Talviautoilu

Talviautoilu saa minut puhumaan autolleni, kiittämään sitä sekä kehumaan tavanomaista vuolaammin. On nimittäin niin, että vain auton kori on lumen, jään, tuulen ja sateen sekä muiden autojen ja mahdollisten eläinten välissä. 

Talviautoilu on pahimmillaan kaukana hallitusta autoilusta. Rekkaa tulee vastaan, lunta pyryttää joka ilmansuuntaan ja on pimeää. Mikäli pahimipien olosuhteiden vallitessa aikoo hirvi kulkea tien ylitse, niin autoilijalla ei ole mitään tehtävissä. Ei yhtään mitään. 

Suomen talviautoilussa on otettava huomioon, että sade on mahdollisesti myös vettä, ainakin asuttessa Etelä- Suomen alueella. Vettä tulee kuten luntakin, ylöspäin, alaspäin ja vaakatasoon.  Vesi tekee hauskan efektin yhdessä märän asfaltin kanssa, ne nimittäin kadottavat kaiken valon itseensä. Pimeys on kokonaisvaltaista ja jälleen voi vain toivoa, ettei kukaan kiireinen tahdo ohittaa pahassa paikassa ja että peuraperhe älyää pysyä sateensuojassa metsän siimeksessä.

Pitkät valot on tarkoitus kytkeä päälle pimeässä ajettaessa. No, jos sataa lunta tai vettä niin maan perusteellisesti, niin pitkistä ei ole mitään hyötyä. Niitä voi laittaa päälle ja pois, arpoen kumpi vaihtoehto on vähemmän vaarallinen. Vaarallisen tilanteesta tekeekin juuri se, että kuski epäröi kumpia valoja käyttäisi ja keskittyminen menee manaamiseen ja turhautuneeseen sadatteluun. 

Puhdistamattomat auton katot saavat rauhallisemmankin kuskin raivon valtaan, joskin pelko hiipii sen kaveriksi ja sen myötä kuljettaja onkin verenpaineen kyllästämä ja rattia täysillä puristava tapaus. Aika ajoin koen halua kulkea huonosti puhdistettujen autojen perässä ja niiden kuljettana pysähtyessä käydä yhdessä lävitse autonpuhdistamisen alkeet. On vain niin, että töihin tai kotiin on ehdittävä, joten tämä toimintatapa jää ajattelun asteelle. Kehnosti puhdistetut tuulialasit saavat aikaan hämmästyksen ja tuumauksen kuljettan mahdollisesta mielenterveydestä ja näkökyvyn rajoittuneisuudesta.

Varovaisuus kehnolla kelillä on hyväksi. Turvaväli, sopiva tilanneneopeus ja lisäajan varaaminen totuttuun ajoaikaan nähden. Huoh…Parhaimmillaan, sillä näinkin usein käy, kaikki noudattavat hyväksi havaittuja keinoja suoritua turvallisesti perille, mutta aina on liikkeellä joku, joka luulee olevansa kuolematon. Kuolemattomien kohdalla ajattelen hetken, jotta välttäisin verenpaineen nousun, että kuljettajalla on kiire sairaalaan juuri saamnsa puhelun vuoksi ja kyseessä on onnettomuus ja tai synnytys. Ei auta ajattelu, kun kolmatta aamua peräkkäin sama auto kaahaa kuolemaa uhmaten ohitse. En usko, että kyseisen auton kuljettalla on vaarassa olevia sukulaisia niin montaa ja tuskin on synnyttäviä naisiakaan. Sanottakoon, että alinopeutta ajava, liian arka kuljettaja ei luo yhtään turvallisempaa ajoympäristöä, vaan saa aikaan jojottavan autoletkan ja rauhallisemmallakin kuljettajalla herää ohitushalut. 

Radio on ystäväni ja totuttuun tapaan laulan mukana epävireisesti ja kovaa. Myrskyisinä aamuina laulamisen sekaan sekoittuu tiedotteita liikenteestä ja päivityksiä onnettomuuksista. Niitä kuunnellessa laskee omaa jäljellä olevaa ajomatkaa ja toivoo ettei juuri tämä ajomatka ole tilastollinen tappio muuten niin puhtaassa ajohistoriassa. 

Jokainen perille pääseminen tuottaa helpotuksen henkäyksen. Ensin on istuttva hetki ja mietittävä, että totta tosiaan olen selvinnyt. Seuraavaksi on irrotettava sormet ratin ympäriltä ja käänneltävä päätä, jotta veri kiertäisi paremmin. Nouseminen autosta jäykistyneiden jalkojen varassa onnistuu kyllä ja muutaman askleeen jälkeen olen kuin ennenkin. 

Yhtenä aamuna ajelin jälleen töihin. Ihastelin kaunista lumen valkaisemaa luontoa ja olin tyytyväinen, että aura-autot olivat tehneet työnsä, ei tuullut eikä lumi pöllynnyt. Pellot hohtivat valkoisuuttaan ja havaitsin hirviperheen tummat hahmot lunta vastan. Hetken päästä tien toisella puolella erottuivat peuraperheen siluetit. Mietin, että johtuuko eläinten runsas esille tulo lumesta vai erottuvatko ne lunta vasten? Miettiminen ei paranna liikenneturvallisuuden tunnetta, mutta onneksi olen minä ja keskityn jälleen laulamiseen, eikä aamun aikana tule yhtään tiedotetta liikenneonnettomuuksista.

Talviautoilu voi olla siis myös kaunista ja tunnelmallista. Parhaimmillaan puut ovat saaneet ylleen huuruisen hunnun ja jos aurinko suo meille ilon ja valaisee edes hetken pimeyden keskellä, niin näky on kuin satumaisemasta. Tosin jo seuraavana aamuna vesisade on huuhtonut ihan kaiken pois ja asfaltti naureskelee imien kaiken katuvalojen tuottaman heikon kajastuksen itseensä.

Kaikenlaista on talviautoilu. Se on myös huolta läheisistä. Useat puhelut ja viestit kulkevat langattomia verkkoja myöden, kun ihmiset varmistavat, että läheinen on varmasti päässyt turvallisesti perille. Ilmassa on lumen ja veden lisäksi huolta, välittämistä ja rakkautta. 

Ajakaa turvallisesti!

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Työn kautta ajatuksiin tulevaa

Vetää hiljaiseksi, kun vanhempi itkee, ilmaisee väsymystään tai toteaa hiljaisella äänellä tyytyväistyyttään nykyiseen tilanteeseen. Tuntuu sanattomalta ja asettomalta, kun vanhempi kertoo omasta ahdistuksestaan ja keinottomuudestaan tukea lastaan koulutyössä. Vanhemmat istuvat saman pöydän ääressä, jossa parhaimmillaan istuu sosiaalityöntekijä, kuraattori, psykologi, opettaja, ohjaaja, lääkäri, sairaanhoitaja ja rehtori. Vanhemmat ovat vanhempia lapselle, jota meidän systeemissä kutsutaan erityislapseksi, mutta vanhemmilleen lapsi on vain erityisen rakas lapsi. 

Menneiden kahden viikon aikana olen istunut useassa palaverissa. Olen istunut ja puhunut. Olen kuunnellut, kirjoittanut ylös ja miettinyt sanojani. Lisäksi olen puolustanut, väittänyt vastaan ja perustellut. Olen ollut monta kertaa varma asiastani ja lähes yhtä monta kertaa olen epäillyt oikeassa oloani ja sitä olenko kyennyt ajattelemaan käsillä olevan lapsen asiota riittävän laajalla katsantokannalla. Olen pohtinut oikeuttani sanoa tiettyjä sanoja ja havaintoja. Joudun miettimään onko sanottavalla asialla merkitystä minulle ja minun oikeassa ololle vai onko sillä todellista merkitystä lapsen asialle. Useaan kertaan huomaan haasteen edessä sen, että ensin on eroteltava se onko kyseessä aikuisen hätä ja väsymys vai onko kyseessä lapsen todellinen tarve. Harmillisen usein havaitsen, että lapsen koulunkäyntiin halutaan muutoksia aikuisten tarpeiden kautta ja lapsen tarpeet joutuvat niihin mukautumaan. Ei ole niin, etteivätkö aikuiset tekisi parhaansa ja hyvällä tarkoituksella, mutta resurssit ja rakenteet eivät aina ole lapsimyönteisiä, lapsilähtöisyydestä puhumattakaan. Sen tiedän, että jokainen vanhempi ja huoltaja tekevät parhaansa, mutta koulumaailman systeemi ei aina vastaa parhaalla mahdollisella tavalla heidän lapsen tarpeisiin. 

Työurani aikana olen joutnut ottamaan esiin vaikeita asioita. Olen sitä mieltä, että ei ole olemassa asiaa, joka ei suoralla ja kunnioittvalla tavalla puhuttuna, voisi selvitä tai ainakin kulkea parempaan suuntaan. Vanhemmat ja lapset ovat ansainneet suoraan puhumisen. He ansaitsevat myös kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen, vaikka kaikkiin tarpeisiin ei kyettäisikään vastaamaan. Usein aito kohtaamien vie eteenpäin jaksamista ja yhteistä yrittämistä, vaikka käsillä oleva tilanne ei muuttuisi mihinkään. 

Kuinka moni meistä haluaisi kuulla, että tämäkään opetusryhmä ei ole oikea paikka lapsellesi? Lapsesi edelleen huutaa, lyö ja reagoi impulsiivisesti tilanteisiin, joissa hänen ikäisensä ei enää yleensä niin tee. Miltä tuntusi saada puhelu, jo kolmas saman viikon aikana, jossa kehotetaan hakemaan huollettava pois, sillä kiinnipito on jatkunut jo yli puolituntia? Ei, lapsenne ei opi samaan tahtiin kuin muut. Onhan tästä jo monta kertaa puhuttu, mutta silti lapsenne edelleen käyttäytyy asiattomasti. Voisitteko kotona enemmän puhua näistä asiosta. Onko teillä vanhemmilla mitään käsitystä mikä auttaisi tätä lasta käyttäytymään ja olemaan asiallisesti koulussa? 

Ei ole vanhempien tehtävä ratkaista koulussa tapahtuvia opetusjärjestelyitä. Ei ole vanhempien tehtävä ratkoa pedagogisia toimia,  ryhmäjärjestelyitä, välitunteja tai ruokalassa aiheutuvia ongelmia. Vanhempien tehtävä on rakastaa lastaan, kasvattaa häntä parhaansa mukaan ja antaa tukea koilunkäyntiin. Muut haasteet on koulun selivitettävä ja etsittävä keinoja ja esitellä ne vanhemmille. Yhdessä käydään lävitse ollen samalla puolella, lapsen puolella. Koulun aikuisten keinottomuus tai väsyminen eivät ole lapsen vika eikä kodin tarvitse sen vuoksi yrittää vielä enemmän. Koululla on oikeus olla myös hetkellisesti keinoton, mutta sen työnkuvaan kuuluu asioiden selvittäminen ja uusien toimtatapojen etsiminen ja kokeileminen. Pois entisestä ja uudet lasit silmille. Luulen, että ihan kaikkea ei vielä ole kokeiltu…..

Näinä muutaman viikkona, jos aikaisemminkin 17 vuoden aikana, on myötätuntoni ollut vanhempien ja huoltajien puolella. Me, joiden lapset eivät ole ns. erityislapsia, emme voi kuvitella miltä tuntuu istua pöydän ääressä, jossa jälleen kerraan käydään lävitse lapsen haasteita ja sen myötä syntyviä ongelmia. Me emme tiedä miltä tuntuu mennä kotiin ja illan tullen vastata lapsen kysymyksiin, joissa hän kysyy miksi en onnistu, miksi taas meni huonosti. Miltä tuntuisi tietää, ettei lapsesta ehkä koskaan tulee yhteiskunnan olettamaa yhteistä hyvää tuottavaa yksilöä? Miltä tuntuisi paijata nukahtavaa lasta, jonka haasteet ovat niin suuret, ettei edes viisaimmatkaan asiantuntijat osaa antaa vastauksia? 

Kodin ja koulun välinen yhteistyö ei saa olla vain kauniita sanoja ja hyviä pyrkimyksiä. Mielestäni hyvä alku on aito kohtaaminen ja suoraan puhuminen. Empatiakyvystä ei ole haittaa. Olisi hyvä pysähtyä ennen jokaista kohtaamista ja asettaa itsensä ihmiseksi asiantuntijan sijaan ja hetki kuvitella miltä itsestä tuntuisi. Ihmiseltä ihmiselle, ei siis niin kovin vaikeaa.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Työ