Sanotaan näin, että olen ensin mennyt läpi valtavien pelkojen, ahdistuksen, ja lopulta epäuskon; ”ei minulla ole mitään, minulla on vain unettomuus, haluan takaisin töihin!” ..siitä seurasi häpeä; ”minä en todellakaan kuulu tänne sairaalaan” (Hyvä kysymys – kuka sinne muutenkaan kuuluu?) Sen jälkeen surua, epätoivoa, lisää pelkoa, lisää ahdistusta, tyhjyyttä, pettymystä, sekä paljon kysymyksiä. Olen myös tuntenut, (vielä ihan hetki sitten) itseni huonommaksi kuin muut. Joinakin hetkinä se nostaa enemmän päätään. Ja varmasti vielä pitkäänkin. Mutta, nyt voin jo sanoa tuntevani kokemastani ja itsestäni ylpeyttä.

En vaihtaisi hetkeäkään siitä, mitä minulle kävi. Vaikka se kaikki oli oikeasti todella pelottavaa, karua, kamalaa, vaikeaa, tuskallista. Sellaista, mitä ei voi sanoin kuvailla, jos sellaista ei ole itse kokenut. Niin tuhoavaa. Nähdä se elämän pimeä puoli. Silti, en vaihtaisi hetkeäkään. En, vaikka koko matka on kesken, tiedän, että tämä täytyy vaan kulkea läpi.

Ystäväni on sanonut minulle useinkin siitä, että jos tällaiseen henkiseen hullunmyllyyn ihminen heitetään, se on oikeasti lahja. Olen käsittänyt sen nyt, että näin se todellakin on. 

Osaan arvostaa elämää nyt aivan eri tavalla. En enää elä pelosta käsin, enkä pelkää kuolemaa. Olen tyynempi ja vahvempi, tiedän paremmin rajani, olen opetellut sanomaan ei, sekä mielipiteeni. Tuo taival on tuonut elämääni paljon upeita ihmisiä, jotain täysin sellaista, mitä olen todella tietämättäni kaivannut. Se on tuonut ison muutoksen, itsessä ja koko elämässä. Se on tuonut eron kihlatusta, muuton omaan kotiin, muutoksia työrintamalla (vaikkakin edelleen olen ja saan olla rakastamassani työpaikassa, mutta kyllähän kaikki muuttui). Se on myös eron myötä opettanut minua huomaamaan tiettyjä käyttäytymismalleja. Tuo kaikki kokemani näytti minulle sen, että ihminen ei lopulta voi kontrolloida aivan kaikkea. Ja vaikka kuvittelet, että olet ihminen joka ei hautaa tunteitaan, (vaan käsittelee niitä), niin silti, olinkin juuri se, joka eli laput silmillä, sokeana, huomaamattaan tietynlaisessa valheessa. Minulta vietiin hetkessä se kaikki. Naamiot riisuttiin. En tiennyt enää mitä ja kuka olin? Tuo kaikki on opettanut niin paljon ja opettaa, että nyt ymmärrän, miksi tällainen kokemus on lahja. 

Kuinka moni ihminen oikeasti kulkee ikäänkuin sokeana läpi elämänsä? Jättää käsittelemättä asioita, jotka olisi oman eheytymisen ja rehellisen minuuden kannalta äärimmäisen tärkeitä käydä läpi? Me ihmiset mieluummin pakenemme ikäviä asioita, kuin tahdomme kohdata niitä. Ja se olisi juuri se oikea väylä kasvuun ja muutokseen.

Olen toipumisen tiellä, hyvän matkaa, olen palannut ihan oikeasti töihin nyt, voin paremmin, en ole jatkuvassa dissosiaatiotilassa, aamuisin vatsassa jo kihelmöi, niinkuin silloin terveenä. Sellainen elämänjano. Rauha. Tyyneys, onnellisuus. Minulla on kutkuttavan hyvä fiilis syksystäkin, nyt kun elämä tuntuu taas joltain, on siihen ihana heittäytyä. Ja tiedän, että vielä voi tulla ja takuulla tulee erilaisia hetkiä, takapakkeja, ajatusvääristymiä jne. Mutta tiedän, että ne helpottaa ja nämä paremmat jaksot pidentyvät. Ja olen myös oppinut siirtymään joistakin vahingollisista ajatuksista ikäänkuin sivuun, ja havainnoimaan. Kaikki ei ole faktisesti totta. Ja sen tajuaminen on ollut mahtavaa. Tämä ei todellakaan kestä ikuisesti, vaikka niin pelkäsin. Nyt sen tiedän. Ja olen itsestäni, tekemästäni matkasta, tästä kaikesta, aivan helvetin ylpeä.

Eksyin eilen lenkillä vahingossa Keskuspuistoon. Älkää kysykö miten, mutta poikkesin pahasti normaalilta lenkkeilyreitiltäni. Yhtäkkiä hoksasin olevani keskellä metsää. Joka puolella puita.

Ensin minut valtasi pakokauhu. Tähän kyseiseen metsään en ole pystynyt mennä vuoteen. Siellä me kävimme (ollessani päiväosastolla) joka tiistai kävelyllä ja katsomassa hevosia. Ne tutut maisemat, se tuoksu, muistot… Ne vyöryi päälle hyökyaallon tavoin. Mutta, kokemus ei ollut pelkästään negatiivinen. Se oli haikea, positiivinen. Aloin miettiä niitä kaikkia kaunis-sieluisia, herkkiä ihmisiä, keihin sain mahdollisuuden tutustua. Niitä keskusteluita. Naurujakin. Myös iloitsin sitä, että vointini on vuodentakaista paljon parempi. En ole enää niin vahvan kuplan sisällä. Tämä viikko on ollut erityisen hyvä, jos miettii dissosiaatiota tai masennusta. Kävin myös katsomassa, onko valkoinen albiinohevonen vielä siellä, Atte. Siellä se oli ja leveä hymy nousi kasvoilleni. Siitä hevosesta tuli jokaisen tiistain kohokohta. Käydä rapsuttamassa sitä. Se oli jotenkin taianomainen otus. Tuosta kaikesta on aikalailla pian vuosi.

Vaikka metsä saikin itkemään, ilosta ja surusta, haikeudesta, kaipaudesta, niin ylitin jonkun kynnyksen, kun sinne päädyin. Ehkä se oli tarkoitettu niin, että eksyin sinne ”vahingossa”. Mikään kun ei tunnu olevan sattumaa. Ei sekään, että sattumalta kuulokkeista alkoi soida Sian Breathe Me.

Tästä myös todisteena se, että olen vuosia ajatellut eräästä henkilöstä, että meillä saattaisi olla paljon yhteistä. Tilanne on kuitenkin ollut se, ettemme ole olleet (ja oikeastaan voineetkaan jossain määrin olla) tekemisissä. Nyt, kuin ihmeen kaupalla, tämä ihminen on tullut elämääni. Tiedän, että jäädäkseen. Tiesin sen, että meillä on paljon yhteistä, mutten osannut kuvitellakaan miten paljon. Ja miten samankaltaisia juttuja olemme molemmat kokeneet. Tämä ihminen on lahja. Universumi antaa juuri sen, mitä me eniten tarvitaan. Uskomatonta. Ja niin hienoa. 

Kirjoittaisin mielelläni lisää tuosta eilisestä metsäkokemuksesta, viime aikaisista ajatuksistani, viime päivistä ja tästä uudesta ihmisestä, mutta minun on aivan pakko levittää nyt pyykit ja lähteä Töölöön. Lähdetään Hannan kanssa viettämään perjantai-iltaa Suomenlinnaan. Mutta sen haluan nopeasti sanoa, että nyt mietin paljon tuota vuodentakaista aikaa, kun se alkaa olla niin päivälleen pian vuodentakaista. Ehkä viimein pystyn kaivamaan kaapista tuon aikaiset materiaalit, mitä olen esimerkiksi kirjoittanut. Mitä olen mielessäni pyöritellyt ja mitä läpikäynyt. Aiemmin en ole kyennyt. Se sairaala-aika on ollut jollain tavalla myös asia, jonka on halunnut pyyhkiä pois. Se on kuitenkin elettyä elämää, historiaa ja tulee olemaan aina osa minua. Sitä ja niitä hauskoja hetkiä voi oikeasti miettiä myös haikeudella. Nyt todella pystyn siihen. Toki se tuo myös ikävän erästä ihmistä kohtaan, tottakai.

Tiistaina muuten palaan töihin, huh! Näin sitä mennään. Eteenpäin, step by step!

As Freud once said, ”One day, in retrospect, the years of struggle will strike you as the most beautiful”.