Stressiä, lepoa, pesänrakennusta, kirjoitusprojektia, syömisongelmia, tuomio ja rakkautta.

Kirjoittamiseen tuli pieni paussi, koska minulla on ollut nyt paljon kaikenlaista pureskeltavaa tässä. Stressiä. Mutta olen myös viettänyt paljon aikaa erään ihmisen seurassa. Pahoittelut, jos olette kummastelleet minne olen kadonnut. Täällä ollaan. 

Sain kauhean (aivan kohtuuttoman) stressin ihan olemattomista asioista (esimerkiksi kadonneesta sim-kortista ja lähettämättömistä joulukorteista) ja tajusin, että miten uupunut olen, ja olin pari päivää töistä sitten kotona keräämässä voimia. Se onneksi auttoi. Nyt ei pää rullaa enää hoitamattomia asioita samaan tahtiin. Onneksi osasin pysähtyä oikealla hetkellä. Tuosta olisi voinut lähteä suurempi pyörä pyörimään.

Kerään kuitenkin itselleni koko ajan jotain to do things –listoja. Nää liittyy pääasiassa kodin siivoukseen ja järjestyksen ylläpitämiseen. Mulla on nyt joku fanaattinen tarve saada koti ihan priimakuntoon. Sellainen pesänrakennusvaihe. Toisinaan olotilani on niin lamaantunut, että en saa mitään aikaan, samalla syyllistän itseäni tekemättömistä hommista ja samalla siitä, että miksi ja miten tämäkin aika menee nyt murehtimiseen ja lamaantumiseen. Pitäisi osata olla itseä kohtaan armollisempi ja tehdä vain se, minkä jaksaa. Eikä murehtia siitä, ettei jaksa. Se ei haittaa, jos kaikki ei ole täydellisesti ja siististi koko ajan. Ei tarvitsekaan olla. Toki se tuo mielenrauhaa ja viihtyisyyttä, kun kotona on kaunista ja puhdasta. Ja kai se on sitäkin, että kun järjestys on edes ulkopuolella, on sekin parempi, kuin se, että epäjärjestys vallitsee sekä pään sisällä, että ympäristössä, missä taas pitäisi olla hyvä olla. Siisteys tuo selkeyttä. Ja on kai se asioiden pakenemistakin. Keskittyä tekemään jotain hyödyllistä. Vaatekaappiprojekti onneksi saatiin yhteistyössä ystäväni Heidin kanssa sunnuntaina hoidettua. Yksin en olisi siitä selvinnyt. Se oli niin väsyttävän raskasta, että vielä maanantaisen työpäivän olin aivan poikki ja vailla unta. Hauskaa meillä kyllä oli, aivan todella hauskaa. Mutta. Nyt on kaapissani vaan ne vaatteet, mitä ihan oikeasti käytän ja mistä pidän.Yksi iso kassi menee myyntiin, yksi kassi lahjoitukseen, yksi meni roskiin ja yksi on muiden ihmisten vaatteita. Haha.

Nyt olen muutaman päivän vapaalla, eilisen ja tämän päivän. Minulla oli tänään terapia ja psykiatrin soittoaika. Loppupäivän aion todella vaan olla kotona. Tehdä rauhassa asioita, joita haluan saada hoidettua. Minulla on ollut myös yksi iso (exciting) kirjoitusprojekti päällä, joka on ollut tietenkin superihanaa ja antoisaa, mutta se, että kirjoitan niin henkilökohtaisista asioista ja käyn läpi sairauteni kulkua, se saa aika väsyneeksi sekin. Huomisesta eteenpäin olen sitten aatonaattoon saakka töissä. Jouluaattoaamuna lennän Kuopioon joulun viettoon. Odotan sitä kovasti. Veljenpojan seura on parasta terapiaa. Kiva myös tehdä töitä pienessä juhlahumussa ja kiireessä. Päivät menee varmasti todella nopsaan.

Noiden kuulumisten lisäksi ehkä vähän jos uidaan taas syvempiin vesiin, niin voisin kertoa tarkemmin hiukan tästä mun mentaalipuolen voinnista. Tätä ei ole kiva myöntää, mutta… Minulla on tullut syömisen kanssa ongelmia. Onhan sitä osin ollut koko sairauden ajan. Yleensä se on liittynyt selkeästi masennukseen ja ahdistukseen, ettei ruoka maistu. Ja se on aika yleinenkin oire. Mutta kuitenkin jossain määrin ohimenevä. Nyt pahoinvointi on jatkuvaa. Makeannälkä iskee öisin, ja päivisin ruoka kuvottaa. Pystyn helposti olla syömättä pitkään. En maista mitään. Pyörittelen ruokaa pitkät pätkät lautasella, ennen kuin kaikki on syöty. Helposti aamiaista vapaapäivänä syön kolme tuntia tai lounasta ravintolassa puoltoistatuntia. Ruoka pyörii mielessäni koko ajan. Joko ajatus, että miten tästä tuli tällainen ongelma, tai sitten vaihtoehtoisesti koen, että on PAKKO saada suklaata ja silloin mielen sisällä käydään taistelua, haenko vai en. Se lamaannuttaa sänkyyn. Kaikki vaihtoehdot tuntuu vääriltä. Ja suklaat (olipa määrällisesti niitä miten paljon tahansa) tulee ahmittua kerralla. Terapeuttini mielestä tuo meinaa sitä, että ahdistus on muuttanut muotoaan. En tiedä onko toi sen turvallisempi ahdistuksenhallintakeino kuin itsetuhoisuus / itsensä satuttaminen? Tietynlaista itsetuhoisuuttahan se on tuokin. Se tuhoaa kehoa sisältäpäin. Energiatasot mulla on matalat, huomaan, että hengästyn ja menen hapoille vähemmästä rasituksesta kuin ennen. Syke on nopea. Olen kuitenkin luottavainen, että tämäkin vaihe menee ohi ja saan tähän apua. Lääkärini juuri sanoi, että joko laitetaan lähete Syömishäiriöpoliklinikalle tai sitten menen ravitsemusterapeutille. Ja on hyvä, että olen havahtunut ihan itse ja aikalailla alkuvaiheessa tähän vallitsevaan ongelmaan. Kummitädiltänikin tuli hyvä huomio, miten ruoka / syömiseen liittyvät häiriöt usein liittyy tietynlaisiin lapsuudentraumoihin. On varmasti oikeassa. Tämäkin on joku prosessini vaihe.

Minulla ei ole ollut voimaa nyt urheilla tietenkään yhtään. Odotan myös yhden uuden joogastudion avautumista, minne haluan seuraavan joogakortin hankkia. Sitä ennen joogankin suhteen himmailen. Ehkä siihen uuden joogakortin hankintaan mennessä saan jotain ruokaakin paremmin alas ja treenaaminen alkaa onnistua… Toivon todella.

No sitten, eilen postista kolahti kirje. Työterveyslääkärini kirjoittama B-lausunto. Se oli viisi sivua pitkä sepustus terveydentilastani ja työkykyni arvioinnista. Tuomio oli, että olen osatyökyvytön vielä koko seuraavan vuoden, 2018. Se kuulostaa mielestäni erittäinkin realistiselta, sillä toipuminen ottaa aikana enkä halua missään nimessä kiirehtiä mihinkään. Ajattelin, että jos tekisin kokopäivätyötä (johon voimani eivät vielä riitä), ei aikaa jäisi terapiatyöskentelylle, harrastuksille tai ihmissuhteille. Kaikki tuo on niin tärkeää vastapainoa työlle. Mutta koen tietenkin työn olevan myös todella iso ja tärkeä asia toipumiseni kannalta. Olen saanut sairastumisen jälkeen enemmän itsevarmuutta työntekoon, paljon hyvää palautetta sekä asiakkailta että työkavereilta / työnantajilta. Koen, että onnistun siinä, mitä teen. Olen varmempi ja enemmän läsnä. Se tuntuu hyvältä. Ja on upea tunne, kun työ antaa jälleen kaivattua iloa. Koen kuuluvani johonkin. Koen olevani jälleen tärkeä pieni palanen meidän supertiimiä. Vaikka olenkin kuntoutuja ja en ole täysipainoisesti paikalla, mutta silti. Yhtä tärkeä kuin muutkin. Nyt haen siis osakuntoutustukea ja toivon, että se menee läpi. Käsittelyaika on maksimissaan 3 kk (eli melkoisen pitkä), mutta sinä aikana vastaus tulee. Jos se on kielteinen, joudun aloittamaan työnteon siinä tapauksessa suoraan kokoaikaisena. Jos se (ja kun se) ei vielä onnistu, sitten on haettava sairauslomaa ja haettava osakuntoutustukea uudestaan. Kauhea ruljanssi. En näe siinä mitään järkeä, että heittäisivät minut suoraan kokopäiväiseen työhön. Tiedän itsekin, että tämä vie aikaa. Mutta olen luottavainen toipumiseni suhteen jo aivan eri tavalla kuin ennen.

En ole jatkuvasti dissosioitunut, mielialakin on parempi, tavallisempi. Saan iloa ja koen rauhan tunnetta. Ne asiat ovat todella tärkeitä. Toki välillä saan itkupuuskia ja minua sattuu niin, että tuntuu etten kestä. Yleensä nämä liittyy vahvasti vallitseviin ihmissuhteisiin ja hylkäämisen pelkoon. Siihen riittämättömyyden pelkoon. Mutta olen tavannut ihmisen, joka rakastaa minua juuri tällaisena, kuin olen. Hän on nähnyt minut silloin pahimmillani ja on ihastunut minuun jo silloin. Meillä on monitasoinen yhteys, että sitä on aika vaikea edes selittää. Hän on ihminen, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Oma, keskeneräinen itseni. Tarvitseva ja aito. Hän voi olla myös minun seurassa sellainen. Voidaan puhua kaikesta. Myös niistä kaikista vaikeimmista asioista. Mitään ei lakaista maton alle, vaan käsitellään. Hän on sanonut, että tapahtui mitä tahansa, hän seisoo rinnallani ja tukenani. Se tuntuu vaikealta käsittää. Että joku rakastaa minua tällaisena, vaikka olen epäeheä, takertuva, epäluuloinen jne. Mutta mikään ei muuta hänen mielipidettään. Olen itse vastustellut ajatusta seurustelusta, koska se vaatii jo suurempia resursseja, mielestäni. Olen aika varovainen. Olen saanut niin paljon siipeeni ihmissuhteissa. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että minun kannattaa luottaa ja antaa ajan näyttää. Ja aika varmasti auttaa myös tuossa luottamusvaikeudessa. Kun huomaa, ettei ole mitään hätää tai tarvetta epäillä toisen tunteita. Tyyppi on upea. Herkkä, fiksu, auttavainen, rakastava, tietää niin tasan mitä käyn läpi ja osaa auttaa. Bonuksena hän on ulkoisestikin todella hurmaava. Herkkyys ja tunteikkuus miehissä vetoaa. Sellainen ihana rakastava kohtelu, ”prinsessani, ansaitset vain parasta”. Minun on vaikea tajuta, miksi? Kai minä sitten olen ihan riittävä näin. Kaikkine virheineni. Olen vain tullut joissain ihmissuhteissa kohdelluksi melko huonosti ja olen mennyt tuhannen mutkalle. Tämän kaverin kanssa ei tarvitse. Hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä. 

Yritän vielä kirjoitella teille kuulumiset ennen joulua (johon on muuten enää neljä yötä!)

Rakkaudellisia ajatuksia! Alla kuva minusta nyt, versus minä silloin 2016 maaliskuussa… Huh!

 

nowandthen.jpeg

Kommentit (2)
  1. Tämä sinun blogisi on todella ihana, koskettava ja kauniisti kirjoitettu. Löysin tänne etsittyäni tietoa ja kokemuksia masennuksesta, ja positiivinen ja toiveikas asenteesi on tuonut myös minulle toivoa omassa tilanteessani. On hienoa miten avoimesti ja rehellisesti kirjoitat. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

    1. Kaunis kiitos vilpittömän ihanasta ja välittömästä kommentistasi <3 Kiitos!

Kommentointi suljettu.