Tänään koin huonommuutta ja arvottomuutta.
Jouduin töissä sellaiseen tilaan ja tilanteeseen, että en yksinkertaisesti jaksanut / pystynyt / kyennyt / selvinnyt. Kuormittuneet aivoni tekevät välillä totaalisen tiltin. Useimmiten pikkutarkka konetyöskentely saa sen aikaan, mutta joskus ihan vaan se, että on ihmisten seurassa, koettaa keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa tai ihan vaikka vain yhteen. Kuten tänään, saksien etsiminen sai pään solmuun. Tuntui siltä, että silmät ei tottele, ne ei tarkenna katsetta ja ympäristö pyörii. Ihan kuin oma pää olisi hitaampi, kuin sen kuuluisi. Ja ympäristö nopeampi. Se on hurja tunne. Ei uusi tunne, tätä on ollut jo reilut vuoden päivät. Istahdin sohvalle ja yritin hengitellä. Haukottelin. Yritin olla vähän pitkälläänkin. Halasin itseäni. Hieroin käsivarsia. Laitoin jalat lattiaa vasten. Kuvittelin jalkapohjieni alle juuret. Yritin maadoittua. Rauhoittua. Tuntui, ettei ole hyvä olla silmät auki, eikä silmät kiinni. Silmien ollessa auki katse jumittui yhteen kohtaan. Suoraan eteenpäin, tyhjyyteen, ei mihinkään. Huomasin hätääntyväni. Sitten tuli itku. Kuin tyhjästä. Olisin voinut itkeä vaikka kuinka. Rintaa puristi. Vertasin ajatuksissani itseäni työkavereihini. Miten kaikki muut jaksaa? Ne jaksaa niin hienosti. Täällä ne vaan tekee töitä ja minä en kykene etsimään edes saksia. Se pudotti minut alas ja kovaa. Miten minä ennen jaksoin? Mitä minulle tapahtui? Miksi minulle piti käydä näin? Miksen minä herännyt hälytyskellojen ääniin aiemmin? Ne soi ja kovaa enkä silti herännyt. En voinut tietää. Mutta sen lisäksi, että syyllistän itseäni (mitä ei pitäisi tehdä) niin minun ei tulisi myöskään vertailla. Kehenkään. Minä en ole terve. Minun tilanne on tämä ja minun pitäisi se tosiasia joka päivä niellä. Olla ylpeä siitä, mitä juuri nyt pystyn tekemään vaikka verrattuna x aikaa taaksepäin. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sisäinen vaatija, suoriutuja, pärjääjä nostaa päätään. Vahvasti. Sitten alan miettiä, että miten kukaan jaksaa katsella tällaista? Eikö minun pitäisi selvitä tästä nopeammin? Olla jo selvillä vesillä? Entä jos tässä vaan kestää ja kestää? Mitä jos en ikinä pääse näistä kummallisista tiloista eteenpäin? Jos ne jää osaksi minua? Tiedän kyseleväni vähän hassuja ja turhiakin kysymyksiä, koska k o k o a j a n a s i a t e t e n e e. Terapeuttinikin sanoi, että kaikilla olotiloilla on syynsä. Silloin tulisi istahtaa alas ja kysyä itseltään, mistä olo mahtaa tulla? Aina en löydä vastauksia. Joskus hyvä olo ja selkeä, läsnäoleva olo on silloin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta ne on toistaiseksi vielä häivähdyksiä. Sumu, tyhjyys ja dissosiaatio ei kuitenkaan ole niin syvää, kuin se on ollut. Nyt se on osittain väsymyksestä. Mutta on se olotila ihan jostain muustakin syystä. Se vaan… on.
Tänään heräsi päässäni myös ajatus uudesta suhteesta. (Mitään uutta suhdetta ei siis ole, mutta tämä kaikki lähti tästä ajatuksesta.) Tai, oikeastaan maalasin uuden mahdollisen suhteen ympärille synkkiä kuvia. Entä jos jossain kohtaa tulevan puolisoni perhe ei ymmärrä minua? Entä jos joudun esittämään jotain muuta, mitä olenkaan? Entä jos leimaannun? Entä jos he eivät hyväksy minua, kun olen kokenut tällaisen kokemuksen? Entä jos he haluaisivat aivan toisenlaisen tyttöystävän, kuin mitä minulla on tarjota? Joidenkin ihmisten silmissä olen varmasti hävettävä. Näitä asioita kohtaan kuitenkin on niin paljon stigmaa. Olen itse päihittänyt häpeän, mutta tällaista ajatusta en ole mieleeni tullutkaan. Entisen kihlattuni perhe oli tukena enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella tai osannut odottaa ja olen loppuelämäni ajan kaikesta siitä suuresta tuesta valtavan kiitollinen. Lähes sanaton. Entä jos sellaisia ihmisiä ei enää uuden suhteen myötä elämääni siunnaannu? Se ajatus on kauhistuttava. Samalla kuitenkin tiedän, että tämän mankelin läpikäyneenä olen kokenut elämässä jotain sellaista, että voin sanoa sen kasvattavan isosti. Se kasvattaa, muuttaa ajattelutapaa, tuo esille aidompaa minua ja antaa elämään perspektiiviä. En kadu hetkeäkään (vaikka kauheinta tämä on ollut, mitä mikään koskaan!) Mutta tiedän sen, että en haluaisi olla se sama, joka olin ennen tätä kaikkea. Elin pelosta käsin. Olin arka, varovainen, mukautuja. Nyt alan oppia seisomaan omilla jaloillani ja tekemään asiat omasta tahdosta käsin. Se on upeaa. Mutta, toki minua jotkut asiat edelleen pelottaa, mutta mittasuhteet ovat muuttuneet.
Kaikkien näiden kauhuskenaarioiden ja pienuusajattelun rinnalle kuitenkin hyviä ajatuksia;
Aamuisin aamukahvia keittäessäni nykyään jo laulan. Iloitsen postiluukusta putoavista naistenlehdistä. Vatsanpohjassa lepattaa perhoset, (jos ja kun) ihastun. Odotan uuteen kotiin muuttoa ja sen sisustamista tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Uusi koti on kaunis. Varsinkin kylpyhuoneen lattia. Aion ottaa satoja kuvia varpaistani sitä lattiaa vasten. Nautin siitä, kun jalassa on mukavimmat trikoot ja päällä suosikkineule. Tuntuu ihanalta suihkaista aamulla lempihajuvettä. Jooga on minulle lääkettä. Rakastan kääriytyä omaan sänkyyn joka ilta, koska univaikeudet eivät enää vaivaa. Elämässä on paljon hyvää. Ja hyvä kasvaa, täytyy vaan jaksaa. Minä olen ihan hyvä näin ja riitän juuri nyt näin, keskeneräisenä. Tähän juhannukseen valmistaudun hyvin fiiliksin. Pakkaan muuttolaatikoita, juon valkkaria, tapaan ihmisiä ja jätän tilaa spontaaneille kohtaamisille ja juhlille. Annan elämän johdattaa. Luotan, että tästä juhannuksesta tulee hyvä.
”Jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä
sun silmät on auki, sydänkin vielä
sun vastaukset löytyy, ne hetken antaa odottaa…”
Iisa – Polulta harhaan
