Pimeyteen

”The bravest thing I ever did was continuing my life when I wanted to die.”

 

Tätä olen tehnyt. Nyt ihan joka päivä. Ollut rohkea. Jatkanut elämääni. Vaikka ei ole oikeasti huvittanut. Kamppaillut mieleni demoneita vastaan. Yrittänyt taistella niitä mustia, ahdistavia, synkkiä, tappavan pelottavia ajatuksia vastaan. Yrittänyt ajatella, että ajatukset, jotka mielessäni pyörivät, eivät ole totuus. Ne eivät pakota tekemään mitään, vaikka siltä vahvasti tuntuisikin. Ajatukset ovat ajatuksia, eivät faktisesti totta. Tunteet ovat myös tunteita ja menevät ohi. Tämä ajatus tai nämä ajatukset ei vaan ole juurikaan viime aikoina auttanut. Ja huonossa tilanteessa asioiden realisointi tai valoisien asioiden mieleen tuominen ei aina onnistu. Siihen oloon joskus jää ikäänkuin vellomaan, eikä siitä meinaa päästä irti. 

Olen kirjoittanut paljon kokemistani peloistani toipumiseni suhteen. Olen useampaan otteeseen myös todennut, että sairastumiseni on ollut monella tavalla myös paljon hyviä asioita ja muutoksia tuonut asia. Suuria muutoksia. Elämässäni, mutta myös tietenkin itsessäni. Mutta tietenkään sitä ei voi tuskissaan ja kovasti kärsiessään ajatella niin, että onpa tämä hyvä asia. Siinä hämärtyy se kaikki hyvä tai positiivinen, mitä tämä kaikki negatiivinen on tuonut tullessaan. Ja pelkää, että eikö tämä koskaan helpota. Ja entä jos elämäni on aina tästä eteenpäinkin tällaista? Että en todellakaan tule jaksamaan.

Aviciin (Tim Berglingin) itsemurha on aiheuttanut minussa voimakkaita tunteita ja se on pyörinyt mielessäni päivittäin. Katsottiin myös Netflixistä se hänestä kertova dokumentti viime vuodelta. Ehkä se oli tässä kohtaa virhe. Se vaan ruokki minussa sitä ”sairastunutta” puolta jollain tapaa ja myös herätti pelon, että mitäs jos minullekin lopulta käy noin? Mistä minä tiedän, jos en enää ihan oikeasti jaksakaan? Hänkin uupui kaiken alle. Ja lopulta uupui niin, että ei jaksanut enää. Ollenkaan. Usein myös pelkään, kuinka kauan läheiset jaksaa kannatella tai olla tukena? Tottakai sairauteni kuormittaa myös heitä. He joutuvat ehkä myös pelkäämään, ja olemaan minusta huolissaan. Olen viime aikoina kuullut paljon sitä, että olen sinusta niin huolissani.

Haluaisin sanoa, että ei tarvitse. Haluaisin myös ajatella, että se pahin on takana, koska se on, jolloin olin lähellä luovuttaa. Mutta kun pudotuksia tulee, joka kerta se on paha. Olen väkisin yrittänyt muistella sitä kevättä 2016, kun en uskaltanut mennä edes vessaan, kun en tunnistanut omia kasvojani peilistä. Kun kaikki tuo oli uutta ja ajattelin, että olen seonnut lopullisesti. Keho – mieli -yhteys katkeili jatkuvasti. Leijuin, kokemus kehostani oli pienempi tai suurempi, mitä todellisuudessa. Käteni saattoivat tuntua siltä, että ne roikkuvat lattiaan asti. Joskus ne eivät toimineet ollenkaan. Mittasuhteet vääristyi. Katse jumiutui yhteen pisteeseen, enkä saanut sitä nostettua. En voinut ottaa katsekontaktia. Kun joskus jaksoin suihkuun, näin sen suihkusta alas virtaavan veden olevan verta. Tiedostin, että se ei ole, jolloinka sitä ei koskaan diagnosoitu psykoottiseksi oirehdinnaksi. Psykoottista se olisi silloin, että uskoisin näkyihini. Mutta tajusin, mitä tapahtui. Ja se oli ehkä vielä pahempaa. En tiedä. Mutta todella pelottavaa se oli. Kuten myös se, että katse jähmettyi keittiöveitsiin tuntikausiksi. Tai jos sain kukkia, piti ne heittää pois, koska mieli käänsi asian niin, että ne ovat hautajaiskukkia. Minun hautajaisiini. Ne olivat sellaisia mieleeni väkisin tunkevia ajatuksia. Myös kaupungilla oli (sen verran mitä sairaala – koti -väliä kuljin) oli vaarana aina ratikat, metrot, junat, autot. Mieli uskein pakotti kävelemään punaisia päin. Josko vaikka jäisin alle. Jouduin hallitsemaan sekavaa ja itsetuhoisaa mieltäni. Pysymään järjissäni. Pakottamaan itseni siihen, että pysyn. Vaikka massiivinen unettomuus, ahdistus ja monipuolinen lääkitys sekoittikin pääni ihan totaalisesti.

Nykyään ajatukset ovat vain sellaisia, että ne pyörivät, kun on huono olla ja pelottaa. Tietenkin pelkään, että miten tuollaisten ajatusten kanssa kamppailu kuluttaa ja miten näitä raskaita ja synkkiä ajatuksia nyt taas tuleekin niin paljon. Tiedän, että väsymys ja uupumus osittain tekee sitä. Vaikka kumma kyllä, mitä lyhyempiä yöunia olen nukkunut, niin sitä parempi on ollut mielialani noina huonojen öiden jälkeisinä päivinä. Mutta kun näitä öitä tulee useampi, tulee stoppi. Ja se stoppi tuli tänään. Dissoa, ahdistusta, masennusta, totaalista väsymistä. Olin kyllä töissä, handlasin päivän onneksi ihan ok, mun ei onneksi tarvinnut olla yksin. Kun tulin kotiin (kotimatka tuntui ikuisuudelta), nukahdin vajaaksi tunniksi, kun heräsin, olin jäässä ja koko kehossa oli voimakas ahdistus. Varsinkin pallean alueella ja vapisin. Sydän löi tuhatta ja sataa. Otin lääkettä, ja kuuman suihkun. Sen jälkeen sain kokattua ruokaakin (en muista koska olisin kokannut kunnon ruokaa, jos ei nyt mukaan lasketa tekemiäni aamiaisia!) ja syötyä! Sitten olenkin yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin – iskin kasvoilleni Kypriksen Glow Maskin, tutkin reissukohdettani Santorinia ja olen kirjoitellut ystävieni kanssa.

Olen ollut paljon Jimmyn luona, mm. siksi, koska pelkään olla yksin. En tietenkään siis vain siitä syystä. Mutta ajatus siitä, että tulen kotiin yksin, on ahdistanut valtavasti. Tätä olen vältellyt. Kodista onkin tullut mörkö. Tänään kuitenkin tulin kotiini. Kohtasin pelkoni. Tavallaan aika järjettömän pelkoni, että turvapaikkani olisi paha paikka. Oli minulla näitä pelkoja viime kesänäkin, mutta se oli ehkä enemmän sitä, että silloin konkreettisesti saattoi tapahtua jotain, minkä takia pelkäsin olla itsekseni. Nyt olen sen verran jo vahva ja luvannut niin monelle, että en tee mitään typerää. Sen sijaan otan lääkkeitä, turvalistan ja haen vaikka apua. Mutta yritän pitää itseni kasassa, ja hienosti se jo menee. Itsensä satuttaminen ei ole ratkaisu, vaikka masennuksen mielestä se onkin. Ja koti on oikeasti turvapaikka, vaikka pelkään, että joudun masennukseni kanssa pulaan ollessani yksin.

Uni tahtoo puskea päälle. Syön jogurtin vielä, juon kupin uniteetä, otan iltalääkkeet ja alan vähitellen rauhoittua nukkumaan. Huomenna en tee mitään. Joka päivä teen jotain. Huomenna en aio. En ainakaan yhtään mitään sellaista, joka rasittaa tai väsyttää. Lakkaan kynnet. Sen teen. Ja keitän kunnon mutteripannukahvit aamulla. Voisin myös katsoa jotain kivoja dokumentteja ja vaikka lukea. Olla. Levätä. Mun täytyy vaan väkisin takertua elämän hyviin asioihin, vaikka maailma näyttäytyykin nyt minulle aika pelottavana ja ahdistavana paikkana. Valo ja aurinko ovat jälleen vihollisiani. Toivottavasti kuitenkin pian lähenevä matka toisi hyvää oloa. Ja että siellä voisin ottaa kaiken irti siitä valosta, lämmöstä ja auringosta. Aion myös nukkua paljon, olla auringossa, kävellä kauniita kujia pitkin, ottaa kuvia, kirjoittaa, juoda hyvää viiniä ja syödä mereneläviä. Rentoutua. Muita tavoitteita minulla ei reissulle ole. Enkä aio suunnitellakaan. Jos haluan maata koko viikon, sitten teen niin.

Rakkaudellisia ajatuksia, pitäkää toivoa yllä mun voinnin kohenemisen suhteen. Olisin siitä niin kiitollinen.

IMG_9099 (kopio).jpg

Those were the days when I was smiling from the bottom of my heart and feeling good.

Kommentit (10)
  1. Hei! Törmäsin blogiisi keväällä sattuneesta syystä, vertaistuen toivossa ja olikin pakko lukea kaikki kirjoitukset melkein yhdeltä istumalta, niin paljon omaa tilannetta muistuttaa. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tänne, mutta jotenkin en viitsinyt/saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin tokasin, että hitot, pakko mun on sua kiittää tästä sisällöstä minkä jaksat kaiken tuon keskellä tänne laittaa. Vaatii aivan uskomatonta rohkeutta ja voimaa jakaa nämä asiat kaikille blogissaan. Itsekin koitan aika avoimesti kertoa ihmisille omasta taistelusta masennusta ja ahdistuneisuutta vastaan, mutten ikipäivänä tällaiseen pystyisi. Tämä työ on jo pelkästään todella tärkeää, näiden aiheiden ja häiriöiden tabuluonteisuuden purkamiseksi.

    Mutta myös vertaistuki, jota annat minulle ja varmasti monille muille on myös kullanarvoista. Pelkästään diagnoosien valossa tilanne on hyvin samankaltainen, mutta myös niiden taustalla olevat asiat. Tunnut sanoittavan mm. hylkäämisen pelkoa paremmin, sekä muitakin samanlaisia pelkoja kuin itse terapeutilleni ja on ”ilahduttavaa” nähdä, etten ole ainoa laatuaan näiden tyyppisten asioiden kanssa. Minullakin on monivuotinen taistelu, nuoresta iästä huolimatta näiden asioiden tiimoilta, vaikka elänkin päällisin puolin elämää mitä ei voida pitää itsestäänselvyytenä kaikkien osalta, opiskelen mm. yliopistossa ja minulla on ystäviä, joiden olkapäähän nojata.

    Olet todella mahtava ja upea ihminen, vaikken sinua edes tunne kuin blogisi perusteella. 🙂 Koetaan jaksaa uskoa eheytymiseemme, ja siihen että elämä voittaa, vaikka nyt syvissä olemmekin. <3

    1. Moikka! 

      Olen monelta blogiani kommentoineelta kuullut samaa, että tekstit on tullut uiskenneltua kaikki läpi samalla kertaa. Ehkä siinä on juuri se, että kun tunnistaa samanlaisia kokemuksia tai tunteita, haluaa lukea lisää. Ymmärtääkseen itseään ja ammentaakseen voimaa toisen kokemuksista. Iloista on kuulla se, että minun kirjoituksistani on ollut sinulle apua. Että olet saanut niistä voimaa ja vertaistukea. 

      Kiitos myös tuosta viimeisestä lauseesta, joka lämmittää sisintäni, vaikutat itsekin lämpimältä ja empaattiselta, kun voit sanoa ”tuntemattomalle” ihmiselle noin kauniita asioita, vain tekstieni pohjalta. KIITOS! Valoa ja voimaa sinnekin eheytymiseesi! Kaikki menee vielä parhain päin.

  2. Läheisesi varmasti jaksavat sinua ja olla tukenasi, älä sitä vaan epäile! Vaikka sitäkin ajatusta varmasti pyörittelee, että entä jos eivät jaksa. Mutta sinä olet heille rakas, eikä rakasta ihmistä hylätä. ️

    Sinulla on onneksi hyviä keinoja olosi rauhoittamiseen, sekä laaja tukiverkko. Muistat jaksaa käyttää niitä niin paranet varmasti. Luotat itseesi ja sisimpääsi masennuksen alla, kaikki tulee järjestymään. Ja luonnonkosmetiikan voimaa ei myöskään sovi unohtaa. Käytätkö eteerisiä öljyjä/aromaterapeuttisia tuotteita?

    Voimahalaus

    Ulla

    1. Kiitos Ulla viestistäsi (sekä sähköpostistasi) ja kaikista näistä kauniista, mua tsemppaavista sanoistasi. Ja suurensuuret pahoittelut siitä, että en ole vastannut sinulle – vieläkään! Tarkoitukseni kyllä ennemmin tai myöhemmin olisi. Oli lämmin ele, että laitoit minulle postia. Kiitos siitä. 

      Voimahalaukset myös sinulle ja aurinkoa!

Kommentointi suljettu.