tämä on, mutta eheytymiseni kannalta hyvin tärkeä taistelu. Yritän tehdä sen pienen vuoksi mitä vain, että voisin tulevaisuudessa paremmin.

 

”…hei ei sun tarvii mua pelastaa, sen vielä joskus ite teen, mut jos oikeesti pyydät mut syliin, jos sä väität mä oon tullut kotiin.. okei mulle käy.. Mulle käy, okei mulle käy…”

Ella Lymi – Mulle käy

Hyvinvointi Hyvä olo Terveys Syvällistä

Survivor / World mental health day

Kädet täristen kirjoitan tätä tekstiä.

Minua ahdistaa juuri nyt vaan niin paljon. Se tuntuu tuttuun tapaan ylävatsassa, rinnassa, tukalana raskaana painavana olotilana, jalat tuntuu veteliltä ja kädet vapisee. Hengitän pinnallisesti ja huokailen. Päätä särkee. Oksettaa. Otin just lääkkeet ja toivon, että olo alkaa ihan pian helpottaa. Viime päivinä ahdistus on ollut (tämänhetkisellä mittapuulla) huipussaan, viime viikosta puhumattakaan. Tähän ahdistavaan olotilaan vaikuttaa juuri nyt hormonit, eli kuukautiskierto, ja hektinen päivä töissä (saavuin juuri kotiin). Alitajuisesti myös varmaankin ahdistusta lisäsi Kanavarannan sillassa sunnuntaina näkemäni ruosteinen rakkauslukko, joka oli minun ja Kimin. Vaikka olen eron kanssa hyvinkin sinut, nousee välillä tietenkin haikeus, kun muistot lyö vasten kasvoja. Ja välillä on toista ihan ikävä. Olihan meillä paljon hyviä hetkiä ja ehdittiin olla yhdessä melkein seitsemän vuotta. Ystäviä onneksi ollaan edelleen ja näin haluan sen jatkuvankin. Kimi on edelleen minulle tukena ja tsemppaa vaikeina päivinä. Tavattiin eilen myös Kimin äidin kanssa pitkästä aikaa ja hänhän on ollut minulle suuri henkinen tuki ja turva monta vuotta, ja varsinkin noina sairastumisen alkuaikoina. Hän oli se ihminen, joka piti minusta silloin äärimmäisen paljon huolta. Hyväksyi minut sellaisena, kuin olin. Heikkona ja sairaana. Veikkaan senkin vaikuttavan jollain tasolla. Myöskin viime perjantaina se mainitsemani Aurorassa vierailu oli kokemuksena hyvin raskas ja väsyttävä. Kuten arvata saattaa. Sen jälkeen meninkin työpaikalle työkavereiden tykö ja illaksi tapaamaan ystävää, ettei tarvinnut jäädä yksin kotiin, omien synkkien ajatusten pariin. Olihan se toki myös voimauttava kokemus, olla siellä paikassa aivan eri tunnelmissa ja paljon vahvempana, kuin vaikkapa juuri vuosi takaperin, silloin, kun olin siellä hoidossa. Oli ilo nähdä omahoitajaa ja muutakin henkilökuntaa, he ovat kuitenkin jokainen olleet merkittävässä roolissa toipumisessani. Ja ennen kaikkea; uskoneet siihen. Mutta oli tuossa käynnissä myös paljon tunteita herättäviä kohtaamisia, joita piti vähän pureskella.

Olen kulkenut sairastumisen alkuvaiheilta pitkän matkan tähän pisteeseen, missä olen nyt. Välillä tuntuu, että eihän mikään ole muuttunut eikä muutu, mutta onneksi asiat ovat oikeasti paljon muuttuneet. Siis hyvinkin paljon. Jos mietin sairaalaprosessin käynnistymistä ja niitä unettomuuden ensimmäisiä viikkoja, oli valehtelematta psykoosi lähellä koko ajan. Näin myös terapeuttini on sanonut minulle nyt, kun jo kestän sen tiedon vastaanottamisen. Minä väkisin yritin pitää pääni pinnalla, vaikka se oli todella haastavaa. Kummitätinikin totesi moneen otteeseen, että joskus noin äärirajoilla keikkuminen vaatii sen, että itse pitää itsensä järjissään – väkisin. Psykoosiin kun voi ikäänkuin pudota, jos antaa itsensä sinne pudota. Siltä se tuntui. Ihan kuin olisin jonkinlaisessa imussa. Välillä tekikin mieli luovuttaa. Olisi ehkä helpompaa ollut olla tajuamatta sitä, miten huono minun oli olla. Toivoin pahimpina aikoina, että pääsisin sellaiseen tiiviiseen vuodeosastohoitoon, jossa voisin olla pitkään. Mutta, olen ikuisesti kiitollinen, että siihen saakka ei tarvinnut mennä. Ei siis yhtäjaksoisiin pitkiin vuodeosastojaksoihin, eikä siihen psykoosiin…

Aivoni olivat noihin aikoihin niin ylikuormittuneet, väsyneet, loppuunpalaneet, että kävin mentaalisesti todella pahasti ylikierroksilla. Tottakai myös keho oirehti mutta siis pää voi mennä aivan hullunmyllyä, jos ihminen a) ei nuku ja / tai b) on aivan kirjaimellisesti loppu kaikesta. Se siis pahimmissa hetkissä tarkoitti sitä, että nousin penkiltä ylös, istuin takaisin alas, avasin laukkua, suljin laukkua, avasin uudestaan, toistelin sanomisiani, raavin ihoani niin pitkään, että se meni rikki, (esim. kämmenselät tai nenä) tein yhtä ja toista – tajuten sen, mutten voinut pysäyttää itseäni. Sain hysteerisiä itkukohtauksia, hyvin lapsenomaisia, niin että räkä vaan valui ja vedin käsiä nyrkkiin. Tuota tapahtuu toisinaan edelleen. Kuten eilen. Tuon kaiken sekoilun sanottiin olevan ahdistusta. Luulin tulleeni lopullisesti hulluksi. Siltä se varmasti ulkopuolisen silmiin myös näytti. Muistan hyvin, kun ihmiset tuijottivat.

Kerrankin psykiatrian päivystykseen jonottaessa nousin penkiltä mittaamaan verenpainetta, sitten en jaksanutkaan (enkä tiedä miksi edes yritin sitä mitata), menin takaisin istumaan, ja tein hetken päästä tuota samaa uudestaan ja uudestaan. Lukemattomia kertoja. Ja tosiaan olin ihan ”täällä”, eli hoksasin, ettei kaikki ole kunnossa ja kyseenalaistin toimintaani, mutta en kyennyt sitä lopettamaan – mikä kuulostaa oikeasti ihan pimeältä. Aina kun, ja jos sain rauhoittavaa lääkettä, tuo toiminta loppui ja pystyin olemaan oma itseni. Pysähtyä, rauhoittua. Sain usein nestemäistä diapamia. Se myös usein palautti minut sillä tavalla maanpinnalle, että tunnistin itseni peilistä. Noin syvissä ahdistuksen vesissä en tunnistanut. En moniin kuukausiin. Ja olin jatkuvassa dissosiaatiotilassa. Jos lähdin vaikkapa yksin ratikalla (sitten kun olin tuosta jo toipunut siihen kuntoon, että kykenin yksin mihinkään menemään) eksyin aiemmin itselle tuttuihin paikkoihin. Sitten tuli paniikkikohtaus, kun en osannutkaan mennä sinne, minne ikinä olinkaan menossa. Pääni ei myöskään pystynyt pyörittämään ajatuskulkua niin pitkälle, että olisin tajunnut, missä olen ja miten määränpäähän kaikista helpoiten pääsen. Välillä unohdin tuttuja kasvoja ja nimiä. Toisinaan teen sitä vieläkin.

Muistan yhden kerran osastolla, kun pudotin kaapistani kaiken lattialle. Silmissäni ympäristö vain vilisi, en saanut kerättyä tavaroita. Sitten levisi olalla olleen pienen käsilaukun sisältö lattialle ja kännykän näyttö meni pieniin palasiin. Aloin avokäsin vetää lasinsiruja lattioita pitkin saaden tietenkin pieniä haavoja käsiini ja hätäännyin siitä vaan entisestään. Tajusin sen, että ilman puhelinta en pärjää sairaalassa. En saa mitään kontaktia kehenkään. Niihin aikoihin kun en jaksanut puhua, viestien kirjoittaminen oli ainoa järkevä keino kommunikoida ulkomaailmaan. Sain aivan karmean slaagin siitä puhelimen hajoamisesta, siitä, että kädet oli verillä ja siitä, etten saanut vaatteita takaisin kaappiin. Muistan, että toistelin hoitajille ja Kimille samaa tarinaa koko ajan tuosta hajonneesta puhelimesta. ”Minun puhelimen näyttö meni rikki, se meni oikeasti palasiksi, se on rikki, minä en jaksa ja pysty hoitaa mitään vakuutusjuttuja, mun puhelimen putosi ja siellä on nyt lasinsiruja, huonekaveria pitää varoittaa, miten pärjään ilman puhelinta” J a  n i i n  e d e l l e e n. Ja tajusin sen. Puhuin nopeasti itseäni toistellen. Sitten tuli lääke. Näin Kimin katseesta, miten huolissaan hän minusta oli. Näin kyyneleet. Olin kyllä huolissani itsekin. Olin aivan loppu.

Tänä aamuna postiluukusta putosi Mantraband:ilta tilaamani kultainen riipus, jossa lukee SURVIVOR. Olen todella raivannut tieni tähän saakka. Selvinnyt. Tänään vietetään myös maailmanlaajuista mielenterveyspäivää, joten tuo korun saapuminen juuri tänään sattui aika sopivasti. Korun mukana tulleessa pakkauksessa on mukana koruun liittyvä mantra, jonka haluan jakaa (uudestaan) tähän loppuun niin itseäni varten, mutta myös jokaiselle taistelijalle;

”Hold your head up and your heart strong.
Remember the battles you have won,
and the fears you have overcome.
Remember the strength and light within you.
I am brave, I am resilient, I will persevere.
I am a warrior, ready to conquer.
I am a survivor, stronger than I’ve ever been.”

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä