Suojassa

Mietin tänä aamuna tietoisuutta. Tietoisuuden eri tasoja. Ystäväni Annan kanssa käytiin tästä keskustelua, silloin kun tällä viikolla tavattiin.

Olen kiinnittänyt erityisen paljon huomiota siihen, miten helposti olen jossain muualla. Se olo saattaa olla heti aamusta, kun saa silmät auki. Saattaa olla, etten pääse liikkeelle ja katse on jämähtäneenä seinään tai kattoon. (Tätä on onneksi jo vähemmän!) Tämä sairastuminen on tuonut tullessaan tätä ja ylipäänsä sellaisia kummallisia lamaantumisia, poissaolokohtauksia, tyhjyyksiin tuijottelua, väsymistä, vaikeutta olla läsnä. Se vie superpaljon voimia ja energiaa yrittää jotenkin taistella itsensä läsnäolevaksi, eikä se oikein onnistukaan. Anna pohti, että ehkä myös kiinnitän itseeni ja noihin tuntemuksiin liikaa huomiota. Keho (ja mieli) on kuitenkin äärimmäisen viisas ja näitä olotiloja tulee jostain syystä. Ja ehkei niitä pitäisi säikkyä, vaan ottaa se ”hyöty” irti, mitä noista on sitten otettavissa. Se on suojatila. Onneksi se sumuisuus ja ”pilvessä” kulkeminen on pikkuhiljaa toipumisen edetessä väistynyt. Välillä se oli sellaista, että mua ei todellakaan kiinnostanut lähteä edes mihinkään, kun en kyennyt olemaan lainkaan samassa maailmassa, kuin ympärillä olevat ihmiset. En pystynyt kohdentamaan katsettani mihinkään, olin vaan jossain. 

Laitoin jääkaapin oveen lääkärini kirjoittaman turvasuunnitelman ja lainaan siitä lapun lopusta yhden tärkeän kohdan;

”Sinulla tulee suojautumisreaktio, koska turvattomuus menneisyydestä nousee. Samalla rankaiseva / vaativa puoli voi tulla esiin. Sinulla on oikeus kohdella lempeästi haavoittuvaa puolta sinussa ja hakea turvaa. Suojautuminen on vain kehon reaktio, se väistyy myöhemmin kun on tarpeeksi turvaa. Olet riittävä ja arvokas. Pidä itsestäsi huolta ja hae tukea. Ei ole hätää, kaikki kyllä helpottaa vähitellen.”

Tuo viimeinen lause on minulle sellainen turvaa tuova voimalause, ei hätää, kaikki kyllä helpottaa vähitellen – ja niinhän se on tehnytkin.

Lumista lauantaita!

10931430_713751972056451_5968884748221406339_n.jpg

Kommentit (4)
  1. Mä saan vaikeina hetki kohtua M – tehtaantyttö kappaleesta.
    ”Ei oo mitään hätää, tanssi niinkuin tuuli kostuta suusi, keinuta maata jalkojes alla, pyöri lujaa lattialla. Ei oo mitään hätää, anna mennä, älä huoli”

    1. Oi miten ihanat sanat! Tykkään kovasti!

  2. Ihana voimalause! <3 Mä jäin miettimään, että olisko sun mahdollista saada psykofyysistä fysioterapiaa? Mun dissosiaatiot hävisi oikeastaan sillä. Se on mun kokemuksen (ja aika monen muunkin, ihan löytyy tutkimusdataa) mukaan tehokasta terapiaan yhdistettynä. Keho muistaa paljon sellaisia asioita, mitä mieli ei halua eikä pysty. Ja kun niitä kehon lukkoja aukaisee, niin mielikin voi paremmin. Nyt on kuitenkin hyvä muistaa se, että mitään kehoterapiaa en suosittele – psykofyysinen fysioterapia on koulutetun fysioterapeutin antamaa hoitoa. Ainakin täällä meillä päin yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla ja osastolla on kaksi fysioterapeuttia, jotka sitä tekevät. 

    1. Ihana SINÄ! Minä selvitän asiaa. Ehkä se olisikin mahdollista. Tiedän muutamia ihan läheltäkin, jotka saavat tuota psykofyysistä fysioterapiaa vastaaviin ”vaivoihin”.

      Helpottava kuulla, että niistä on mahdollista päästä eroon aikanaan <3

      Olethan sinä elävä esimerkki.

      Hyvää viikonloppua!

Kommentointi suljettu.