What matters most is how well you walk throught the fire

36486820_10156403024046678_4142201781796995072_n.jpg

Koska olen nyt itsekseni ja omien ajatusteni äärellä, tekee entistäkin enemmän mieli kirjoittaa. Tiedän, että sekin vaikuttaa, että viikottainen terapia on nyt (tosiaan terapeuttini kesäloman vuoksi) neljän viikon paussilla. Aiemmin kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa ja nyt ollaan kokeiltu kerta viikkoon -taktiikalla. Ainoastaan yhdellä viikolla tarvitsin ylimääräisen tapaamisen, mutta muuten olen pärjäillyt hienosti näin. Tajusin, että lokakuussa tulee täyteen jo kaksi vuotta ja sitten pitäisi hakea sitä Kelan tukemaa kolmatta vuotta. Tuntuu hullulta, että pian on oikeasti kulunut pari vuotta ja tuntuu, että olen vielä alkutaipaleella. Vaikkakaan asia ei ole niin. Monta asiaa olen oivaltanut, moni asia on muuttunut ja onhan terapeuttinikin ääneen sen sanonut moneen otteeseen, että olen edennyt hienosti. Ja kuitenkin aika lyhyessä ajassa sieltä kaikkein pahimmasta. Vaikka samalla tuntuu, että tämä on ollut pitkä aika ja viime vuodet ovat olleet aika sumuisia.

Toipuminen ei ole koskaan suoraviivaista, mutta ne pudotukset eivät ole enää yhtä syviä. Se menee niin, että sieltä noustaan nopeammin, eikä painuta ihan pohjaan saakka. Jos mietin vaikka vuodentakaista, täytyy sanoa, että ihan totta – moni asia on muuttunut. Kirjoitinkin tuossa, (ei edellisessä, vaan sitä edellisessä) postauksessa alkoholista ja suhteestani siihen – viime kesä oli hyvin erilainen kuin nyt. Alkoholin avulla ”pääsi” (ainakin hetkeksi) pakenemaan tukalia tunteita ja tukalaa oloa, tosin, se nostatti ne hankalat tunteet lopulta pintaan ja leikin aikamoisella vaaravyöhykkeellä koko ajan. Pystyin tekemään silloin huomattavasti paljon vähemmän töitä, ahdistus vei usein tunneiksi kylppärin lattialle makaamaan.. No, blogini vanhempia tekstejäni lukiessa ehkä sen oivaltaa, miten syvällä sitä oltiinkaan. Saati sitten kaksi vuotta sitten. Itse en ole vielä kyennyt tekstejä lukemaan. Niille on kai aikansa ja paikkansa. Ja toisaalta, se olisi ehkä osittain ihan tarpeellistakin…

Melkein joka päivä mielessäni palaan siihen kaikkeen kokemaani. Ja ne kokemukset, muistot ja ne olotilat tulevat varmaan kulkemaan mukanani jollain tasolla läpi elämäni. Vertailen. Se kaikki pyörii mielessä, mistä selvisin. Välillä en tahdo uskoa itsekään, että oikeasti – olen elossa. Olen ihan järjissäni. Olin varma, että en ikinä enää pääsisi kiinni tavalliseen elämään. Se aivojen ja kehon ylikuormittuminen vei niin syvälle ahdistukseen, unettomuuteen ja ahdistuksen & unettomuuden ”yhteistyö” -kierteeseen, piinaan, joka lopulta kaiken panikoinnin jälkeen sammutti minussa kaiken. Pysäytti. Lamaannutti. Veti sinne toiseen ääripäähän. Olin niiiin syvällä pimeydessä, että en tiennyt, miten sieltä ylös kammetaan. Jos tavoitteet oli pystyä käymään vessassa, tai pestä hampaat ja ne jo tuotti äärimmäisiä vaikeuksia ja tuskaa, niin niinä hetkinä mietti, että miten tuosta muka jotenkin selvitään ja saadaan elämänilo takaisin. Mikään kun ei tuottanut iloa. Tehtävä tuntui mahdottomalta. Lopultahan lakkasin puhumastakin, sekin oli liian vaikeaa. Sanoa mitään. Olin käyttänyt kaikki kapasiteettini ja voimavarani loppuun. En edes jaksanut sanoa kiitos, kun olin syönyt – jos edes söin. Oksentelin kaiken ulos, ahdistus oli itselle pitkälti voimakasta fyysistä kipua ylävatsalla.

Dissosiaatio oli myös minulle uutta. En lähestulkoon ensimmäisinä kuukausina sen koettuani tiennyt siitä, mistä oli ylipäänsä kyse. Ajattelin, että olen lopullisesti seonnut, kenties psykoosissa tai minulla on jotain sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan kokenut. Eräskin lääkäri vertasi minua kilpikonnaan, miten se vetäytyy kuoreensa. Ja tämä on ihan totta. Onneksi sain 2016 kesän loppupuolella aivan ihanan lääkärin, joka täysin tiesi, mitä käyn läpi ja miksi. Samoin kun kymmenen viikon päiväsairaalajaksolla oli aivan loistava tuon osaston oma lääkäri. Dissosiaatiohan on usein (ja joskus aikaisemmin) virheellisesti tulkittu psykoosiksi. Välillä oloni oli sellainen, kuin olisin joku kiiltokuva tai tarra, joka on lätkäisty muuhun ympäristöön kiinni. Kaikki ympärillä oleva oli niin kirkasta, jotenkin… erillistä. Ääriviivat ja kaikki oli jotenkin selkeitä. En ollut siinä samassa maailmassa. Mieli oli muualla. Muistan eräänkin hetken, kun odotin päiväsairaalasta kotiin mennessäni bussia, miten tuntui, että seison metrin muiden yläpuolella. Välttelin katseita, koska tuntui, että se kaikki näkyi minussa. Että olen hullu. Aivan kajahtanut. Teki mieli todistella, että olin ennen ihan tavallinen, iloinen, työssäkäyvä ihminen. Ja että nyt.. Olen vain varjo entisestä. Mutta niin olin ja mitäpä siinä todistelemaan mitä olin ennen. En edes jaksanut. Hymy ei noussut kasvoille ollenkaan.

Olin kuin zombi. Liikuin ympäristössä, mikä ei kohdannut ollenkaan oman kehon ja mielen kanssa. Peilistä katsoi vieraat kasvot. Siksi välttelin vessassakäyntiäkin. Saatoin maata sohvalla ihan järjettömässä vessahädässä, mutten halunnut nähdä peilikuvaani. Vaikka kuinka vääntelin kasvojani, en tunnistanut itseäni. Pelot oli niin todellisia ja voimakkaita, että melkein mikä tahansa pelotti niin, että mittasuhteet olivat suuret ja mitään ei uskaltanut tehdä. Pelkäsin älyttömän paljon sitä, ettei mikään tule muuttumaan. Muisti pätki paljon, tutut paikat oli aivan tuntemattomia. Myös reitit, mitä ennen kuljin, oli yhtäkkiä sellaisia, etten selvinnyt niistä itsekseni. En muistanut miten mihinkin mennään ja miten mistäkin paikasta pääsee takaisin. Ei sitä oloa voi selittää. Tunsin pelkkää tyhjyyttä. En tuntenut mitään. En tuntenut enää itseäni, en saanut yhteyttä sisimpääni, mutten myöskään tuntenut oikein mitään tavallisia tunteita vaikka niitä hakemalla hain. Yhteys kehooni katkeili hetkittäin. Sellaisena robottina eläminen oli kamalaa. Ja sen vain muistan, miten aurinko ja kirkkaat päivät olivat minulle painajaista. Itse kun ei todellakaan ollut läsnä siinä samassa maailmassa. Se vaan korosti sitä oman maailman ja muun maailman erillisyyttä. Monesti minulle sanotaan, että älä mieti niitä aikoja. Haluan miettiä siksi, että tajuan, mistä olen selvinnyt. Haluan myös kertoa niistä, jotta en unohda, missä olin ja missä olen nyt. Ja toivon, että jos joku kokee jotain lähellekään samanlaista, niin voisin taputtaa olalle ja sanoa, vielä se helpottaa. Ja että et todellakaan ole yksin. 

Ihminen voi tehdä myös rakastamiaan asioita liikaa – polttaakseen itsensä loppuun. Niin minulle kävi. Rakastin elämääni, kaikkea mitä tein. Mutta tein kaikkea aivan liian suurella intohimolla, kauheilla kierroksilla ja lepohetkiä oli oikeastaan aika tosi vähän. Olihan se elämä sellaista suorittamista ja pelosta käsin elämistä. Halusin elää täysillä, jos vaikka sattuisin kuolemaan. Kuolemanpelko oli läsnä aina. Kontrollintarve oli voimakas. Kun kontrollin sitten kaiken tuon pyörityksen jälkeen menetti, tajusi, että pelkäämällä ja kontrolloimalla tätä elämää ei voi hallita. ”Mikään” ei lopulta ole meidän omissa käsissämme, jos jotain eteen tulee – se on tullakseen. Sairastuminen oli viimeinen asia, mitä uskoin juuri minulle käyvän. Se ei vaan katso aikaa eikä paikkaa. Eikä sitä, onko ihminen oikeasti pohjimmiltaan iloinen ja onnellinen.

Tulen varmasti palaamaan näihin muisteloihin vielä moneen otteeseen blogissani, vaikka näistä sairastumiseen johtavista syistä ja tästä taipaleesta on paljon tekstiä, mutta katselen sitä kuitenkin näin heinäkuussa 2018 vähän eri valossa, kuin heinäkuussa 2016. Esimerkiksi. 

Pitäkää itsestänne huolta!

Kommentit (5)
  1. Olen juuri nyt tuossa kuvailemassasi tilassa missä olit joskus. Olo on todellakin kuin zombilla. Niinkuin eläisi jonkun toisen elämää, enkä kuulu tähän yhteilöön. Mutta en ns näe itseäni kehon ulkopuolella. Todellisuutta olisi ihana päästä pakoon. Hämään itseäni somella ja äänikirjoilla. Unettomuus, pelko, lamaantuneisuus kaikki tuttua. Täysillä eläminen kuvaa hyvin sitä mikä ajoi tähän kuntoon. Halusin kokea ja tehdä kaikkea kun ennen ei ollut saanut. Kauhea kiire oli elää. Lohdullista, että menee joskus varmaan ohi tämä olo. Olisipa jo ens vuos nii pääsis terapiaan.

    1. Mä toivon sulle isosti tsemppiä! Mulle saa laittaa meiliä miiajohannablogi@gmail.com jos haluat laittaa ihan yksityisenä ajatuksiasi. Vastailen mielelläni. Toki toivon myös, että luet blogini tekstejä ja ehkä saat niistä jotain vertaistukea! Ja joo, ajatuksesi kuulostaa niin tutulta…

      Mä löysin sun blogisi kans tänään ja hassua, että nyt kommentoit mun blogia. 

      Halaus!

      1. Kiitos

        Varmasti tulee luettua vertaistuki mielessä tätä blogiasi. 

    2. Niin ja.. Tänään kävi silleen, et lähdin viemään roskat ja kävin vaa lähi ärrällä, niin säikyin autojen ääniä, koiria, kaikkea. Tuli hätä ja nopeesti vaan takas kotiin vällyjen väliin. Ei oo helppoo. Muutaman päivän ku sairastelee täällä neljän seinän sisällä niin sitä vaikeampaa on kohdata muuta maailmaa.

      1. Jotain ääniä tosiaan säikähtää ja joskus ihan huvittaa, että mitä mä tollain menin säpsähtämään ku ei oo mitää hätää. Toisinaan taas ei osaakaan ajatella niin järkevästi.

Kommentointi suljettu.