Kuinka rakastankaan suomenkieltä, äidinkieltäni.  Se taipuu suussani moneksi, muotoutuu ajatuksissani hahmoihin, jotka yhdessä saavat aikaan puhetta, kirjoitusta ja tekoja. Ymmärrän sen vivahteet ja sävyt. Leikittelen sanoilla, tavuilla ja yksittäisillä kirjaimilla. Nuo ovat minun ystäviäni, minun tulkkejani. Sanat ovat perusmuodossa, monikossa, taipuvat ja ovat taipumatta. Niiden avulla pääsen sisään, tulen sieltä ulos ja tulen joksikin, kunnes haluan kieltää kaiken tai ilmaista jonkun tapahtuneen eilen tai ehkä sittenkin huomenna. En mieti kaksoiskonsonaatteja. diftongeja en pisteitä ja pilkkuja. vaikka joku pilkunviilaaja minun näin toivoisi ehkä tekevänkin. Kirjoittaessani käännän kielen tahtomaani muotoon. Muoto on yksilöllinen ja hienointa on se, että kukaan muu ihminen maailmassa ei laittaisi sanoja peräkkäin, niin kuin minä laitan. Käytän pilkkua haluamassani kohdassa, koska minusta se kuuluu juuri tähän ja koska kyseessä ei ole oikeinkirjoituksen malliesimerkki. Onkin siis ihan sama mitä pilkun paikasta joku toinen sanojensa tuottaja ajattelee. Tehostan ajatustani huutomerkillä, kolmella pisteellä tai pisteellä, ehkä kieliopillisesti väärin, mutta minulle oikein. 

Puhuessani sanat helposti ruuhkautuvat ulos tulleessan. Joskus ne suorastaan kilpailevat järjetyksestä, mutta ilmaantuvat kuta kuinkin oikeassa ja järjellisessä järjestyksessä. Tämä helpottaa vuorovaikutusta ja asian etenemistä. Tulen ymmärretyksi, useimmiten. Ymmärrän kuulemaani ja aivoni lajittelevat sanoja, lauseita ja kokonaisuuksia ja muodostavat salamannopeasti vastasanoja ja auttavat kieltäni taipumaan oikein ottaen tarvittavat lihakset ja hengityksen rytmin käyttöön. Äänihuulet värähtelevät toivoen lepoa, mutta käskystäni tekevät kuitenkin tehtävänsä. Harkinta astuu aika ajoin kehiin ja saa kielenkantani hidastamaan tahtiaan ja luottamaan järjen hiljaiseen ääneen. Sanat ovat innokkaita,  mutta suostuvat pidättäytymään niin tahtoessani. Nielen niitä vatsani täyttymättä ja mieleni huojentumatta. Pidätellyt sanat odottavat parempaa hetkeä. Joko ne vuodattuvat sormien kautta tyhjälle paperille, tietokoneen näytölle tai ne tulevat kuulluiksi oikeassa paikassa, oikean ihmisen kuultaviksi. Sanat eivät mene hukkaan. Kerran sanottua tai kirjoitettua ei muuksi muuta. Sinä ymmärrät ne ehkä toisin kun ajattelin, mutta siihen sinulla on oikeus. Jos kuitenkin loukkaannut, et ymmärrä tai ihmettelet, niin käytä sanojasi ja kysy. 

Olen käyttänyt sanoja ja kieltäni moneen. Olen sivaltanut tahallisesti satuttaakseeni ja olen kuiskaillut niitä lemmekkäästi ja ynähdellen. Käyttäessäni sanoja työssäni sanoja, jotka vaikuttavat lapseen, vanhempaan tai johonkin asiantuntijaan, pidättelen niitä, pyörittelen ja tunnistan vastuuni sanojen tuottajan. Asetan niitä järjestykseen, joka on korrekti, asiallinen, rehellinen ja mahdollisimman objetktiivinen. Ei ole minun oikeuteni purkaa viattomia sanoja oman turhautumiseni tai tunnetilani mukaan, joten asettaudun tilanteeseen ammatillisesti ja muistan vastuuni. 

Olen joutunut opettelemaan sanojen käyttöä uusilla tavoilla. Olen avautunut niiden avulla, jotta olen oppinut tuntemaan itseni. Olen oppinut sanojen avulla miettimään ajatuksiani ja hyväksymään sen kuka olen. Jos sanat jäävät vain itselle, on niillä riskinä kierotua, hukata tavuja ja muuttaa sisältöä niin, että lopulta olet hukassa ja ihmettelet oloasi. Ei sanoja saa säästellä, mutta tilanne, jossa niitä käytetään on opittava arvioimaan oikein. Joskus sanat livahtavat huomaamatta, ihan varkain ja saattavat saada aikaan reaktioita, joita olen tahtonut välttää. Silloinkin on seisottava sanojensa takana. En voi kieltää niitä, en muuttaa niitä vaan on otettava vastaan mitä sanoista seuraa. Yritän pehmentää, väittää olevani väsynyt, mumisen jotain epämääräistä ja lopulta ehkä pyydän anteeksi, kaunis sana muuten. Livahdukset ovat osa minua samoin kuin harkiten ilmaistut sanajärjestyksetkin. 

Viikonlopun aikana huomasin, taasen kerran, kuinka arvokasta on omata äidinkieli, sanat ja riittävä kapasitetti käyttää niitä yhdessä. Pöydässä, jonka äärellä istuin, yhtenä kutsutuista, vilahteli sanoja suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja ihan esimerkin omainaisuudessa paikalla kävivät myös pienessä roolissa venäjä ja puola. En kyennyt keskittymään mihinkään kunnolla. Huomasin, että jos olisin tahtonut ilmaista itseäni haluamallani tavalla, niin olisin joutunut hakemaan sanoja. Olisin etsinyt niitä ja osa olisi jäänyt löytymättä. Minun etsiessä, keskustelu karkasi ja sanani jäivät vain minulle. Niinpä keskityin kuuntelemaan. Avartavaa sekin ja minä sekä sanani olimme rauhassa. Me odotimme meille sopivaa väliä, kuuntelimme ja nautimme erikielisten sanojen leikistä pöydän ylitse puhujalta toiselle. Tämä sai minut muistamaan, kuinka paljon rakastan äidinkieltäni ja kykyäni puhua sekä kirjoittaa. Olen kotimaassani, saan käyttää äidinkieltäni, puhua ilman liiallista ponnistelua vain antaen sanojen virrata. Mieheni käyttää minun äidinkieltäni, luopuen itselleen ominaisesta ilmaistusta. Se tuntuu hyvältä ja arvostan häntä siitä.

Olen onnellinen, että pystyn täyttämään tahtoni mukaan oman elämäni puhekuplat.