Uupu.

Viime viikolla jouduin jäämään jälleen töistä pois, koska minulla todettiin kolme antibioottikuuria vaativaa sairautta

Kumpa olisin havahtunut tai herännyt siihen, että kenties tämä kaikki on jälleen selvä merkki henkisestä väsymyksestä? Sitähän se kuitenkin oli. Mulla on ennenkin henkinen väsyminen näkynyt kehollisina merkkeinä. Tosin, sairastumisen alussa. Lauantaina menin töihin, enkä palautunut siitä maanantaiksi. Maanantaina koko kehossa tuntui siltä, kuin olisi influenssa tulossa. Kerran sen sairastaneena tiedän, että miten alkuoireet alkavat. Siitä kuitenkaan (onneksi) ei ollut kysymys. Työpäivän päätyttyä raahauduin kotiin, nukuin tunnin, istuin kuumassa suihkussa tunnin, söin vähän ja menin yöunille. Nukuin melkein 12 h. Olin koko päivän hikoillut aivan hirveästi ja kärsinyt kovasta päänsärystä. Illan olin sitten aivan jäässä. Eilen aamulla tuntui, kuin en olisi nukkunut lainkaan. Minulla oli vain muutaman tunnin koulutus ja ajattelin, että sehän on ihan piece of cake. Selviän kyllä. Huomasin siellä, että ihan pelkkä istuminen ja keskittyminen vaatii nyt voimia aivan hurjasti. Kehossa tuntui vilunväreitä, samalla kun olin aivan hiessä, päätä ja silmiä jomotti, kurkku tuntui kipeältä ja olo sumealta. Kuulemani äänet ympärillä vääristyi. Kun koulutus oli ohi, kävelymatka ratikkapysäkille tuntui aivan tappavalta. Silmiä särki, näin kaiken kirkkaasti, tuntui että kehoni ei jaksa kannatella minua yhtään. Olin fyysisesti aivan loppu, mutta myös henkisesti – päälle löi aivan järjetön dissosiaatio pitkästä aikaa. Tein kotimatkaa (tai matkaa Jimmyn luo, mun kakkoskotiin) yli 1,5 h. Jonne ei todellakaan normaalisti kestä niin kauaa matkustaa. Yhtäkkiä Helsingin keskusta ei ollutkaan yhtään tuttu. Metrolle oli vaikea löytää. Hyppäsin väärään bussiin. Menin väärään rappuun. Kokeilin lukkoon vääriä avaimia. Makasin koko loppuillan Jimmyn sohvalla vilttien alla ja jouduin lääkitsemään itseäni kunnolla. 

Viime yönä olin kuulemma pyörinyt ja nukkunut todella levottomasti. Sen huomasi kun tyyny oli vinksallaan, peitto myös ja korvatulpat olivat lähteneet korvista yön aikana. Ja muistan, että uni oli aika kevyttä ja jotenkin levotonta. Tiesin jo eilen, että sairauslomalle minun on jäätävä, joten menin tänään lääkäriin. Teki mieli jättää pelkkä soittopyyntö. Mutta tiesin, että nyt se ei riitä. Että paikalle on mentävä. Matka sinne ja käveleminen bussilta teki tiukkaa. Teki mieli lyyhistyä maahan. Ihan kuin olisin jäänyt rekan alle. Vaikka onneksi viime öiset unet auttoivatkin vähän, voisin silti nukkua tänään koko päivän. Olen aamupalalla nyt ja yritän hyväksyä tilanteeni. Työkaverini sanoi hyvin, että palautuminen lauantain vuorosta olisi vaatinut kolme vapaapäivää. Se on totta. Ja sellaisia vapaapäiviä, että ei ole mitään suunnitelmia. Lepoa ja paljon unta. Toipumiseni on kesken, ja tässä uutta oli se, että harvemmin väsyn näin selkeästi fyysisesti. Se yleensä näkyy kognitiivisina oireina. Nyt olen kuitenkin selviytynyt ilman mitään kognitiivisia ongelmia (ilman muistihäiriöitä, pahempia sekoiluja, virheitä, keskittymisvaikeuksia jne). Tajusin, että SEHÄN ON ETENEMISTÄ SEKIN. Pystyn keskittymään työssä ilman mitään sekoilua ja poissaolevuutta. Pitää vaan muistaa, ettei säikähdä sitä, jos noita oireita vielä tuleekin. Mutta ensimmäistä kertaa uupumiseni näyttäytyy enemmän tällaisena fyysisenä jaksamattomuutena. Sellaisena, että luuhistun jokaiseen kadunkulmaan. 

Mutta, otan tämän mieluummin, kuin syvän mustan masennuksen. Toivon, että mieleni jaksaa pysyä valoisana ja kannatella nyt, kun kehoni on aivan loppu. Toivon niin, että ahdistus ja masennus eivät nouse pintaan kovalla voimalla. Yhden päivän tässä vietin aika syvissä vesissä. Eilen dissosioin ja ahdisti niin, että sattui vatsaan, mutta ilman pahimpia mustia kausia ollaan selvitty. Nyt koen lähinnä vaan tyhjyyttä. Mutta se on pitkälti tätä väsymystä.

Näillä ajatuksilla kohti loppuviikkoa. Kepeää, lempeää, levontäyteistä loppuviikkoa.

image111111.jpeg

Kommentit (11)
  1. Hei Miia,

    Tsemppiä minultakin täältä kannustusjoukoista! Ja kuten sinä ja ylläolevat kommentoijat sanoivat, olet nimenomaan edennyt :), vaikka tällaisia inhottavia takapakkeja tuleekin. Aurinkoista kevättä sinulle sinne!

    1. Moikka 🙂

      Ja kiitos kovasti. Ja kiitos siitä, että jaksat lukea ja seurata blogiani niin ahkerasti ja vieläpä kommentoida aina ajatuksiasi. Se tuntuu hyvältä, että tietää, että sielä toisella puolella on joku – joka ehkä saa jotain teksteistäni ja jaksaa myötäelää tän kamppailuni kanssa. Kiitos myös uskosta, että koet ja näet, että menen eteenpäin. Aurinkoista kevättä sinnekin ja palataampa taas! Tulee hyvä mieli näitä positiivisia kommentteja lukiessa. Olet huippu!

  2. Tsemppiä! Toi on etenemistä tosiaan niinku itsekin kirjoitit, että ei enää tuu niin suuria pudotuksia pimeyteen. Valo voittaa!

    1. Kiitos! Pimeys väistyy, vähitellen 🙂

Kommentointi suljettu.