Lily

Naislaif

Naislaif
Naislaif

Kuinka luontoa pitää kokea?

Kuunpimennys.jpg

                                                                                                                                                                Kuvaaja: Niko Laurila

Aamuinen taivas tarjosi ihmeitään alkuviikolla. Hurmaantuneena sain seurata kuunpimennyksen väistymistä työmatkallani. Työmatkani sijoittui pakkasen kuuraamaan maisemaan ja sinisävyinen pakkastaivas oli pohjana kuunpimennykselle. En tunne tähtitaivaan saloja, mutta kuunpimnenyksen vastapuolella Jupiter ja Venus hohtivat kirkkaina. Nuo kaksi planeettaa, joihin ihminen ei kykene matkustamaan, hehkuivat kauniina ja tavoittamattomina. Illan suussa kuu hehkui taivaan lamppuna taivaanrannan rajassa ja johdatti kotiin päin. Ihmeellisen kaunista. Kuin näytökset olisivat olleet vain minua varten. Myönnän, että liikutuin ja tunsin itseni pieneksi, sillä maailmankaikkeus osoitti olevansa murheitani mahtavampi. Pienenä ihmisenä katosin kokonaisuuteen ja olin vailla ajatuksia. Oli vain kaunista, ihmeellistä. Rauhotuin.

20180704_093140.jpg

                                                                                                                                                                                                                         Itse ottama

Vaikutun luonnosta. Ihastun ja menen jopa sanattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja parhaita hetkiä ovat sellaiset, joissa olen ihan yksin ja kuvittelen olevani ainoa ihminen maailmassa. Luontokokemukseni ovat parhaimillaan ollessani yksin. Olen vain, katselen ja tunnen. Rakstan karua merimaisemaa ja kallioita, jotka ovat kannatelleet useita ennen minua, ja muuttuvat niin hitaasti, että kukaan ei elinaikanaan huomaa niissä muutosta. Kesäinen kallio on imenyt sisäänsä lämpöä, joka siirtyy hitaasti kehooni tuudittaen unen kaltaiseen tilaan. Karhea pinta hieroo ja hyväilee väsynyttä kehoani. Voimaannun.

20160123_152924.jpg

                                                                                                                                                                                                                          Itse ottama

En ole juurikaan talvi-ihminen. Talvinen luonto on vain niin kaunis. Valot ovat erilaisia, kuin kesällä. Valon niukkuus korostaa sen välähdyksiä. Pimeyden keskellä valo luo lohtua ja sen sävyt maalaavat maiseman hienoin sävyin. Ulkoilen talvellakin, mutta harvemmin ja ihmettelen joka kerta, että miksi en useammin. Talvella luonto pysähtyy ja niin pysähdyn minäkin. Me olemme molemmat hieman jähmeitä ja uinuvia, mutta pinnan alla sykkii elämä ja uuden kevään odotus. Lepään. 

135.jpg

                                                                                                                                                                                                                          Itse ottama

Olen kesän lapsi. Syntynyt alkukesästä. Rakastan kesään tuoksuja, runsautta ja värejä. Kesän tuulet ovat lempeitä ja ne kietoutuvat ympärilleni leikkien ja tuoden viestejä kaukaa. On ihana upottaa varpaat veteen ja aistia miltä se tuntuu. Sateen jälkeinen puhtaus sekä huumaavat tuoksut täyttävät mielen ja on pakko hymyillä. Keho on vapaa useasta vaatekerroksesta ja liikkuu keveämmin. Perhosia ja lintuja. Ääniä ja lämpöä. Hymy irtoaa herkemmin ja puheissa kuultaa toivo ja ilo. Kesä tunkeutuu kaikkialle. Sytyn elämään. 

thumbnail_20180704_221122.jpg

                                                                                                                                   Itse ottama

Pidän kaikista vuodenajoista. Jokaisessa on puolensa. Vahvuutenani ei ole luonnon kuvaaminen, mutta onneksi on ihmisiä, jotka vangitsevat taianomaisesti kauneutta muiden ihailemaksi, kuten tekee Niko Laurila. Ihailen luontoa usein enemmän ikkunan takaa, auton tuulilasin lävitse ja kuvien kautta, kuin itse fyysisesti luonnossa kulkien. Tiedän usean ajattelevan, että mene ihminen ulos ja nauti luonnosta siellä. Teen sitäkin ja ehkä siksi jokainen kerta on sykähdyttävä ja sielua lämmittävä. Kun kuitenkin on niin, että aina ei jaksa, ei kykene ja joku ei oikeasti pääse, niin on valtavan hienoa, että on olemassa kuvia.

On hienoa, että on olemassa erilaisia ikkunoita, joiden kautta usealla on toivottavasti näkyvissä edes pieni kaistale jotain luonnon luomaa. Omasta ikkunasta näkyy puu, jonka oksat liikkuvat nyt hiljaa ja kannattelee ohutta lumikerrosta. Välillä oksilla viivähtää talitianen ja tintti katsoo ikkunasta minua. Kevään tullen lumi sulaa ja seuraan hiirenkorvien kehittymistä lehdiksi. En väheksy tuulilasin lävitse nähtyä ulkomaailmaa. Kuunpimennys viime maanantaina on oiva esimerkki ihmeestä, joka olisi ilman autolla ajamista jäänyt ehkä kokonaan näkemättä. 

Rakastan luonto-ohjelmia, jotka sallivat matkustamisen ilman rahaa ja ilman suurta hiilijalanjälkeä. Ihmeellisiä luontokokemuksia, kasveja ja eläimiä. Mahtavia vuoristoja ja loppumattomia valtameriä. Avara luonto on kuulunut vuosien ajan lauantai-iltaan ja nyt se kuuluu myös työhöni. Oppilaiden kanssa ihailemme maan ja meren salaisuuksia kummastellen, että voiko tällaista olla olemassakaan. 

Eläköön myös some ja sen tuomat mahdollisuudet sekä ihmiset, jotka kuvaavat ja jakavat elämyksiä ja kokemuksia. Maailma ja sen sisältämät ihmeet liikkuvat tietokoneen tai kännykän ruudulla monen ihmisen ilona. 

Liikun siis itse luonnossa, mutta osan ajasta istun sisällä ja silti olen kokemusten ja visuaalisen ihanuuden äärellä. Minä kykenen liikkumaan ja on valinnassani menenkö ulos vai en. On kuitenkin paljon niitä, jotka eivät pysty itse vaikuttamaan liikkumiseensa. Silloin televiso, ikkunat ja eri paikoissa julkaistut valokuvat tarjoavat välillisen keinon olla osa luontoa ja ihailla sen kauneutta. 

Onneksi näen. Onneksi kuulen. Onneksi kykenen myös aistimaan. 

Kiitos luonto. Kiitos niille, jotka tuovat sen lähemmäksi. 

 

Avainsanat:
Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään
Naislaif

Viikonlopun hengähdys

Tämä viikonloppu on ollut hyvä. 

Olen tunnustanut itselleni, että olen heikoilla, mutta en pohjalla. Olen suossa, mutta en pohjattomassa silmäkkeessä. Olen väsynyt, mutta saan joka yö nukuttua. Olen ajatuksissani, mutta muistan puhua. Olen murheellinen, mutta niin olen ollut ennenkin. Näen valoa, mutta ihan vielä en jaksa siitä riemuita. Olen onnekas, mutta se ei juuri nyt täysin lohduta. Olen siis keskellä kriisiä, mutta en keinoton. On siis aika murehtia, miettiä ja pohdiskella. On mietittävä mihin suuntaan ja millä keinoin. 

Myönnän, että kapinoin kuin lapsi. On paskamaista olla jälleen kerran keskellä tapahtumia, jotka eivät ole edes itse aiheutettuja, mutta vaikuttavat silti voimallisesti. Myönnän, että olen narissut ja valittanut. Narina on turhanpäiväistä voivottelua ja huokailua, mutta voi kuinka hyvää se tekeekään. Narina ja itsesäälittely ovat voidelleet pahaa mieltäni ja oikeuttaneet olemaan pikkumainen ja viaton uhri. Ihan valtavan paljon olen murehtinut elämän epäoikeudenmukaisuutta ja kysellyt, että miksi juuri minä, taas. Onpa tehnyt hyvää marista ja kiukuta. 

Onneksi en ole kriisissä ensimmäistä kertaa. Tiedän siis, että surun ja murheen jälkeen astuvat esiin kiukku ja marina. Yhdessä ne tekevät olosta helvetillisen ja mahdottomalta tuntuvan. Kaikki onnellinen itkettää ja kaikki surullinen ja paha ovat todisteita pahan voittamisesta. Uuden kriisin kohdatessa murehdin ja lävitse käyn ensin entiset murheet, ja liitän vasta sitten uudet murheet vanhojen osaksi. Tähän ikään onkin ehtinyt kertyä menneitä surtavia, joten murheviikot ovat vaihtuneen murheisiksi kuukausiksi. On riskinä, että murhe vie mukanaan. Tiedostan sen ja siksi tiirailen valoa varovaisesti, vain siksi, että varmistan sen olevan olemassa. Jos en pohdi ja mietiskele, en selviä, vaan suoritan reippautta, joka lopulta kaataisi kokonaan. Jos en tuntisi ikäviä tunteita, tukahtuisin jossain vaiheessa ja ilo katoaisi pahimmillaan kokonaan. 

On raskasta luovia aiempien ja nykyisten kokemustan seassa. On vaikea välillä uskoa, että onnellisuus ja turvallisuuden tunne tulevasta hyvästä, olisivat sallittuja myös minulla. Turvallisuuden tunne on muserrettu useaan kertaan, joten rakennan jälleen pohjaa, johon nojata ja uskoa. Kaiken tämän keskellä kuulin lintujen laulavan yhtenä aamuna. Melkein hymyilin, mutta sitten muistin, että murehtiminen on vielä kesken. 

Tuntemusteni pohjalta tiedän, että olen toistaiseksi voiton puolella. En ole vaipumassa murheen alhoon lopullisesti, sillä huomasin auringon paistavan.Tunnistan tarpeen puhua miehelleni, silleen rehellisesti. Samalla tajuan. että on hyvä keskustella myös ammattilaisen kanssa, silleen analysoiden. Tiedän olevani paremman puolelle, koska pidän työstäni ja saan siitä voimaa. Tiedän, että selviän, sillä kykenen tuntemaan rauhaa mieheni vieressä. Kaikesta kapinasta ja tapahtuneista huolimatta, sisälläni asuu nainen, joka selviää kyllä. Kapina ei auta, vaan on hyväksyttävä ja lopettettava vastaan taisteleminen. On kaivettava esiin hyvät ajatukset ja antauduttava virran vietäväksi ja ratkottava tilanne kerrallaan. 

Se mikä ei tapa, niin se vahvistaa. Höpö höpö, sanon minä. Useamman kriisin selättäneet tietävät, että seuraava kriisi saattaa olla se, joka musertaa lopullisesti. Olisi ylimielistä ja typerää väittää, että ihminen selviää mistä tahansa. Olisi vaarallista uhitella, että mikään ei kaada. Kyllä voi kaatua, vaikka repussa olisi keinoja ja kokemuksia. Silti mietin sitä, että olisi uskallettava rämpiä ja otettava sille oma aikansa. Olisi uskallettava tuntea surua, pelko ja ahdistusta, jotta ne tulevat tutuiksi, mutta niille ei saa antaa pitkään periksi. Jos kuitenkin oma mieli ja jaksaminen pettävät, niin toivon jokaisen saavan siinä tapauksessa tukea ja apua. 

Tästä kriisusmasta minä selviän, sillä voimaannuttavia asioita on elämässäni enemmän kuin musertavia. Tämä ei ole helppoa ja olisin mielummin ilman näitä tuntemuksia ja tapahtumia, mutta ne eivät ole vallassani. Vallassani on se, että onneksi kykenen tekemään tahdonvoimalla päivistäni hiljalleen parempia. Toivon, että tahdonvoimani riittää. 

Parasta viikonlopussa on ollut urheilun seuraaminen, kirjan lukeminen, aika ja rauha mieheni kanssa. Parasta on mieheni lempeä ymmärrys ja hänen kykynsä ottaa vastaan minun tukeni ja apuni myös hänelle. Toiseen nojaten ja välillä nauraen. Toiseen nojaten, puhuen ja ennen kaikkea rakastaen. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään