Taistelen jälleen henkeni edestä

Olen pitänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella nyt täysin tarkoituksella, vaikka kirjoitusinto onkin ollut kova. Pääni sisällä käy sellainen ajatusten myllerys, etten oikein tiedä kirjoittaako siellä liikkuvista, niistä (tällä hetkellä hyvin vähäisistä) hyvistä asioista, synkkyyteen vetävistä, voimia vievistä huonoista asioista, ihan kaikista näistä asioista jotenkin niin, että ”tällaista tasapainoilua tää nyt on”, vai jostain ihan muista asioista. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa nyt aikalailla spontaanisti niin, että antaa tekstin vaan… tulla. Vaikka tämä nyt melkoinen pahoinvointioksennus onkin.

Kulunut reilu viikko on mennyt kuin unessa. Jonkinlaisessa shokkitilassa. Aivan kuin olisin pudonnut hyytävän kylmään meriveteen ja vetänyt vettä henkeeni. Tuntuu siltä, että putosin todella johonkin, josta olin päässyt jo pois. En muista olleeni näin synkissä vesissä pitkään aikaan.

Työt on tämän vuoksi pienellä tauolla (en ollut viime viikolla enkä mennyt tälläkään viikolla), vaikka pyrinkin palaamaan takaisin heti kun vaan voimavarat sen sallii. Täytyy vaan jokseenkin aloittaa taas aikalailla rauhassa, jollain tapaa alusta. Ehkä yritän mennä ensi viikolla kokeilemaan yhtenä päivänä. Siitä saisi sen todella tärkeän (tätä masennustakin vastaan taistelevan) tunteen, että on tärkeä, tarpeellinen ja tuntee myös kuuluvansa johonkin. Siellä saisi tietenkin myös muuta ajateltavaa. Mun on ollut todella vaikea tarttua nyt mihinkään, olen jotenkin selvinnyt arjen tuomista velvollisuuksista, mutta voimat on vähissä. Olen saanut jälleen sellaisia ahdistuskohtauksia, kuin vuosi sitten keväällä. Ne on sellaisia, että jalat tuntuu heikoilta, ikäänkuin siltä, että ne lipeää alta. Tärisyttää ja sydän hakkaa levottoman kovaa. Ahdistus tuntuu ylävatsassa vellovana tunteena, se tuntuu siltä, että oksennus tulee – ja on välillä tullutkin. Ympäristö näyttää vääristyneeltä, ihmiset näyttää kuin kiiltokuvilta, jotka on liimattu taustaa vasten. Tuntuu, että ne kaikki tuijottaa. Pyörryttää ja joudun vetämään henkeä normaalia syvempään. Tästä kaikesta kaaoksesta vaan olo pahenee, koska siitä panikoituu. Tuollaisten kohtausten saaminen jossain kaupungilla tai paikoissa, joissa on muita ihmisiä, on silkkaa painajaista. Noiden lisäksi minun on ollut jälleen vaikeuksia tunnistaa itseni peilistä. Ahdistus on niin voimakasta. Syöminen tuntuu ristiriitaiselta, koska syödä täytyy vaikkei ruokahaluakaan ole. Ja kuten kerroin, ahdistus tekee olostani kuvottavan. Aamuisin oloni on voimakkaan tuskainen, itkuinen, tyhjä. Kuitenkin olen tyytyväinen siitä, että kaikki ei koko ajan ole pelkkää tyhjyyttä vaan saan myös tunnettua tunteita. Se tyhjyys on ehkä pahin olotila, mitä olla saattaa. Mutta olen sen tyhjyyden lisäksi tuntenut. Tuntenut itseni riittämättömäksi, huonoksi, onnettomaksi, yksinäiseksi, surulliseksi, pelokkaaksi, arvottomaksi, toivottomaksi ja rypenyt valtavassa itsesyyllisyyden kehästä, jota on äärimmäisen vaikea saada katki. Käyn läpi tunteita, jotka on tärkeä, mutta tuskallinen käydä läpi.

Viime viikkoon mahtui kaksi päivystyskäyntiä. Tuntui, että nyt minä en selviä. Kuitenkin siellä koettiin, että olen aivan selvillä vesillä siitä, mitä mussa tapahtuu ja minulla on erilaisia keinoja kuitenkin taistella ahdistusta vastaan, kuin vaikkapa vuosi sitten oli. Ja annettiin neuvoja, ohjeita ja fiksattiin lääkitystä. Sain tavata myös tiistaina omalääkärini akuuttiajalla tilanteeni vuoksi. Lääkärini kirjoitti minulle nyt selviytymiskeinoja, neuvoja, ohjeita ja jälleen kirjeen, jota olisi hyvä lueskella useita kertoja päivässä. Vastapainoksi tälle pääni sisällä pyörivälle masentavalle kehäajattelulle (ryhmäterapian sairaanhoitajan mielestä se on nimeltään paskakehä) pitäisi tehdä mukavia asioita. Lääkärin ohjeen mukaan minun ei pitäisi jäädä nyt yksin, tajuan sen itsekin. Sitä olen tehnyt paljon (ollut yksin), vaikka toki olenkin tavannut myös ihmisiä. Yksinollessa olen käpertynyt vessanlattialle sikiöasentoon itkemään. Edelleenkin ahdistus ”käskee” menemään lattialle kasaan. Aivan kuin se ratkaisu sieltä löytyisi. Tai sitten makaan peiton alla ja tuijotan seinää. Kotoa lähteminen voi viedä helposti viisi tuntia. Tunnen itseni jälleen epäonnistuneeksi. Ja musta tuntuu, etten oikein haluaisi ja uskaltaisi olla yksin, mutten ”haluaisi” ottaa oikein apuakaan vastaan. En haluaisi olla vaivaksi. Tai olla ihmisten lähellä. Tuntuu siltä, etten oikein tiedä mitä itsekään haluaisin tai tarvitsisin. Minun täytyisi kokeilla erilaisia ahdistuksenhallintakeinoja (erityisesti kylmägeelipussia ja piikkimattoa) nyt päivittäin muutaman tunnin välein. Minun tuli laatia itselleni myös turvasuunnitelma sen varalle, jos meinaan olla itselleni vaaraksi. Siinä on kymmenen kohtaa, jotka tulee käydä läpi haluamassaan järjestyksessä ja koettaa saada ahdistuksen piikki matalammaksi ja saada impulssien tuoma käsky laantumaan. Ja mikäli edelleen, kun nuo kymmenen kohtaa on käyty läpi, on sama olo, sitten on haettava apua. Impulsseja on nyt ja on ollut aiemminkin. Ne on ajatuksia, käskyjä, joihin ei tarvitsisi tarttua. Onnettomina ja heikkoina hetkinä kognitiiviset taidot vaan niin voimakkaiden tunteiden vuoksi heikkenee ja järkevä ajattelu tai kyky järkevään ajatteluun on helvetin vaikeaa. Lääkäri sanoi, että koettaisin nyt sinnitellä pari viikkoa ja jos tuntuu, ettei olo tahdo kohentua, on vaihtoehtona päiväsairaala. Ja nyt en puhu siitä kymmenen viikkoa kestävästä kuntouttavasta päiväsairaalasta, vaan lyhytkestoisemmasta päiväsairaalasta, joka on nimenomaan lyhyttä, akuuttia, tiivistä hoitoa kriisitilanteeseen. Ajatus tuntuu jollain tavalla kauhealta, ”olenko tässä jamassa taas?” vaikka tiedän, etten ole. Tämä on vaihe ja se menee jossain vaiheessa ohi. Ja on äärimmäisen hyvä, että apua on tarjolla. Vaikka juuri nyt tunnenkin, että mikään ei auta.

Huomasin, että kello on sen verran, että olen kohta myöhässä taas päivän menoista. Kirjoitan varmaan illalla lisää, jos en ole aivan poikki ja jos saan ajatuksistani jotain tolkkua. Lainaan alle vielä ystävääni, millaisen viestin sain häneltä eilen;

 

”Tämä ei mene ohi sillä, että koitat vain nyt piristyä ja ajatella positiivisesti. Ei.Sinä taistelet jälleen henkesi edestä. Olet vahvempi kuin tällä hetkellä voit uskoakaan. Olet selvinnyt tähänkin saakka. Olet yhä täällä.Ja sinulla on voimaa jatkaa taistelua niin pitkään kuin on tarvis. Se aika tulee vielä, kun saat laskea aseet ja levätä.”

Kommentit (6)
  1. Ystäväsi on oikeassa.  Se päivä tulee vielä ♡♡♡ kyllä! 

    Tunnistan itseäni noista tunteista. Mulla tuo musta kausi kesti liian kaua. Mun onni alkoi kun löysin oikeat rasvahapot aivoille, ja ravinto! Muistan sen päivän aina. Ihan kuin aurinko olisi alkanut loistamaan taas silmissä.

    Voimia sulle isosti! 

    1. Ihana kuulla. Mä odotan sitä. Toivon. Menen hetki kerrallaan. Koetan olla kärsivällinen. Armollinen. Mitä näitä nyt on. Jaksaa vaan. Ihana kun seuraat ja tsemppaat!! 

  2. Jestas sä kirjoitat hyvin!!! Jään seuraamaan! Valoa ja rakkautta matkallesi, sinusta huokuu sisäinen kauneus, älä anna sen pimeyden viedä.

    1. Voi kiitos :O

      Kauniita sanoja. KIITOS! Nöyrä, nöyrä kiitos.

Kommentointi suljettu.