Naislaif

25.8.2015 Naislaif

Vähän koulusta ja oppimisesta

Meistä jokainen on käynyt koulua, joten näkökulmia löytynee jokunen. Kummallista, että ihmisen käytyä lääkärissä, kirjastossa tai kaupassa, hänestä ei automaattisesti tule sen alan asiantuntijaa, mutta koulusta me tiedämme kaiken, koska olemmehan sitä vuosia käyneet. Omat näkemykseni perustan omaan koulunkäyntiini, omien lasteni, tuttujeni lasten, kuulemani, lukemani ja yli 11 vuoden kokemukseen yleis- ja erityisopetuksen eri työtehtävissä toimimiseen. Olen myös aikuisopiskellut, lisännyt tietoani oppisopimuksen keinoin ja vieläkin janoan tietoa ja oppimista.

Viime päivien aikana on noin 60 000 ekaluokkalaista aloittanut koulunkäyntinsä. Media täyttyy suloisista haastatteluista ja kaikkialla toitotetaan suojatien merkityksestä. Huomioi näinä päivinä pieni keltanokka liikenteessä. Päteekö tämä muistaminen vielä marraskuun pimeässä aamussa, jolloin tuo samainen keltanokka kävelee sitä samaa koulumatkaa, vieläkin yhtä pienenä ja kokemattomana. Mutta onhan toki hyvä julistaa vuoden muutamana päivän liikenneturvallisuudesta. Kuka jauhaa säännöistä ja huomioimisesta, kun kolmasluokkalaiset saavat kulkea pyörillä itsenäisesti kouluun ja ensikertaa mopon selässä kouluun ajelee epävarma murkku? Hienoa on muistuttaa ja huomioida, mutta huomio kuuluu kaikille koululaisille ja kaikkina päivinä olivatpa he koulussa tai vapaalla.

Koulun aloittaminen on jännää puuhaa ja into näkyy silmissä ja huonosti nukuttuina öinä. Käsi tärisee ja vähän äänikin, kun vastataan esitettyihin kysmyksiin, miltä tuntuu kun koulu alkaa? Onko kivaa? Onko reppu ostettu? Jännittyneet korvat kuulevat opastuksia. Muista olla ahkera. Muista kuunnella ja totella opettajaa. Lue läksyt ja lue myös kokeisiin. Ensimmäisen koulupäivän iltana isovanhemmat soittavat ja kysyvät kuinka eka koulupäivä meni ja Aapista ihaillaan ja se päällystetään, koska se ole läksynä. Repussa on hieno penaali, itse valittu ja sen sisällä terävät kynät. Kännykän käyttöä on harjoiteltu ja kengännauhat pysytvät itse sidottuina jo melkein kiinni. Ihanaa ja jännittävää aloittaa koulu. Vihdoinkin ja kaikki kannustavat ja ovat kiinnostuneita, joten ei ihme, että pieni ekaluokkalainen on mielestään elämänsä jännittävimmän päivän edessä. Mitä sitten tapahtuu?

Osa vanhemmista tietää varmasti kuinka lasta on opetettava ovathan he tutustuneet opetussuunnitelman sisältöön ja pedagogiikan keinoihin, joilla oppimista edistetään ja suunnitellaan. Vanhemmat osaavat ottaa huomioon ison ryhmänhallinnan keinot, erityisoppilaiden tarpeet ja osaavat suhteuttaa vaatimuksensa eritasoisten lapsien tarpeiden mukaan, ei vain yhden, eli omansa. Lisäksi usea vanhempi ihmettelee, että miksi lapsi ei opikaan siinä tahdissa kuin ajattelivat. Huono opettaja lienee,koska vaatii vielä kotonakin opiskelemaan, ikään kuin vaatisi, että vanhempien on kotona omien töidensä lisäksi vielä tehtävä opettajankin työt. Kummallista touhua. Puhumattakaan käytöstavoista, joita koulu vaatii. Monen vanhemman on vaikea nähdä mitä hyötyä on syödä ilman päähinettä tai tervehtiä aamuisin ja ottaa osaa ryhmätöihin kaikkia osallistaen ja huomioiden. Miksi ei saa käyttää tietokonetta, onhan se nykyaikaa ja unohdetaan käsinkirjoittamisen jalo taito ja sen tuomat hyödyt hienomotoriikalle sekä aivojen monipuoliselle käytölle. Kun minä olin lapsi ja nuori, kun minä jouduin opettelemaan ulkoa, kun minä inhosin liikunnan lisäksi ruokaa ja useaa opettajaa. Oli ankeaa ja vaikeaa ja onneksi se loppui aikanaan. Mutta, koska asumme Suomessa on pakko käydä koulua, on pakko opiskella ja käydä koulua, koska muuten soittaa lastensuojelu ovikelloa, joten mene hitossa sinne kouluun, ettemme joudu vaikeuksiin. Toisaalta lapsi syyllistetään. Saat ilmaisen opetuksen, ilmaisen ruoan ja terveydenhoidon, jonka me aikuiset maksamme verorahoilla, joten ole tyytyväinen. Muissa maissa ei saa käydä koulua ja siellä lapset olisivat onnellisia, jos saisivat olla sinun sijassasi.Innokkassti koulun aloittanut ekaluokkalainen on hiljaisempi, oppimisen aiheuttama ilo on sammunut ja silmät hamuavat mielummin tv-ruutua kuin oppikirjaa. Isommat sisarukset ovat omilla kommenteillaan latistaneet koulun hienouden, koska onhan koulu vain pakko. Ei tiedä ipana ketä kuunnella opettajaa, vanhempia, isompia lapsia vai kentisen mummia. Onko koulu ja aikuiset pilanneet koulunkäynnin? Tiedämme, että koululla on iso rooli oppimisesta ja senkin on katsottava aika ajoin peiliin ja uudistettava itseään, mutta mikä on kodin rooli oppimisen ilon säilyttämisessä.

Koululainen saa usein kysymyksen: Miten koulupäivä meni, mitä oli ruokana ja tuliko läksyjä? Nämä kysymykset osoittavat välittämistä ja huomioivat, että lapsi käy koulua. Lapsi vastaa, hyvin, makkarakeittoa ja tuli. Keskustelu käyty ja sama käydään huomenna uudestaan. Viikonloppuna isoäiti kysyy: Oletko ollut ahkera ja onko tullut paljon läksyjä? Vastaus: Joo ja on. Kukaan ei muistuta ketään muistamaan suojatien merkitystä tai osta uusia teräviä kyniä, koska ne ostettiin syksyllä ja saahan niitä koulustakin. Uusi reppu on hieman ryvettynyt, mutta seuraavaa pitää odottaa kuulemma tulevaan syksyyn, koska ihan hyvä se on ja pidä siitä parempaa huolta. Nukkumaan ajoissa,koska aamulla on pakko mennä kouluun. Opettaja suuttuu, jos myöhästyt, kaikki katsoo ja ajattelee, että kuinkas se nyt noin. Jälki-istunnon uhka istuu olkapäillä unohdettujen läksyjen vuoksi. Lue, tee läksyt ja syö kunnolla. Kaikki mielummin ennen kuin vanhemmat tulevat kotiin, jotta ne sitten on tehty.

Voisiko kysymykset esittää toisin. Voisiko kysyä: Mitä tänään opit koulussa? Miten opit ja voisitko näyttää kuinka sen teit? Onko repussa kaikki tarvittava ja pakataanko liikuntavaatteet yhdessä? Pieni vaimentava sana isosiskolle, joka muljauttelee silmiään ja yrittää vaimentaa pienen ilon koulusta. Kysyä häneltä samat kysymykset. Voisiko istua hetken alas ja ihmetellä opittua ja pohtia kuinka voisi oppia itsenäisesti lisää, voiko sen yhdistää leikkiin ja löytyykö kotoa ja omasta elämästä jotain, jonka opittuun voisi liittää. Voisiko koulunkäynnin sijaan enemmän innostu kaikenlaiseen oppimiseen ja sytyttää oppimisen ilo ja ylläpitää sitä. Kannustaa lasta hyvistä kysymyksistä ja havainnoista ja palkita yrtyksestä. 10 arvosana kokeesta ei ole rahapalkinnon arvoinen suoritus. Mitä jos lapsi ei koskaan saa 10 ja kokee sen vuoksi jatkuvaa epäonnistumista. Ja sama lapsi lukee jokaiseen kokeeseen ja yrittää aina parhaansa. Eikö yrittäminen pitäisi palkita ennemmin kuin hyvä numero. joka on aikuisen mielestä riittävä.

Kuinka ylläpitää intoa, joka loistaa ekaluokkalaisen silmissä? Kuinka sytyttää oppimisen ilo ja tuoda se osaksi arkea, ei vain koulunkäyntiä varten. Kuinka kannustaa lasta eteen päin ja muistaa, ettei omilla sanoilla ja teoilla lannista pientä oppijaa. Koulu tarkastelkoon omaa rooliaan, mutta se on vain osanen. Koti ja aikuiset lapsen elämässä ovat läsnä syntymästä lähtien, joten heillä on suuri vastuu kuinka lapsi suhtautuu oppimiseen.

Sanotaan, että ihminen oppii koko elämänsä ajan. Miksi siis peruskoulu määrittää käsityksemme opiskelusta ja oppimisesta? Missä on uteliaisuus ja iloa, yhdessä löytäminen ja seikkailu?

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

25.8.2015 Naislaif

Mistä sen tietää?

Mistä tietää, että on oikeasti rakastunut, että mies jota katselet on se oikea? Oikea juuri sinulle, sellainen, joka täyttää unelmasi ja on aina siinä rinnalla uskollisesti ja rakastavasti. Ei pääty lempi eikä rakkaus ja vaikka vanhetaan, niin silmissä säilyy ihaileva katse ja kädessä pysyy lämmin käsi.

Mistä tiedän, että omat tunteeni eivät muutu, eivät hiljalleen hiivu ja lopulta lopu. Kuinka voin olla varma, että tuo mies on se, jonka vierestä haluan herätä, istua illan himmetessä muistellen taakse jäänyttä ja vielä odottaen tulevaa. Mistä tiedän, ettei aamukahvia juodessani minua katso mies, joka on muuttunut vieraaksi? Kuinka voin tietää, että tämä on se mies ja tämä on se rakkaus?

Yksin rakkaus ei riitä, niin luulen. Rakastumisen vaihe on kemiaa, suuria tunteita ja toisen katsomista ilman realismin laseja. Myös itse yritän parhaani, en suutu, en käyttäydy sopimattomasti ja vähennän kiroilua. Pukeuden sievästi ja tarkkailen syömistäni. Ajan kuluessa, flunssan kourissa, rahan loppuessa ja talvi-illan ankeudessa jäävät taakse ensiterffien romantiikka ja uuden edessä oleminen. Haihtuu ihmeellinen tunne ihmeellisestä olennosta, jonka et olisi uskonut olevan olemassakaan. Tulee eteen suhteen epäromanttinen puoli, on tehtävä päätös pysyäkö tässä suhteessa vai jatkaako matkaa. On solmittava sopimus, kahden ihmisen välinen, jotka ovat päättäneet muuttaa suhteensa pysyväksi, ovat päättäneet rakastaa tai ainakin hyväksyä toisensa sellaisenaan. Kaksi ihmistä, jotka jo tuntevat toisensa, katselevat silmiin ilman vaaleanpunaisia laseja. Arki on se joka kannattelee, ihminen joka sen jakaa on tuttu, pysyvä.

Mistä sen kuitenkaan edelleen tietää? Onko kyseessä rakkauden luoma harha ja lopulta tehty päätös ja sopimus. Kaksi järkevää ihmistä pitää sopimuksesta kiinni,ovathan he luotettavia. Rakkaus muuttuu kiintymykseksi ja tottumukseksi. Olenhan ollut rakastunut myös ennen tätä, haaveillut, lupaillut ja vannonut pysyvyyttä. Olenhan ennenkin tiennyt vaan oli lopputuloksena itkua, pettymystä ja satuttavia sanoja. Sanoja, joissa ei ollut enää nimeksikään rakkautta jäljellä, ei hiventäkään. Vaan kun pohdin oikein kunnolla, ajatuksella ja peili kädessä, huomaan että en ollut tiennytkään, en oikeasti. Olin vain lumoutunut rakkauden ajatukseen, joskus tarrannut siihen epätoivoisesti etten jäisi yksin. Väärin perustein siis. Inhimillistä, mutta itsepetosta, jonka lopputuloksen tiesin sydämen sopukoissa, mutta kun niin kovin halusin. Yritin kaikkeni ja niin toinenkin, mutta väärällä pohjalle rakennettu ei kestä, sen kaataa alleen arki, tuulet ja tuiskut. On aika sanoa hyvästi, luopua. Jääkö jäljelle vielä uskoa rakkauteen ja mistä sen tietää olevan oikeaa?

Miksi nyt tiedän? En siitä, että hymyilen, en siitä että katse jonka kohtaa on hyväksyvä ja täynnä tunteita. En siitäkään, että rakastan ja olen onnellinen. Hyvä näinkin, mutta rakkaus on huijannut ennenkin valloittamalla ajatukset ja sydämen, tehneet ne pehmoisiksi ja vastaanottavaisiksi. Tätäkin tarvitaan, mutta mikä sitten varmisti tämän olevan oikea?

Menettämisen pelko. Sain silmieni eteen kuvan, jossa istun hautajaisissa. Istun hiljaa, huomaamatta muita, en edes tajua ulkona vihmovaa sadetta, en näe onko kesä vai talvi. Näen vain arkun. Istun edelleen hiljaa ja minun annetaan olla. Jokainen läsnäolija aistii, nyt ei voi lähestyä. Hyvästelen rakkaani ja samalla osan itseäni. Hyvästejä ei jätetä hetkessä vaan siihen tarvitaan tästä eteen päin loppu elämä ja kaikki sen suoma aika. Painaa päätä alas suru ja hartiat eivät ekstä taakkaa vaan valahtavat. Istuessani kuvitelmani keskellä huomaan valuvat kyyneleet, henki salpautuu ja irti päässyt nyyhkytys jä leijumaan ilmaan, osaamatta poistua. Ja vain kuviteltu kuolema ja surua saa minut pois tolaltani. Tarvitsen monta hetkeä peräkkäin, jotta pääsen irti tunnelmasta. Pieni epävarmuus yhä jäytää, mutta seuraava mielikuva vie sen mennessään, vie lopullisesti.

Makaan sängyssä, hiljaa ja sairaana. Sairaalan ikkunoiden takaa aukeaa pala taivasta. Pilvet kulkevat ohitse ja jokainen nistä kurkistaa sisään ja näkevät naisen, jonka katseessa on hiipiva kipinä. Ovi avautuu ja tiedän, etten oikein millään kestäisi surua mieheni silmissä. Surua, jonka tilani on aiheuttanut, hänen huoltaan tulevasta, ilman minua. Hän peittää sen hyvin, mutta näen silmissä kuitenkin kyynelten muodostaman kalvon. Mies jota rakastan ja tuotan hänelle suuren surun, kestämätöntä ja samaan aikaan, kesken kuvitelman, tiedän varmasti että hän on se oikea.

Nuo kuvitelmat kurjuudessaan ovat saaneet minut varmuuteen, minä tiedän. En rakkauden määrästä vaan sen menettämisen tunteesta. Surusta, jonka saatan aiheuttaa tai jonka itse joskus tulen kokemaan. Näin on aina oleva, menetys ja luopuminen. Sen ymmärtäminen, että se tulee olemaan vaikeaa ja musertavaa, löydän lohtuni ja varmuuteni. Rakkaus ei vielä todista mtään, ei yhteinen tehty sopimus eikä sujuva arki. Toisen itselle oikeaksi todistaa tietoisuus menettämisestä ja sen pelko.

Ennen luopumista täytän elämäni unelmilla, haaveilla ja naurulla. Lemmin ja läkähdyn kaikista tunteista. Ärsytyksen yrittäessä ottaa vallan, hätistän sen nurkkaan, ei ole aikaa tuhlata moiseen. Rakastan ehdoitta, sukellaan tunteiden mereen ja nautin joka solulla. Kietoudun kiinni vartaloon, katson silmiin ja ripustan silmilleni vaaleanpunaiset lasit. Hengitän syvään ja nautin riemukkaasti, elän ja rakastan. Minä tiedän.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Syvällistä