miiajohanna

29.12.2016 miiajohanna

Kimille

Se oli ehkä viimeinen yö yhteisessä kodissa.

Tänään viedään viimeiset laatikot, että pääsen asettumaan omaan kotiin. Myöhemmin saan ullakon ja kellarin tavarat, lipaston ja polkupyörän. Eilen illalla kun vietiin laatikoita, uudessa kodissa tuoksui jo oma tuttu tuoksu. Santelipuu. Ja siellä on kodikasta, turvallista. Juuri sitä, mitä minä olen kaivannut. Turvaa, rauhaa, vapautta, omaa tilaa, happea. Jotta saan itseni kasaan. Omat ajatukset kasaan. Mutta nyt se konkretisoituu. Ero. Se, että reilut kuusi ja puoli vuotta meni siinä. Ja nyt on sen kaiken loppu. Se on loppu. Kaikki hyvä ja kaikki huono. Meillä molemmilla on ollut rankka vuosi, emmekä me kestäneet enää, emmekä voineet rakentaa tästä enää parempaa. Se ei enää ollut korjattavissa. Vaikka usein mietinkin, olisiko ollut? Kyselen sitä samaa sinultakin, mutta vastaus on aina ei. Ei se tainnut olla. Hyvät muistot peittoaa alleen sen kaiken ikävän. Meillä oli paljon hyvää. Kasvoin sun kanssa aikuiseksi. Kasvettiin aikuisiksi yhdessä. Tänään minä kuitenkin sanon sinulle hyvästi…

Toivon, että saan pitää sinut elämässäni, ystävänä. Ainakin myöhemmin, kun pahin pöly on laskeutunut. Toivon koko sydämestäni, että elämä tarjoaa sinulle hyviä asioita. Toivon, että olet onnellinen. Kuuntelethan sydäntäsi? Kuuntelethan intuitiotasi? Teethän asioita, mitkä tuo sinulle hyvää oloa ja hyvää mieltä? Haastathan itseäsi? Tartuthan tilaisuuksiin? Luotathan itseesi? Minäkin luotan. Luotan sinuun. Luotan itseeni. Luotan kyllä, että kaikki järjestyy.

Muista, että olen olemassa. En katoa mihinkään.

Mun sydän on särkynyt. Tiedän, että niin on sinunkin. Nämä kyyneleet kertovat sen. Me selvitään. Sä selviät. Mä selviän. Me molemmat kyllä selvitään. Ihan varmasti. Annetaan elämän kuljettaa ja kantaa meitä. Me nähdään vielä, että kaikella oli tarkoitus. Pakko uskoa.

Minä kiitän sinua jokaisesta kanssasi vietetystä vuodesta. Nauruista, jotka olen saanut kanssasi nauraa. Itkuista, jotka olen saanut kanssasi itkeä. Olkapäästä, johon nojata. Kainalosta, jonne upota. Rakkaudesta, johon hukkua. Siitä, että olen saanut olla olkapää sinulle. Aamukahveista. Kävelyistä merenrannassa. Matkoista kauas ja lähelle. Siitä, että olet opettanut minulle paljon asioita. Siitä, että olet maailman paras Yatzy -kaveri. Siitä, että olen saanut tutustua perheeseesi ja sukulaisiisi. Siitä, että heistä tuli perhe myös minulle. Äidistäsi tuli minun varaäiti. Irtipäästäminen sattuu. Kiitän siitä, että sinusta tuli minun perheeni. Kiitän sinua erityisesti tästä vuodesta, joka on ollut meille molemmille elämämme rankin. Olet ollut siinä.

Tänä iltana nostan maljan sinulle, meille. Me ollaan selviytyjiä, me ei luovutettu.

Seuraavan kerran ja aina jatkossakin, kun menen Tavastialle, katson keskelle salia ja pidän meidän ensikohtaamismuiston sydämessäni. Muistan sen yhtä elävästi edelleen, kuin se olisi ollut eilen. Siellä sinä seisoit, valojen alla, huppu päässä, vienosti hymyillen. Sinä, 23-vuotias miehenalku, josta tuli kihlattuni. Ja se kaikki on enää muisto.

Minä rakastin ja rakastan.

Minä sanon kiitos ja minä sanon hyvästi.

”Seison kuopan vieressä

kaivoin sen ihan itse

omin pienin kätösin

vaikka tarjosit apua sinäkin

Siinä se valmiina odottaa,

syvyyttä kuusi jalkaa

Viimeinen laulu lauletaan

kun kohta maahan lasketaan

Seison rakkauden haudalla

Sinä sen toisen puolella

Rakkauden haudalla

Me ollaan kohta, vapaita…”

Avainsanat: ero, kiitollisuus, rakkaus, syvällistä

Suhteet Oma elämä Rakkaus Syvällistä

25.12.2016 miiajohanna

Heikoilla jäillä

Hyvää joulua!

Palasin taajudelle nopeammin kuin arvasinkaan. Olen nimittäin juuri nyt yksikseni ja minulla on vaan ja ainoastaan aikaa. En lähtenyt tänään tapaamaan mummoa enkä isää, vaikka alunperin niin pitikin. Auto olisi ollut täynnä, eikä toinen veljistäni olisi mahtunut kyytiin. Annoin hänelle paikkani. Ihan siitäkin syystä, että en olisi jaksanut niin pitkää päivää. Sosialisoida, seurustella, sukuloida. Ei. Minulla on myös niin kauhea yskä, että olisin pelännyt mummoni puolesta, että hän vielä saa sen itselleen. Ei hyvä.

Heräsin puoli seitsemältä kyllä, niinkuin toisetkin, kävin pienellä aamiaisella ja palasin takaisin sänkyyn vaan loikoilemaan. Puhuin tunnin puhelun J:n kanssa, olen siivonnut näiden kodin, syönyt, vähän meikannut, juonut kolme kuppia kahvia, vaihdoin pyjaman äsken vasta kolitsiasuun ja kohta avaan punaviinipullon. Ajattelin myös aloittaa viimeinkin kirjojen lukemisen. Mulla on mukana niitä kolme. Eilen lueskelin (katselin) veljeni Hukleigur Dagssonin kirjoja kippurassa nauraen. Syötiin hyvää ruokaa, (mitä (kokki)veljeni oli valmistanut), syötiin aivan liikaa suklaata, nukuttiin päiväunet, juotiin viiniä, pelattiin Scrabblea, leikittiin Patrikin kanssa, jne. Toiset saunoi, minä en valitettavasti tämän tuoreen nenälävistykseni vuoksi pystynyt, vaikka olenkin himosaunoja. Mulla oli päällä ihana uusi punainen lahjaksi saatu mekko ja sydän -kaulakoru. Ja onnellinen olo.

Kaikki meni eilen muuten oikein hyvin, mutta sain iltapäivällä todella pahan ahdistuskohtauksen, pitkästä aikaa. Menin niin mutkalle ja solmuun, että makasin pari tuntia patjalla ja potkin seinää. Pidin tyynyä vaan mun naaman päällä ja kyyneleet valui kuin tyhjästä. Mua oksetti ja kuristi. Dissosioin. Mielessä pyöri vaan vihaisia ajatuksia. Onneksi Liisa tuli mun viereen makaamaan ja sain jutella sen kanssa ja purkaa ajatuksiani ja oloani. Muistan sanoneeni, että mun tekisi mieli hajottaa ihan kaikki. Kohtaus uuvutti ihan hirveästi ja senkään takia en tänään olisi voinut kuvitellakaan lähteväni mihinkään. Halu olla yksin voitti nyt kaiken muun. Pari tuntia mä siinä eilen makasin, yhdessä ja samassa asennossa, ja sitten alkoi helpottaa ja pystyin mennä syömään. Aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Nytkin ylävatsassa ahdistus vähän kiemurtelee. En oikein täysin tarkkaan tiedä mistä se on tullut, mutta olo tuntuu kivuliaalta ja hankalalta. Ehkä mun täytyy purkaa tää nyt jotenkin, vaikka lukemalla jotain hyvää kirjaa. Keskittymällä ihan johonkin muuhun. Ne positiiviset osastokokemukset saanee jäädä tältä erää, en taida jaksaa nyt mielessäni palata niihin ympyröihin. Ja vaikka mulla on nyt oikeastaan tämän viikon ajan ollut aika hyvä, jopa onnellinenkin fiilis ja olen ollut läsnä tässä maailmassa, en missään omassa kuplassani, en ole juurikaan dissosioinut, eikä mua ole kauheasti ahdistanut tai masentanutkaan, niin musta tuntuu silti, että seison heikolla, pettävällä jäällä, joka ei ehkä kestä. Että pian se pinta särkyy ja humahdan kokonaan pilkkopimeään, jääkylmään veteen, haukon henkeä ja yritän räpiköidä kaikin voimin takaisin ylös. Mutta onnistunko?