Christina rakasti eläimiä. Sain joskus moitteita, kun en osannut varoa mielikuvituskoirien vesikuppeja. Koiria oli myös rapsutettava, luonnollisesti, ja niille piti jutella.Chrstina haaveili omasta koirasta enemmän kuin mistään muusta. Joskus kuvittelin hänen kulkevan aikuisena naisena koiriensa seuratessa, ja pitkät vaaleat hiukset olisivat hieman pörröllään.

Christina kulki mielummin farkkuhaalareissa, kuin prinsessamekoissa. Korvakorut hän halusi, mutta ei koristeellisia sandaaleita. Ystävänä Christina oli lojaali ja heikomman puolta pitävä. Olen usein miettinyt, että kuinkahan moni on jäänyt Christinaa kaipaamaan. Christinan kuollessa oli läsnä useita naapuruston lapsia ja olen vakuuttunut, että usealle pienelle lapselle on jäänyt tapaturmasta traumoja sekä liian paljon mietittävää lapsen mielelle. Puhuukohan kukaan heistä enää Christinasta? Toivottavasti ainakin muistaa.

Pimpula, Tintti ja Ipana, minun Christina, joka antoi nukkumaan mennessään useamman suukon varastoon laitettavaksi. Sanottakoon, että tuo varasto on ehtynyt. Pieni tyttö ei kyennyt niin montaa suukkoa antamaan, että ne vielä lähes 19 vuotta myöhemmin riittäisivät.

Christrinan kuoleman jälkeen ilmaantui useita ihmisiä, jotka tunsivat hänet. Yksi porukka oli lähialueen koiranomistajat. Heidän toimestaan ilmaantui tapaturmapaikalle monta muistokynttilää. Opettaja kertoi Christinan usein odottaneen häntä luokan ovella uuden tarinan kanssa.

Olisi paljon muutakin kerrottavaa ja paljon muistettavaa. Olen sitä miettinyt, että usea ihminen pelkää puhua toisen ihmisen kuolleista ihmisistä. Ihminen helposti vaikenee, ja syynä lienee kunnioitus ja hienotunteisuus. Ymmärrän. Ymmärrän myös sen, että osa ei tahdokaan puhua kuolleista läheisistään ja silloin kunnioittava hiljaisuus on hyvä. Mutta, entä jos usea vaikenee siksi, että vastapuoli ei ole valmis vaikeaan puheenaiheeseen? Entä, jos molemmat pelkäävät, että toinen ei halua puhua eikä kuulla? Entä, jos loukkaan? Niin, me oletamme ja luomme vaiteliaisuuden kulttuurin.

Minulta kysytään usein elävistä lapsista. Mietin kuitenkin elävien lisäksi yhtä usein myös kuollutta lastani, mutta minun ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan ei keskusteluissa yleensä edes sivuta. Toki ei aina tarvitsekaan, sillä lapseni on kuollut, eikä häntä tarvitse joka keskustelussa huomioidakaan. Kuitenkin joskus mietin, että kenen kanssa saan muistella ja kuvitella millainen lapsestani olisi tullut, ilman että ajatellaan minun roikkuvan kiinni lapseni muistossa ilman irtipäästämisen kykyä. Sitäkin on minulta vaadittu ja odotettu. Kummallista, että kellään ei tule mieleen vaatia samoja asioita elävistä. Miksi ihmisen pitäisi vaieta kuolleista? Heidän elämänsä on vaikuttanut meihin lähtemättömästi. Heidän kuolemansa on vaikuttanut meihin, jopa enemmän kuin elävät kykenevät vaikuttamaan.

Olen valinnut elävät ja elämän. Koen onnellisuutta ja haaveilen tulevasta. En siis ryve surun mustissa syvyyksissä enkä palvo tyttäreni muistoa. Suru ja muistelu kuitenkin ovat ainoa side häneen. Muistot haalenevat kuten vanhat valokuvat. Ajan kanssa vahvakin muisto heikkenee. Puhuminen Christinasta ja kirjoittaminen hänestä, ovat ainoat tavat pitää muistot hänestä läsnä. Haluaisin hänen pysyvän luonnollisena osana omaa ja läheisteni elämää.

Lapsen kuolemasta pitäisi voida puhua. Surutyössä on eri vaiheita, joten aina ei pysty puhumaan. Joku ei halua puhua koskaan. Puheenaiheena se on kuitenkin sellainen, että toivoisin uskallusta ihmisiltä ottaa aihe esiin. Lapsen kuoleman kokenut ihminen kyllä ilmaisee tahtonsa puhua tai tahtonsa vaieta. Hiljaisuuskin on hyvä vaihtoehto, jos sanojen sijaan se tuntuu paremmalta, mutta niin, että asia saa olla esillä, siinä vieressä hyväksyttynä aiheena.

Olen onnekas, että minulla on ihmisiä, joiden kanssa olen saanut puhua ja muistella. Silti aina välillä koen, että minun on oltava hiljaa, ettei ajatella minun olevan kiinnittynyt menneeseen. Kas, kun minulla ei ole vaihtoehtoja.

Christina olisi nyt 27- vuotias. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan millainen hän olisi. Kuollessaan Christina oli melkein 9- vuotias. Mielessäni hän on siis lapsi, joka tavallaan on kasvanut aikuiseksi. Christina, minun lapsiaikuiseni.

Uskalla ottaa puheeksi. Uskalla luottaa siihen, että vaistosi ohjaa oikeaan suuntaan ja kuolleen läheinen kyllä ilmaisee halunsa joko puhua tai vaieta.

Kiitos kun kuuntelit <3