Uusi vuosi

 

Hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toivottavasti pysytte matkassani tänäkin vuonna.

 

Tuntuu takeltelevan tämä kirjoittaminen, koska edeltävästä ja edeltävistä kerroista on niin pitkä aika. Enkä tiedä oikeastaan mistä aloittaa kuulumisten kertominen. Istun lähikahvilassa, vasta aamupalalla. Olen tällä hetkellä sairauslomalla. Nukuin eilen illasta 2,5 h päiväunet, ja vielä yön aikana 9-10 h, ja sitten vielä tänään klo 11 jälkeen lisää puoli yhteen saakka. En jaksanut mennä terapiaan, vaan kävimme videoyhteyden kautta asiat läpi. Mun webkamera ei toiminut, joten mun terapeutti ei nähnyt miten mun silmät painautui koko ajan kiinni. Sanoin, että on vaikeuksia muodostaa lauseita ja saada kiinni mistään. Se oli ihan ok. Vaikka olisin vaan hiljaa, sekin on kuulemma ok. Paljon puhuttiin, mutta samalla tuntuu, että olin jossain sumussa, etten muista kunnolla mitään siitä.

Päätä särkee ja väsyttää… Syy miksi jäin sairauslomalle, oli viime perjantaina terapeuttini kehotus. Hän katsoi minua, ja sanoi, että ”Miia oletko miettinyt, että jäisit vähän pidemmälle sairauslomalle?” Sanoin, että olin miettinyt, mutta yritin kuitenkin selvitä töissä. Hakeuduin hänen ehdotuksestaan psykiatrian päivystykseen ja sain siitä alkuun muutaman päivän ja ohjeen mennä kiirevastaanottoajalle omalle psyk.polille heti pyhien jälkeen. Eilen, eli tiistaina menin ja tapasin päivystävän psykiatrin ja sairaanhoitajan. Lääkäri kirjoitti minulle suoraan 2 vkoa nyt sairauslomaa. Ennen joulua sain joka päivä töissä (ilmeisesti) paniikkikohtauksen ja jouduin sen jälkeen mennä kotiin ja suoraan nukkumaan. Ne oli sellaisia, että unohdin ihan perusasioita, numerosarjoja, nimiä, pää tuntui kuormittuneelta, jouduin tarkistelemaan samaa asiaa monta kertaa, kun ”tieto ei pysynyt päässä”, tavarat putoili käsistä, alkoi tärisyttää ja itkettää. Sen jälkeen kehon ja mielen valtasi aivan ääretön väsymys. Töissä oli joulun alla aikamoinen kiire, se oli ehkä liikaa. Sain paniikki/ahdistuskohtauksia jouluna myös ollessani Kuopiossa. Olin koko ajan tosi väsynyt siellä. En jaksanut kauheasti tehdä mitään. Enkä keskittyä mihinkään. Jatkuvia dissosiaatiotiloja. Heti herätessä, pitkin päivää ja illalla. Käsissä ja jaloissa ei ollut tuntoa ja vasemmasta korvasta katoili kuulo. Sitten iski syyllisyys, että enkö voi täällä olla näiden rakkaiden ihmisten kanssa edes jotenkin tolkuissani. En voinut. Olisin halunnut olla enemmän avuksi joulupuuhissakin. Vaikka eihän se minun vika olekaan ja mun perhe on tosi ymmärtäväinen mun sairautta / tätä mun tilannetta kohtaan. Siskonikin sanoi, että nuo keholliset olotilat tulee käsittelemättömistä asioista. Niin kauan, kun en saa joitakin asioita käsiteltyä, ne ilmenee noin. Ja tiedän sen. Nukuttua sentään sain.

Uudenvuoden vietto sujui rauhallisesti hotellissa. Sielläkin, kaikista puitteista huolimatta sain pariin otteeseen ahdistus/paniikkikohtauksen. Toinen tuli uudenvuodenaattoiltana, kun lähdettiin syömään. Ihmispaljous, meteli, ärsykkeet. Alkoi tärisyttää, selkää pitkin valui hiki, en pystynyt puhumaan ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Kaikki ympärillä olevat ihmiset vaati kauheasti voimia, että pystyin havainnoimaan. Silmissä vilisi. Otettiin ruokaa sitten hotellihuoneeseen, että pääsin tilanteesta pois. Toinen samankaltainen tuli vuoden ensimmäisenä päivänä, heti herättyäni. Päässä oli kaaos, paljon ajatuksia, mutta samaan aikaan ei mitään. En saanut kiinni tunnetiloista. Musiikki piti ottaa pois ja en voinut kuin maata peiton alla silmät kiinni hetken aikaa. En tiennyt mikä on. Vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Aamupalat tuotiin sänkyyn eikä ollut kiire mihinkään. Mut ei se aina sitä katso. Näitä on nyt ollut. Ylikuormitustilaa. Pää ihan jumissa, eikä saa kiinni juuri ajatuksista ja tunnetiloista. Tiedän, että alla on surua, vihaa, mitä onkaan. Onneksi tässä juuri alkaneessa ihmissuhteessa (joo, me tosiaan aatonaattona sovittiin, että ollaan nyt pariskunta) voidaan puhua kaikesta. Se on helpottanut ja laskenut mun kynnystä olla ylipäänsä suhteessa. Ilman yrittämistä ei voi myöskään onnistua. Alkuun pistin aika paljon vastaan. Olin myös ihmeissäni, kun toinen kohteli niin hyvin, että onko tämä tottakaan. Ahdistuin, ja päätin, että tätä en ainakaan halua. Mutta nopeasti onneksi muutin mieleni. Ja olen ymmärtänyt omaa käytöstäni. Ollaan aika samanlaisia monessa asiassa. On mielenkiintoista peilata itseään toisen kautta ja ymmärtää itseään siten vaan paremmin. Samoin kuin toinen ymmärtää käytöstään minun kautta. Siihen auttaa jokaisen mahdollisen väärinymmärrys/konflikti-tilanteen perusteellinen läpikäynti. En missään nimessä voisi olla suhteessa, jossa tämä ei onnistuisi. Silloin suhde ei rakennu vahvalle ja vakaalle, rehelliselle pohjalle. Silloin maton alle kasaantuu asioita, jotka lopulta räjähtää käsiin. Suhteen pohjaa vahvistaa myös se tapa, miten ylipäänsä kohtasimme.

Tapasin hänet keväällä 2016 ja koin heti syvää yhteenkuuluvuutta. Ystävyyttä. Ymmärrystä ja lämpöä. Se oli molemminpuolista. Toinen yritti tehdä kaikkensa, että olisin voinut paremmin, vaikka itse voi huonosti. Meillä oli samanlaisia kokemuksia ja niiden jakaminen helpotti oloa. Istuttiin kallioilla ja katseltiin Etelään lentävää kurkiauraa. Poltettiin tupakkaa, (enhän minä edes polta). Siinä istuttiin vaan hiljaa. Nojailin olkapäähän. Ajatus helpotti, etten ole asioiden kanssa yksin. Olin huonossa kunnossa, en ollut jaksanut suihkuun tai pestä hampaita. Hän näki minussa kauneutta ja uskoi toipumiseeni. Molemmat olimme tahoillamme silloin kihloissa. Eikä siinä ollut mielestäni mitään hyvää ystävyyttä enempää.

Aika, tilanteet ja tiet veivät meidät kuitenkin toisistamme siinä kohtaa erilleen. Olin vähän katkera. Ja surullinenkin. En halunnut menettää häntä. Ikävä tietenkin jäi. Hänessä oli jotakin erityistä. Ajattelin, että ehkä näin piti käydä. 

Siinä välissä ehti tapahtua yhtä ja toista (niinkuin tiedätte); ero pitkästä suhteesta. Uusi rakastuminen, ja ero. Sydän oli särkynyt lopulta aika lyhyen ajan sisällä monta kertaa. Mietin myös, löydänkö koskaan sellaista ihmistä, joka OIKEASTI ymmärtää kokemaani? Ja pitää minua kaiken jälkeen silti ihan tavallisena ihmisenä, kuin ketä tahansa. Ajatus oli pelottava. Jos löydän kumppanin, jonka perhe ei ymmärrä ja hyväksy? Sitä olin pohtinut ääneen ennenkin. Täälläkin. Se olisi kova isku vyön alle. Entisen kihlattuni perhe kun niin tuki ja ymmärsi. Tärkeintä oli kuitenkin ensin löytää itsestä rakkaus ja hyväksyntä itseä kohtaan. 

Maaliskuun 2016 lopulla sain yllättäen sähköpostin. Häneltä. Viestiteltiin. Hän muisteli miten matkin Muumeja, sain kaikki nauramaan ja kun vihdoin ruokahaluni palasi, söin järjettömät määrät paahtoleipää. Haha. Olin todella iloinen, luulin, etten kuule hänestä enää ikinä. Sitten taas puolen vuoden hiljaiselo. Hän oli jostakin minun lähettämästäni sähköpostiviestistä saanut kylmät vibat ja ajatellut, että jättää mut rauhaan. Myöhään viime syksynä kuitenkin tuli tekstiviesti; nähdäänkö? Pyörrytti. Spontaani tapaaminen tapahtui keskellä yötä, sellainenhan olen. Kaikki tai ei mitään. Tietenkin nähdään! Taksi alle ja menoksi. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tai, no, sillä erotuksella verrattuna aiempaan, että sehän oli täysin selvä, että kyse on nyt kyllä aivan muusta, kuin pelkästä ystävyydestä. Hän kertoi ihastuneensa minuun jo silloin tavatessamme. Silloin kun olin vain haamu itsestäni. Mutta hän näki pintaa syvemmälle. Olin hämilläni. Mitä ihmettä? Miten se voi olla mahdollista?

Ennen joulua löysin tämän ihmisen antaman korun kotoani sattumalta. Luulin heittäneeni sen katkeruuksissani pois. Tällainen vahva muistikuva minulla oli. No, tosiaan aatonaattona sovittiin, että jatketaan tästä eteenpäin pariskuntana. Kääk.

Sain joululahjaksi häneltä lennot ensi kesälle haluamaani Euroopan kohteeseen. Ja uusivuosi vaihtui sviitissä. Eikä nämä, vaan se, mikä arvostus, ymmärrys, kunnioitus ja rakkaus hänellä on minua kohtaan. En ole kokenut ennen oikein tällaista. Voin oikeasti olla 110% itseni ja puhua ihan kaikesta. Pelkäämättä mitään, menemättä mutkalle, jäämättä jotain vaille. Olen riittävä. Tulen hyväksytyksi omana itsenäni. Ja siitä niin kiitollinen, mutta niin hämilläni. Minä riitän?

Näin on hyvä, vaikka haluankin edetä ja katsoa tämän kortin rauhassa. Pelkään ihan hirveästi heittäytyä uuteen. Pelkään, että minua sattuu. Mutta ilman heittäytymistä ei voi myöskään syntyä mitään uutta. Joskus on pakko. Vaikkei tiedä olisiko ihan valmiskaan. Aika näyttää. Keskeneräisiähän täällä ollaan jokainen. Parhaimmillaanhan toinen ihminen täydentää toista. Meillä on yhteys ja veto monella tasolla. Hän sanoo, että rakastaa minua enemmän kuin mitään. Olen saanut hänen siskosta ystävän. Aivan ihanan, rakkaan ystävän. Tapasin myös hänen perheensä viime viikonloppuna. Se oli huojentava ja ihana kokemus. Mitä hyviä tyyppejä! Ja mikä tärkeintä; he tietävät, minun ei tarvitse esittää.

Viime vuosi oli äärimmäisen opettava ja kasvattava. Toivon, että tämä uusi, juuri alkanut vuosi on jatkumoa sille. Toivon myös, että tämä vuosi tuo mukanaan enemmän onnellisuutta, terveyttä ja rakkautta. Aion askarrella aarrekartan ja aloitin eilen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjan. Aion keskittyä omaan hyvinvointiin entistäkin paremmin. Tänään menen joogaan. Viimeksi se sujui niin ihanasti, että sain pään tyhjäksi ja keskityttyä vaan kehoon. Siitä huolimatta, että syömisen kanssa on ollut haasteita, oli kroppa kuitenkin vahva ja toimiva. Tunnin jälkeen huomasin olevani enemmän läsnä tässä maailmassa ja tässä hetkessä, kun tietoinen mieli on välillä jossain muualla. Sitä lisää.

 

”Mietin pitkään uskallanko soittaa, entä jos ei enää sama oiskaan, mut tajuan heti kun halataan niinkun aikaa ei ois kulunu ollenkaan..

Meillä vaihtuu osoitteet ja tyylit, mut ollaan edelleen ne saamat tyypit, ei sua kukaan pystynyt korvaamaan, sä et arvaa kuin oon kaivannu sun naamaa”

Vilma Alina – Tänään ei nukuta

 

26195989_10155902343231678_7596066741862606762_n.jpg

Siinä hymyä ja hyvää energiaa, onnellisuutta hehkuvaa (ja rakastunutta) minua uudenvuodenaattona.

Kommentit (2)
  1. Ihanan onnellisen näköinen kuva sinusta!! En tiedä onko se samalta päivältä kuin vaieammat tuntemukset joista kirjoitit. Mutta joka tapauksessa, elämäähän se on. Että mieli voi mennä suunnasta toiseen tai kokea kaiken kerralla, varsinkin kuormittuneena. Mutta pääasia että hyviä ja onnellisia asioita on aina! Ja elämä on koko ajan opettelua, omien voimavarojen riittävyyden testailua, onnistumista ja epäonnistumista. Pääasia että aina sieltä noustaan, siihen pitää luottaa. Aina kun on huono hetki, se menee myös joskus ohi, ennemmin tai myöhemmin. Ja pääasia että on ihmisiä ympärillä jotka hyväksyy sut. Toivon sulle aivan ihanaa, rakkaudentäyteistä ja valoista vuotta 2018! Toivottavasti jatkat kirjottamista myös tulevana vuonna. Sä osaat sen ja näitä kirjoituksia on mukava lukea!

    1. Kiitos! Kuva on otettu uudenvuoden aattona. Parisuhteeni, kumppanini saa hymyni onneksi korviin saakka. Vaikka nyt olisi kuinka haastavaa, on äärimmäisen ihanaa, että hän on olemassa. Eli samaistun kyllä tuohon, että on pääasia, että on ihmisiä ympärillä, jotka hyväksyy mut – tällaisena kuin olen. Vajavaisena. Keskeneräisenä. Epäeheänä.

      Rakkaudentäyteistä vuotta sinnekin ja kiitos kauniista sanoistasi! Pysy ihmeessä mukana, jos tykkäät lukea kirjoituksiani ja olet vielä sitä mieltä että homma on mulla hallussa 😉 

Kommentointi suljettu.