Pelko uudesta romahduksesta

Viime päivät ovat pyörineet (kenties) epärealistisen pelon vallassa.

Koska kaikki edellisessä postauksessani mainitsemat fyysiset oireet (jotka johtuvat henkisestä uupumisesta), huonot yöunet (kevyt uni, heräily, painajaiset), ahdistuskehät (oikeita huolia ja kehiteltyjä huolia, joita en saa stopattua), dissosiaatio-oireilu (kaikki ympärillä menee kuin pikakelauksella, itsestä tuntuu epätodelliselta, kuin olisi unessa, ei täällä) ja masennus ovat taas läsnä, herää pelko – joudunko osastohoitoon uudestaan?

Tiedän realistisesti ajateltuna sen, että niin suurta pudotusta ei enää voi tulla. Olen kulkenut pitkän matkan, pitkän oppimisen tien itseeni ja oivaltanut parissa vuodessa paljon asioita. Olen myös tietenkin oppinut ymmärtämään, mistä eri asiat johtuvat ja mitä täytyy välttää, mitä lisätä. Ja se, että mikä on mitäkin ja miksi. 

Silti… Kevät on minulle vaikeaa, vaikeinta aikaa juuri siksi, että kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin sairaalahoidossa. Viime vuonna yritin toipua kipeästä erosta, ja olin edelleen aika hukassa ja todella syvissä vesissä. Aivan helvetin masentunut. Jatkuvassa dissosiaatiossa. Pyörällä en osannut töihin. Piti pysähtyä Hietaniemen torille, ottaa lääke ja rauhoittua, ennen kuin sain kerättyä pääni kasaan. Kevät on triggeri, joka tuo ne kaikki kauheat muistot mukanaan. Osa muistoista onneksi on mukaviakin. Varsinkin kaikki hyvät tyypit, joita elämääni tuolta raskaalta matkalta mukaani tarttui.

Enää en kyllä Auroran kohdalla ahdistu. Katselen sinne ja mietin, miten asiat ovat muuttuneet ja juuri sitä, mitä kaikkea hyvääkin tuo matka on tuonut tullessaan. Paljon hyviä ihmissuhteita, ymmärrystä, (esimerkiksi sen suhteen, miten psyykkiset ongelmat ovatkin niin yleisiä tai se, että joutuu / pääsee psykiatriselle osastolle hoidettavaksi). Ja jokainen, johon olen saanut luvan tutustua, on ihan tavallisia, ihania ihmisiä. Ihmisiä, joita on koetellut elämässä joku iso kriisi tai mitä ikinä, joka on johtanut mielen pahoinvointiin. Ja se jos mikä, on normaalia. Näitä ihmisiä on paljon. Myös niitä, jotka ovat kokemukseni avulla uskaltautuneet kertoa minulle, että ”hei, minäkin olen kärsinyt näistä”. Enää en laita Auroran kohdalla bussissa kulkiessani kuulokkeita täysille. Aiemmin laitoin, koska en halunnut kuulla sitä, että jos ihmiset vaikka puhuisivat jotain hullujenhuoneesta. Se olisi ollut mulle liikaa. Olisin luultavasti saanut jonkun puolustusreaktion. En suinkaan hävennyt kokemaani.

Nykyään hyväksyn sen, mitä mulle kävi. Se on sairaala siinä missä muutkin. Sairaalat on potilaita varten. Mielen ongelmia ei vaan ymmäretä edelleenkään riittävästi, koska ne eivät ole näkyviä. Välttämättä. Harvemmin toisen pään sisälle näkee. Mutta se, mitä damagea on voinut esimerkiksi itsetuhoisuudellaan itselleen aiheuttaa, niin sehän toki näkyy. Kyyneleet näkyy. Tuskainen ahdistus näkyy. Tyhjyys katseesta, se näkyy. Se, että et jaksa pitää itsestäsi, hygieniasta tms. huolta, se näkyy. Syömishäiriöt (etenkin anoreksia, näkyy). Mutta periaatteessa, koska sairaus on välillä parempina päivinä vain taustalla, ei kukaan voi sanoa päällepäin, että tuolla on muuten hei vaikeaa. Suomessa joka toinen painii mielenterveysongelmien kanssa. Olen ehkä tästä tainnut joskus kirjoittaakin. Aikamoista.

Syön parhaillaan suklaata ja juon jaffaa. Näin tänään ystävääni kahvien merkeissä. Mikään ei ole oikein tuntunut miltään ja pelot ovat ottaneet minusta hurjasti vallan. Tiedän, että nyt jos koska, on hyvä lääkitä itseään, että rauhoittuu, saa pään ja ajatukset kasaan ja pystyy tekemään jotain mielekästä, kuten kirjoittamaan. Illat on usein muutenkin helpompia, kuin aamut. Vaikka ennen rakastinkin aamun ensimmäisiä hetkiä. Enää en ehkä ihan aina rakasta. Mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Huomenna on saunavuoro. Se tekee hyvää. Se rentouttaa kehoa ja mieltä. Ostin myös edulliset ja kauniit sandaalit parin viikon päässä häämöttävää Santorinin matkaa varten.

Näin ikkunasta juuri kurkiauran. Se oli kaunis. Se muistuttaa minua siitä parin vuoden takaisesta keväästä, kun Jimmyn kanssa istuttiin sairaalan kallioilla ja hän oli ensinnäkin nähnyt ihan hurjasti vaivaa, että sai minut ylipäänsä ulos. Hän yritti piristää; ”katso tuota kaunista kurkiauraa”. Se on jäänyt mun mieleen. Ja niin hänenkin. Niinkuin moni muukin asia. Siihen Elleen (03/2018), missä tarinani on, kirjoitin Jimmylle hänen omaan lehteensä omistuskirjoituksen:

” ’Minä muistan sinut, kun katson kurkiauraa… Kaija Koo – Minä muistan sinut’

Jimmylle, rakkaudella Miia

Ilman tätä ei olisi meitä”

Kommentit (2)
  1. Löysin blogisi viime viikolla ja olen lueskellut tekstejäsi. Halusin vain toivottaa kovasti tsemppiä ja toipumista sinulle. Vaikutat niin herttaiselta ja tuntevalta ihmiseltä ja koska itsekin olen luonnonkosmetiikkaan suuntautunut kosmetologi (lähihoitajan työtä viimemmäksi tehnyt) niin tunnen sielujen sympatiaa. Ja myös siksi, että olen sairaslomalla masennuksen takia.

    Rakastan luonnonkosmetiikkaa ja työpaikkasi kautta olen sinut bongannut, kylläkin vain netissä, mutta haaveissa on tulla käymään liikkeessä, kun pääsen Helsinkiin.

    Voimia ja valoa päiviisi,
    Ulla

    1. Moi Ulla,

      ihana kommentti – kiitos! No kuulostaa todella, että meillä on sitten paljonkin yhteistä! Milloin sinä sairastuit? Oletko ollut kauan sairauslomalla? Jos haluat laittaa mulle meiliä, niin voit kertoa tarinaasi tarkemminkin (mun blogin meiliin voit heittää postia miiajohannablogi@gmail.com).

      Täällä kanssa toinen, joka rakastaa luonnonkosmetiikkaa, ja on onnellinen, että saa työskennellä sen parissa. Se on maailma, josta koko ajan oppii uutta. Ja on ihanaa, että tulee koko ajan uusia sarjoja markkinoille. Se on kasvava ja varmasti vielä jonakin päivänä (toivon mukaan) kosmetiikkamarkkinat valtaava alue.

      Lämpimästi tervetuloa moikkaamaan ja ostoksille, kun Helsinkiin tulet!

      Valoa & voimia toivon kovasti sinullekin! Selviät varmasti!

Kommentointi suljettu.