Edellisessä postauksessani kirjoitinkin, (ihan muutama päivä sitten) siitä, miten vointini on ottanut sitä kuuluisaa takapakkia ja on nyt jossain aallonpohjassa. Kuuluu taudinkuvaan.

Mustat mietteet ovat ottaneet minusta suurimmaksi osaksi vallan, enkä ole voinut kovin hääppöisästi. Urhea olen silti. Toimivaa aikuista minussa on kuitenkin pikkuhiljaa enemmän, kuin vaikkapa vuosi sitten. Kuitenkin minussa kamppailee todella vahvasti sekä se turvaton ja lohduton lapsi, että ahdistunut, vihainen, seikkailunhaluinen murrosikäinen. Joskus aikuinen minussa väsyy niin tähän jatkuvaan ”huolenpitoon” ja kannatteluun, että jompikumpi noista sankareista ottaa vallan. Ja se on täyttä helvettiä. Maanantai-iltana homma riistäytyikin käsistä niin, että jouduin hakeutumaan päivystykseen. Pitkästä aikaa. Sain eiliselle päivälle sitten akuuttiajan uudelle hoitavalle lääkärilleni ja huomenna tapaan myös työterveyslääkäriä. Onneksi hoitotahot on valppaana ja asiaan suhtaudutaan hyvin ja myös oikeanlaisella (tarpeellisella) vakavuudella. Nyt pohditaan sitä, jaksanko minä kuitenkaan vielä tällaista työstarttia, vai olisiko vähemmän parempi? Tai vaikkapa lyhyemmät päivät, mutta siten, että päiviä olisi enemmän? Senhän näkee tässä viikkojen kuluessa, että onko tämä nyt vain kehon ja mielen alkushokkia (joka myöskin on normaalia) vai todellakin vaan ihan liikaa. Sitä en itsekään vielä oikein osaa sanoa. En vaan tiedä. Aika sen näyttää…

Mutta. Jokainen epäonnistuminen musertaa enemmän, kuin mitä täysin tervettä ja terveellä pohjalla olevan itsetuntoa tai mieltä. Jos minulla on tietyt odotukset vaikkapa omista kyvyistäni ja jaksamisestani, ja jos / kun en pystykään vaadittuun lopputulokseen, tai täyttämään muiden toivottuja vaatimuksia, petyn ja joskin sitten romahdan. Se on aina isku vyön alle. Vaikka minun tulisi AINA muistaa se, että tämä EI ole minun vikani. Enhän minä valinnut sairastua. En minä haluaisi olla tällaisessa jamassa. En missään nimessä. En ikinä. Minähän painaisin tehdä töitä ja paahtaisin mennä tuolla varmasti tukka putkella, JOS se olisi mahdollista. Ja niinkuin ennen tätä kaikkea härdelliä taisin tehdäkin. Tai siis niin, teinkin. Ehkä se ei ole enää se oikea reitti kulkea, todistetusti.

Asiat, mitkä ovat pyörineet jälleen tänään mielessäni, liittyvät jo aiemmin kirjoittamaani postaukseen Sinä riität, josta haluan lainata uudestaan pienen pätkän tähän;

”Tietämättämyys ja ymmärtämättömyys aikaansaavat aivan turhia pelkoja, vääriä käsityksiä ja olet jatkuvasti suurennuslasin alla. Kaikki tekemäsi, kaikki sanomasi, käytöksesi analysoidaan eri tavalla, kuin ”täysin terveiden”. Aina voidaan perustella kaikki sillä, että ’no, se on sekaisin!’ ” 

Tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä – sitä on. Molempiin suuntiin (niinkuin yllämainitsemani, ”no, se on sekaisin” tai päinvastoin ”onko se sittenkään sairas, kun se noin toimii?” Ja sallittakoon, ihan oikeasti, jos mitään vastaavaa ei ole koskaan kokenut, tai nähnyt läheltä, ei sitä (tätä) yksinkertaisesti vaan voi ymmärtää. Ei vaan voi. Voi yrittää, mutta ei voi kirjaimellisesti ymmärtää. Perusoletus on, että kun sinä olet sairas, sinulla ei voi olla mitään kivaa. Sinä olet silloin sairas. Sinä et voisi tehdä normaaleja asioita. Tavata ihmisiä. Jos masennusta, ahdistuneisuushäiriötä tai dissosiaatiohäiriötä (nämä nyt tuttuina juttuina mainitakseni, näitähän olisi vaikka mitä muitakin mutta anyhow) vaikkapa sairastava jää sairauslomalle, sänky ei ole lääke siihen. Lepo on, mutta rajatuissa määrin. Masennuksen aiheuttama väsymys ja uupumus vaatii myös itsen kuuntelua ja itsetuntemustakin, että mikä on sellaista uupumusta, mihin auttaa oikeasti lepo ja nukkuminen ja mikä on sitä, että itsensä on saatava väkisin liikenteeseen. Ulkoilemaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Toimimaan. Masennuksesta ei parannuta nukkumalla. Ei yksin kotona. Ei pyörittelemällä päässään niitä paskakehiä. On pyrittävä liikkeelle. Oli se sitten mitä tahansa. Vaikkei se aina antaisi mitään. Vaikkei se tuntuisi miltään. Täytyy pyrkiä silti niitä asioita kohti, joista ennen sai nautintoa ja iloa. Näin on ohjeistettu. Lopulta ne alkaa tuntua, vähitellen. Asia kerrallaan. Sairaala-aikanakin toitotettiin, että ulko-oven on avauduttava vähintään kaksi kertaa päivässä. Eli vähintäänkin kerran menet johonkin ja tulet takaisin. 

Maanantaina jouduin olemaan pois töistä niin syvän henkisen ja fyysisen, odottamattoman uupumuksen ja dissosiaatiotilan vuoksi. Jalat oli spagettia, keho oli kuin tulessa, sydän hakkasi levottomasti, voimattomuus tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Ihan kuin olisi ollut kipeä. Tai juossut jo aiemmin mainitsemani maratonin. Aivan rikki. Sen päätöksen tekeminen, että nyt ollaan siinä pisteessä, etten pääse töihin, oli raskasta. Tai oikeastaan ystäväni teki sen puolestani. Ja hyvä, että teki. Päätösten tekeminen on myös hankalaa tässä sairaudessa. (Mikäpä ei olisi, hah!) Mutta tuokin tuntui epäonnistumiselta. Mietin, että no, enpä pysty nyt taas tähänkään. VAIKKA minun tulisi muistaa se, että olen upeasti toipunut vuodessa ja olen jo pitkällä. Ja se, että pidän kiinni rajoistani, opettelen kuuntelemaan itseäni ihan oikeasti, sitä mitä jaksan tai mitä en – on juuri sitä, mitä minun pitääkin oppia tekemään. Tässä asiassa, mutta kaikissa muissakin. En halua pudota uudestaan sinne syvimpään mustaan, kun olen sieltä kapuamassa ylös. Vain minä itse tiedän, milloin olen oikeasti siinä kunnossa, että työnteko on mahdotonta. Maanantai oli sellainen päivä. Söin aamiaista vasta iltapäivällä. Nukuin melkein 12 h, mutta uni ei virkistänyt lainkaan. Menin tapaamaan veljeäni, mutten jaksanut olla hänenkään seurassaan kuin puolisen tuntia. Söin ja tuijotin lautasta. Syöminen oli väkinäistä, mutta tiedän, että syödä pitää. Ilta meni kotona ja sitten lopulta tilanteen kärjistyttyä tosiaan siellä päivystyksessä.

Mutta, se mitä tällä kirjoituksellani nyt haen, on se, että tekipä melkein niin tai näin, on aina jotenkin jonkun mielestä väärin. Minunhan ei tarvitsisi todistella yhdellekään ihmiselle mitään. Ei niin mitään. Minä itse olen oman elämäni herra ja tiedän tasan tarkkaan mitä olen kokenut, mitä koen ja mitä läpielän ja tunnen. Mitä jaksan, mitä en. Mitä haluan, mitä en. 

Ja. Olen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa, kuvata. Iloisia asioita pääasiassa. Mutta rehellisesti ja avoimesti myös kerron sairaudestani ja hankalista oloista. Rehellistä kuvaa pyrin antamaan kanavassa kuin kanavassa. Sen kummempia miettimättä. En kuitenkaan niin rajusti tietenkään näytä kuvia tästä sairaudestani, mikä voisi järkyttää seuraajia tai triggeröidä vastaavien ongelmien kanssa kamppailevia vertaisia. Sitä en tee, enkä tule koskaan tekemäänkään. 

Muistan vuosi sitten kesällä, kun olin elämäni huonoimmassa kunnossa, miten ystävät passittivat minut kanssaan Italiaan. Miten he pitivät minusta siellä huolta ja hoitivat perusasiat. Minä sain etäisyyttä Suomeen, sairaalamaailmaan ja asioihin täällä. Makasin vaan ja ajattelin auringon antavan minulle voimaa. Ja vaikka olin syvästi masentunut, syvästi dissosioitunut, ahdistunut ja aikalailla pois pelistä, matka teki kuitenkin jollain tasolla hyvää. Silti siellä pohdin paljon sitä kysymystä, voinko postata vaikkapa Facebookiin kauniin maisemakuvan reissusta? Näyttääkö se siltä, että elän ihan normaalia ja tavallista elämää, eikä minua vaivaa mikään? Silloin muistan ihmisten hätkäneen siitä ajatusmallistani ja sainkin buustaavia kommentteja, joissa mm. sanottiin, että ”sinä jos kuka olet ansainnut olla siellä!” Mutta ei sitä sillä tavalla osaa itse ajatella. Sitä pohtii, millaisen ”kuvan” antaa ulospäin. 

Jos minä postaan Instastoriesiin vaikkapa tarinaa päiväni kulusta, kuvan, kun edessäni on sushia, se ei tarkoita, että olisin onnellinen. Tai että ruoka maistuisi minulle. Se ei tarkoita, että olisin terve. Voisin hyvin. Olisin työkykyinen. Se on ruokaa mistä pidän. Se on hetki, josta yritän nauttia, niinkuin joskus. Se oli hetki, kun tapasin toisella paikkakunnalla asuvan veljeni. Se oli sen päivän kohokohta. Muuten en jaksanutkaan tehdä mitään. Ja podin huonoa omaatuntoa siitäkin, että en jaksanut seurustella veljeni kanssa kovinkaan kauaa. Olin aivan pois pelistä. Kuvasta ei näe, miten syvä dissosiaatiotila minulla on päällä tai mitä pääni sisällä olevat ajatukset olivat. Ne eivät olleet ilotulitusta.

Tämän sairauden kanssa saa ihan mielin määrin todistella. Milloin sitä, että on riittävän terve tekemään asioita x ja välillä sitten taas joudut todistelemaan sitä, että olet sen verran sairas, ettet pysty asiaan x. Joka tapauksessa joudut aina jotakin todistelemaan, vaikkei tarvitsikaan. Haluan vaan olla avoin ja antaa myös ihmisille konkretiaa siitä, mitä tämä maanpäällinen helvetti ihan oikeasti on. Jos sitä ei itse joudu koskaan kokemaan, niin sitä on todella vaikea ymmärtää, niinkuin jo sanoinkin. 

Mutta, samalla tavalla minulla on oikeus elämässä kaikkiin niihin hyviin asioihin, kuin kenellä tahansa muullakin. Oikeastihan tässä on kysymys jokaisen omasta kokemuksesta. Jokainen ihminen kokee tämän tilanteeni hyvin eri tavoin. Sallittakoon se. Kunhan minä itse, kunhan läheiseni, hoitotahot ja esimieheni tietävät, missä mennään. Mikä on se faktinen totuus ja tilanne. Sen pitäisi riittää. Ja riittääkin. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Jos joku haluaa ajatella, että olen hullu – go for it. Ja jos joku ajattelee, että lusmuan töistä – go for it. Minä tiedän, että minä selviän, ja olen siinä kohtaa paljon kokeneempi, vahvempi kuin moni muu. Minä näytän sen vielä.