MIKSI VÄHEMMÄN ON ENEMMÄN?

Olemme jumissa ajattelutavassa, että vain enemmällä saavutamme onnellisuutta. Olemalla itse enemmän jotakin. Tekemällä enemmän. Omistamalla enemmän. Odotamme, että enemmän jotakin tekee meistä parempia ja eheämpiä. Ja siten lopulta onnellisia.

Samalla unohdamme kyvyn tuntea kiitollisuutta, kun meillä on kaikkea liikaa. Sillä kun meillä on liikaa kaikkea, pidämme asioita itsestäänselvyyksinä. Kun emme ole kiitollisia, olemme tyytymättömiä. Kun tulemme tyytymättömiksi, olemme onnettomia, emmekä tiedä, miten palata takaisin kiitollisiksi. Tarvitsemme enempää, tunteaksemme taas tyytyväisyyttä. Kyseessä on loputon kilpailu, jossa ei voi voittaa, sillä siinä ei ole voittajaa. Enempi ei tyydyty. Koskaan. Et ole koskaan tarpeeksi jotakin.

On vaarallista olla näin kiittämätön. Sillä se ajaa meidät haluamaan jatkuvasti jotakin uutta. Etsimään sitä onnea vääristä paikoista, kun sitä ei enää arjesta saakaan. Etsimään sitä onnea kaikkialta arjen ulkopuolelta, samalla mitätöiden jokaisen tavallisen päivän. Ja siinä sivussa koko elämän.

Ettei elämää enää näe. Viilettää päivästä toiseen, näkemättä ja tuntematta mitään. Odottaen huomista, joka tietää jotakin parempaa, sitä enempää. Miksi, kun jokaisessa päivässä voi tuntea niin paljon! Elämän muodostuessa sen jokaisesta päivästä, ei koskaan vain huomisesta. Arjen peruasioista, jotka eivät sivuuta huomisen tuloa, mutta jotka rakentavat elämän. Onkin oleellista kyetä nauttimaan taas vähemmästä – ihan siitä arjesta ilman enempää. Sillä arki on elämä. Ehkä kyse ei olekaan onnesta, jota meillä ei ole, vaan mikä meillä jo on. Enempi tosin huomioi aina vain tämän puutoksen, jonka vähempi ymmärtää riittäväksi.

Puhutaan myös hedonistisesta oravanpyörästä.  Joudumme siis nostamaan jatkuvasti rimaa sen suhteen, mitä haluamme ja mitä tunnemme tarvitsevamme. Turrumme tavattoman nopeaa siihen, mitä olemme saavuttaneet. Aivan kuten ensimmäinen kakkupala maistuu taivaalliselle, ei viides enää olekaan kovinkaan nautinnollinen.

Tavoitteet ja yksinkertainen onni eivät sulje toisiaan pois. Mutta kyse ei olekaan nykyään enää siitä, että nämä kaksi eläisivät rinta rinnan. Toinen on korvannut toisen. Sillä tarvitaan yhä isompia asioita, isompia tavoitteita, tuomaan onnellisuutta. Mutta milloin enempi on tarpeeksi? Milloin olet jotakin tarpeeksi, eikä sen jälkeen tule enää uutta?

Oletko koskaan ajatellut, että kunhan saisit jotakin lisää, olisit viimein tyytyväinen? Hiukan vähemmän painoa, vähän lisää palkkaa, uudemman kodin tai parempia vaatteita? Ja ennen kaikkea kuinka usein tuo ajatus on noussut uudestaan mieleesi, kuinka usein se ensimmäinen vähän enemmän ei riittänytkään?

Kyse onkin riittämättömyyden tunteistamme. Tavoitteestamme täyttää tyhjiötä. Tyhjiötä, joka sisältää puutteen tunteesta, että riitämme, olemme tarpeeksi hyväksyttyjä ja arvostettuja. Valmiita. Luulemme, että vain olemalla enemmän jotakin, viimein saavutamme sen. Mutta riittämättömyyttä ei voi ulkostaa. Et voi tehdä itsestäsi riittävää konkreettisilla asioilla. Tuollainen yritys lisää vain negatiivisuutta – kiirettä, huonommuutta, rahan kulutusta, ajan kulutusta, merkityksettömyyttä, stressiä, ahdistusta.

Siis juuri niitä asioita, joista sillä enemmällä alun alkaenkin luuli pääsevänsä eroon.

Viimeksi:

PUHETTA TYHJÄSTÄ

Lue myös:

KAIKKI RAIVAUSPOSTAUKSET YHDESSÄ PAKETISSA

MIKÄ ELÄMÄN YKSINKERTAISTAMINEN?

PÄIVÄ, JONA VALITSIN YKSINKERTAISEMMAN ELÄMÄN

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli

MINÄ, JOKA PALASI

Kysyn aina välillä iltaisin itseltäni, mihin tämäkin päivä oikein katosi. Kauhistuneena. Annoin tämänkin päivän valua näin nopeasti ohi, enkä tunne edes eläneeni.

Silloin mun pitääkin muistuttaa itselleni: jatkuva läsnäolo ei kuitenkaan ole osa tavallisen ihmisen elämää.

Että läsnäolo on jotakin hyvää, jolla voi ymmärtää sen olevan hyvää, kun välillä on myös huonoa. Että läsnäolon voima piilee siinä, että se vierailee aina satunnaisesti. Läsnäolo on jotakin hyvää, jonka voi tiedostaa, kun se on vain satunnaista. Ei läsnäolo voi olla jatkuvaa, mutta se voi olla ilo silloin tällöin, ihan joka päiväkin,

mutta vain hetken.

Mutta mitä kun tuon hetken kadottaa, se ei palakaan, pitkiin aikoihin?

Ja noihin pitkiin aikoihin, viime aikoihin, oloni on ollut hyvin epämääräinen.

Irrallinen.

Kuin katselisi sieluaan sivusta, joka ei ole kotona, eikä millään halua palatakaan, edes pyytäessä. Kertoen vain, ettei vielä ole sen aika.

Ja jotenkin tiedostankin sen. Että välillä menee vaan eläen olematta tässä, ettei ajatuksestaan saa kiinni. Nyt siinä kesti vain useita viikkoja, tuskastellen, kaivaten, odotellen. Milloin hän suosii saapua, sielu takaisin ruumiiseen. Tuntui aivan kamalalta kirjoittaa olemalla tuo irrallinen itsensä. Tietyllä tapaa itsensä, muttei se omin itsensä. Samalla myös opin erään asian: ei tuo sielu tarvitse taukoa, omaa aikaa, vaan paremminkin se kavahtaa sitä kauemmas, mitä kauemmas sen päästää, vaikka suopeudessaan luuleekin sen välillä tarvitsevan tilaa.

Tilanteen laukaisi oikeastaan lahja, yllätys sekin: postista läheiseltä saapunut Mala koru, koru itsensä maadoittamiseen, meditaatioon.

Ja tuona iltapäivänä istuin alas, tuttuun paikkaani ikkunan viereen, joka niin vieraaksi on jo muuttunut. Silloin tunnen jälleen sen riemun sydämessä, joka on niin kovin antanut odotuttaa. Kuinka sitä olen kaivannutkaan

yhteyttä minuun,

yhteyttä ajatuksiin.

Viimeksi:

MIKSI EMME ENÄÄ TIEDÄ, MIKÄ ON TÄRKEÄÄ?

Lue myös:

ITSENSÄ LÖYTÄMISESTÄ

TÄNÄÄN, TÄSSÄ

MILTÄ SUN HUONO PÄIVÄ NÄYTTÄÄ?

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli