Traumoista

Minun on pitänyt tarttua tuumasta toimeen kirjoittamisen suhteen koko päivän. Nyt vasta ehdin. Ajatukseni ovat turhauttavia, joten haluan jakaa ne teille –  ehkä myös jopa hiukan myötätuntohakuisesti.

Aamulla huomasin, että minun tarinani, minun kipeä tarinani oli julkaistu Ellen verkkosivuilla. Tiesin siis kyllä siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutten tiennyt tarkkaan, että koska. Juttu oli siinä, etusivulla. Isosti. Kuva on lahjakkaan pikkusiskoni otoksia. Noh.

Ensinnäkin.. rationaalisesti ajateltuna a) on oikeasti ihan mieletön juttu, että selvisin siitä kaikesta läpikäymästäni, huonolla tuurilla olisin nyt mullan alla jos en olisi vaan jaksanut sekunti kerrallaan kamppailla b) sain haaveeni toteutettua, että olen saanut kirjoittaa, olen saanut tarinani kuuluviin ja saanut kirjoittaa noinkin isoon, kansainväliseen ja arvostettuun lehteen ja c) se tarina julkaistiin sekä 03/18 lehdessä, että nyt nettisaitilla. Mutta tunnetasolla; Minä en tunne mitään. 

Ajattelisin, että minun tulisi tuntea ylpeyttä. Kenties iloa. Jotkut taputtaa olkapäälle ja toteaa; Olet Miia niin rohkea. En tavoita tuotakaan. Eli pitäisikö minun tuntea myös rohkeutta? Monet ovat myös kiittäneet vertaistuesta. Olen kuulemma ollut se, joka sanoittaa monen kokemuksia. Haluaisin tuntea siitä hyvää mieltä, jos saan autettua jotakuta toista. Mutta. Koska paranemiseni on kesken, en voi väkisin pakottaa tunteita, joita ei tule. Ne voivat olla piilossa ahdistuksen alla. Myös se ajatus kiusaa minua, että KOSKAAN kukaan ei voi täysin tajuta, mitä olen käynyt läpi, vaikka kuinka kirjoittaisin kokemuksistani. Se sattuu.

Istuin aamulla Jimmyn parvekkeella ja join kahvia ja itkin. Itkin sitä, että en osaa iloita tai tuntea ylpeyttä itsestäni. Ruoskia kyllä osaan ja oikein rankalla kädellä. Vikoja löydän ja petyn itseeni tuon tuosta. Mutta tämä juttu, ja se, että en tunne mitään, konkretisoi jotenkin sen, että prosessi on vielä pahasti kesken.

Olin tänä iltana Etelän Syli:n järjestämällä (Marita Kaijasen pitämällä) luennolla aiheesta Traumat ja syömishäiriöt. Saattaa olla, että kerroin tästä jossain aiemmassa postauksessani? Minullahan ei ole diagnosoitu mitään syömishäiriötä, vaikka syömisen kanssa onkin joskus haasteita. Mutta ne usein kulkee jollakin tavalla osana näitä mielialahäiriöitä, vaikkei tosiaan varsinaista häiriötä olisikaan. Syöminen usein häiriintyy kuitenkin.

Illasta jäi paljon käteen. Haluankin avata tuota Maritan iltaa vähän teillekin. Ja nimenomaan yleisesti traumojen näkökulmasta, ei ehkä niinkään syömishäiriöiden, (joista kyllä myös tulen mainitsemaan hiukan ja enemmänkin, mikäli teitä lukijoita kiinnostaa!)

Marita kertoi, että trauma on aina kokemus, joka on jättänyt ihmiseen jäljen. Sitä ei voi todentaa välttämättä ”mitenkään” ja toisiin ihmisiin samankaltainen kokemus ei välttämättä aiheuta traumaa. Kaikkeen vaikuttaa ihmisen temperamentti, lähtökohdat, herkkyys jne. Trauma on asia, joka on tapahtunut, tai asia, jota ei tapahtunut. Tämä onkin aina se hankalampi aihe sanoittaa. Se voi olla vaikkapa tyydyttymätön tarve. Läheisyyden kaipuu. Rakkaudettomuus. Tuki. Turva. Ymmärrys. Vaille jääminen.

On kahdenlaisia traumoja:

– Ns. ”Iso T” -traumoja, jotka uhkaa ihmishenkeä -> joissa hermostollinen vireystila ikäänkuin vaurioituu.

– Ns. ”Pikku T” -traumoja, jotka eivät ole hengenvaarallisia, mutta joihin liittyy hyvin voimakasta emotionaalista ahdistusta.

Nämä traumat, kummat tahansa (tai limittäiset) vaikuttavat negatiivisesti terveen minän kehitykseen, eli esimerkiksi uskomuksiin itsestä. Ihminen oppii kaavoja joiden mukaan elää ja jotka voivat alkaa vähitellen kaventaa elämää (pakko-oireilu, tms).

Kehityksellisestä traumasta puhutaan silloin, kun se on lapsen ja vanhemman välisen turvattoman kiintymyssuhteen seurausta. Se vaikuttaa lapsen kehittymässä olevaan itsesäätelyjärjestelmään. Tässä kohtaa helposti voi syntyä epävakaa persoonallisuushäiriö, näin esimerkkinä. Toki muutkin merkitykselliset vuorovaikutussuhteet vaikuttavat kehitykseen. Lähipiiri, sisarukset, ystävät, opettajat, jne. 

Kehityksellinen trauma ilmenee yhdellä tai useammalla kokemisen tasolla:

– Sensomotorinen (keholliset reaktiot, toimintamallit)

– Emotionaalinen (tunteiden käsittely)

– Kognitiivinen taso (käsitteellistäminen, merkitykset ja päätöksenteko)

Mitä varhaisemmasta ja vakavammasta traumatisoitumisesta on kyse, sen suurempi todennäköisyys on molempiin (hengenvaaran aiheuttamiin ja voimakkaan emotionaalisen ahdistuksen aiheuttamiin) traumoihin. 

Kiintymyssuhdemallit ja niiden ylisukupolvisuus vaikuttaa vuorovaikutukseen. Kiintymyssuhteiden vaikutuksesta sen verran, että sovitamme sisäisiä tarpeita ja käyttäytymisreaktioita toisten vaatimuksiin ja odotuksiin. Alkuun suhteessa omiin vanhempiin ja myöhemmin suhteessa toisiin ihmisiin, esim. parisuhde. Syntyy kaksi tiedostamatonta vaihtoehtoa:

1. ”Pysyä turvassa”, tulla hyväksytyksi. Odotusten täyttäminen, omat rajat jäävät muiden odotusten alle. Jos tulee lapsena mitätöidyksi, alkaa itsekin mitätöidä itseään ja uskoa siihen faktisena totuutena. Tässä esimerkkinä jäädä vaikkapa väkivaltaiseen suhteeseen, koska se on tuttua. Tuttua ja ”turvallista”. Vaikka se ei olisikaan se paras vaihtoehto.

2. Riskinotto, joka pitää stressihormonit koko ajan koholla.

Traumaattisessa tapahtumassa hermostollinen ja emotionaalinen systeemi virittyy:

– Etsimään apua, pakenemaan, taistelemaan jne.

– Vaihtoehtoisesti tai jälkeen tuon sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta -> dissosiaatio

Traumatisoitumisessa mieli jakautuu normaalia elämää jatkavaksi persoonallisuuden osaksi ja traumamuistoa kantavaksi persoonallisuuden osaksi

Normaalia elämää jatkava ”ei tahdo” muistaa, kun taas traumamuistoa kantava osa elää sitä yhä uudelleen, vähintäänkin peläten sen tapahtuvan uudestaan.

Rakenteellinen dissosiaatio syntyy tästä ristiriidasta (ja nyt en puhu dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, koska sen kaava on monimutkaisempi), mutta tähän kuuluu seuraavat toimintajärjestelmät; pakene, taistele, jähmety, alistu, kiintymyshuuto.

Taistele: Itsetuhoisuus, kontrolloiva luonne, epäluottamus, vihaisuus jne.

Pakene: Etääntyvä, ambivalentti, addiktiivinen käyttäytyminen, sitoutumattomuus

Jähmety: Paniikkialttius, jäätyminen, kauhuissaan oleminen, foobinen nähdyksi tulemisen suhteen, häpeäreaktio,

Alistu: Häpeä, depressiivisyys, täynnä itseinhoa, ”kiltti tyttö”, huolehtija, uhrautuja,

Kiintymyshuuto: Epätoivoinen, haluaa tulla pelastetuksi, ripustautuva, herttainen, viaton, kaipaa yhteyttä, lohtua, turvaa..

Itseni tunnistan erityisesti tästä viimeisestä…

Nämä ylläolevat toimintajärjestelmät aktivoituvat tuomaan helpotusta fyysiseen tai emotionaaliseen, sietämättömään kipuun. Esimerkiksi päihteet, ahmiminen, pakkoliikkuminen tms. ovat siitä mielenkiintoisia, että helpotus tulee jo siitä päätöksestä, kun päättää vaikkapa ahmia. Ei itse ahmimisesta. Kun sen päätöksen on tehnyt, ja ahminut, tulee sen jälkeen euforia ja sitä haluaa jatkaa. Tässä takana onkin se, että hermosto sanelee, eivätkä aivot pysy perässä. Tämä on usein kaiken itsetuhoisen käytöksen takana. Hullua, vai mitä?

Itseä vahingoittava toiminta on traumaa kantavan osan havainnointitapa. Traumaa kantava osa havainnoi ympäristöä täysin vaaran näkökulmasta, ei turvallisuuden kokemuksesta. Esimerkiksi syömishäiriöiden toimintamallit vakavasti pahenee samalla, kun ne ovat olleet suojamekanismeja vaikeille tunteille. 

Vasen puolisko aivoissa kehittää erilaisia puoltavia argumentteja oikean aivopuoliskon irrationaalista toimintaa puoltaakseen.

Traumoista on mahdollista parantua, tapahtuu integraatio ja itsen vahvistuminen. Muistot ovat enää muistoja ja tunteet tunteita. Tämä vaatii asioiden työstämistä terapiassa (jonka ei muuten pakko ole olla traumaterapiaa!)

Luento oli siis erittäin hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Jätin tuosta muutaman syömishäiriöön liittyvän kohdan pois, koska ne ei varsinaisesti kosketa minua, mutta jos joku on niistä kiinnostunut, kirjoitan ne toki mielelläni jälkeenpäin!

Nyt hyvää yötä!

Kommentit (4)
  1. Mulla nousee kyyneleet silmiin, kun jälleen kerran niin moni mun sisällä oleva asia on sanoitettu. Näitä en oo osannut mun terapeutille kertoa (terapeutti sanoisi varmaan jotain että nää on näitä kognitiivisia haasteita. Sanoittamisen mahdottomuus.)

    Mussa on kaksi osaa trauman jälkeen. Mussa on se joka jatkaa elämää, selviää hengissä, menee töihin ja elää sitä normaalia elämää ja sitten on se traumatisoitunut puoli joka saa mut irtaantumaan siitä normaaliudesta ja sanoo että kaikki ei ole hyvin. Kapinoi. Mikään ei ole enää samoin, asiat ei tunnu normaaleilta ja samoilta vaikka se toinen puoli jatkaa kulkuaan.

    Tunnistan myös itsessäni oikeastaan kaikki nuo toimintatavat jotka seuraa tästä ristiriidasta.

    Kiitos kun kirjoitat.

    1. Toi kuulostaa todella samalta, tutulta. Ihana kuulla, että saat apua teksteistäni. Että saat ajatukseksi sanoiksi.

      Ja vilpitön, lämmin, suuri kiitos sinulle, että luet!

  2. Hei Miia,

    On tosiaan mahtavaa, että sait tarinasi julkaistuksi 🙂 Kaikki nuo kokemuksesi ja tarinasi julkaisu eivät todellakaan ole mitään perussuorituksia. Ja tuo hyvän fiiliksen puuttuminen… Vaikka masennukseni on hellittänyt, ja oloni on ollut pitkään ok, niin en sinun tavoin edelleenkään pysty kunnolla nauttimaan onnistumisista. Epäonnistumiset kyllä tuntuvat kunnolla… Huoh, osaisipa jonkun kikan, jolla siitä pääsisi näpsästi eroon.

    1. Kiitos kovasti!

      Pikkuhiljaa on varmaan se oikein reitti. Että kaikki muuttuu, ja tästä tokenee vielä!

      Aurinkoa sun kevääseen ja kiitos kun jaksat aina lukea & kommentoida!

Kommentointi suljettu.