Ladataan...
Turhaa tuhlausta

Hyvää Itsenäisyyspäivää sateisesta Tallinnasta! Olikin jotenkin sopivasti vapaapäivä! En ole kertaakaan viettänyt Itsenäisyyspäivää työpaikalla. Tämä on siis kolmas Itsenäisyyspäivä täällä Tallinnassa. Televisiosta on tullut koko päivän kivaa ohjelmaa. Parhain oli Gustav Hägglundin haastattelu. Hänellä on ollut tosi mielenkiintoinen elämä. Ja hän oli todella hyvä puhumaan. Kyllä tuollaisen miehen on kelvannut edustaa Suomea maailman sotatantereilla.

Risotot porisee liedellä. Kohta syödään kanarisottoa a la viinilasillisella. Teevee purisee aivan liikaa Suomalaisesta onnellisuudesta. Joka hetki haastatellaan ihmisiä, että mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi. Tulee näitä samoja asioita; perhe, ystävät, lemmikkieläimet, mielekäs työ, luonto, hyvät harrastukset. No mitä tähän on lisättävää. Linnanjuhlia täällä kovasti odotellaan. Nyt teevee näyttää Itsenäisyyspäivän paraatia Mikkelistä. Ihmettelin jo Viron 100-vuotispäivänä, että miksi mailla on niin tärkeää näyttää sotakalustoaan. Onhan se tietenkin tärkeä ennaltaehkäistä tulevaa kolmatta maailmansotaa. Ja rikkaalla maalla on komiat panssariautot ja hävittäjät.

Suomi on hyvä maa elää. Meillä on hyvä sosiaaliturva. Itsekin sosiaalipummina olen joutunut käymään sossussa, kun rahat loppuivat. Mutta onneksi en kovin kauaa, kun pääsin töihin. Toisaalta olen maksanut veroina ne käytetyt sosiaalietuudet. Terveyskeskuksessakin jouduin käymään pari kertaa Vaasan aikoina. Penniäkään en joutunut sinne maksamaan. Täti, joka elää Vähässäkyrössä on maksanut joka kerta muutaman kympin. Ihme, että minulta ei pyydetty mitään maksua.

Meillä on ihana luonto. On ihanaa suunnistaa Vaasan alueen metsissä. Hyttysiä on vain kesällä ihan liikaa. Ja ne hiihtoladut, a WOT, niin hyvin hoidettuja latuja saa muualta etsiä. Suomessa on siis mitä mahtavinta hiihtää ja lenkkeillä valaistuilla radoilla. Susia ei ole vielä näkynyt niillä baanoilla, joilla minä olen hiihtänyt. Kyllä pieni pelko aina on, että milloin se hukka käy mun jalkaan kiinni.

Meillä on ihanat Kansalaisopistot. Olen osallistunut tosi pientä maksua vastaan kaikkeen kivaa harrastustoimintaan. Virossa ei voi mennä kielikurssille, kun se maksaa heti 400 euroa ja laadustakaan ei ole takuita. Varmaan ihan hyvän laatuisia kielikursseja täälläkin. Tiedä sitä, kun ei ole rahaa käydä kursseilla.

Vaasan uimahallissa saa treenata ja uida vaikka viisi tuntia. Tallinnan juppikuntosalikeskuksessa saa olla samaan hintaan just kaksi tuntia. Siinä ei ehdi kuin ottaa sukat jalasta.

Meillä saa opiskella sielunsa kyllyydestä kaikilla erilaisilla kursseilla ihan yliopistoon saakka. Kauppakorkeakin on vielä maksuton. Mä kyllä rakastan tällaista yhteiskunnan varoilla kustannettua sivistystä.

Mun mielestä meillä on kivoja ihmisiä. Kauniita ja hauskoja. Naisen asema on jopa liiankin hyvä. Miehet joutuvat hieman tassun alle kaikkeen kykenevän ja itsenäisen Suomettaren rinnalla. Tällä viikolla on ollut A-studiossa (onko se oikea nimi??) yksinäisyydestä. Suomessa liian moni kokee yksinäisyyttä. Minäkin olen aina ollut yksin, mutta en yksinäinen. Sinkku siis en ole koskaan ollut, tai no ehkä puolitoista vuotta, mutta en koskaan yksinäinen. Olen perheeni ainoa lapsi, joten se yksin oleminen on ollut luonnollinen osa elämääni. On jotenkin lohdutonta kuulla, että maailman tyytyväisimmäksi kansaksi, olemma moni niin yksin. Ihminen, jolla on ympärillä paljon ihmisiä, voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Onko se sitten, että määrä ei vastaa laatua?

Meillä on ehdottomasti paremmat televisio-ohjelmat kuin Virossa (huom. minun mielipide). Harvoin katson ohjelmia Viron kanavilta. Niin tylsää pulputusta ja kaameita kalkattajia. Oikein eilen yllätyin, kun Viron teevee näytti Tom of Finland-elokuvan. Se oli ihana ja hellyyttävä elokuva. Tietenkin toivoin salaa, että virolainen ei sitä katso. En usko, että he katsovat. Pomo toivotti minulle hyvää Itsenäisyyspäivää. Kehotin, että älkää nyt unohtako katsoa Linnanjuhlia. Vastaus oli halveksuvalla äänellä "Kindlasti". Vastasin kyllä, että "Arvasin kyllä, että ette te katso". Kerran katsoin elokuun 20. päivä heidän omia Linnanjuhlia Kadriorgin palatsista. Ihan samalle näytti rahvaan juhlat täälläkin. Samaa pukuloistoa.

Mutta nyt kohta saa laittaa Itsenäisyyspäivän kynttilät palamaan. Laitan samat kynttilät kuin viime vuonna. Niissä on vielä jotakin kanttia jäljellä. Ja kohta risotot valuu vatsaan ala veiniga. Ei liikaa, mutta vähän. God Självständighetsdat åt alla!

 

Oi, että tuolla minä uin kesällä. Jotenkin on vesi kadonnut näin syksyn aikaan. Tule kesä kultainen!

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Turhaa tuhlausta

Iik! Kohta tämä ensimmäinen Adventti on mennyt. Onneksi kello on vasta kuusi. Kello löi jo kuusi, lapset herätkää. Kuuntelin työhakemuksia tehdessä Carola Häggvistin joululaulua Himlen i min famn. Ruotsin kieli on paras buustaus tylsän työnhaun lomassa. Tänään paikkoja löytyi yllätyksellisen paljon taloushallinnon alalta. Sain rustattua peräti neljä hakemusta, kunnes kärsivällisyys loppui. Neljä hakemusta neljässä tunnissa, se on aika paljon. No haha!

Että joutuu kuppasia hakemuksia muuttamaan tuhanteen kertaan, että niistä saa sopivan joka yritystä kohti. Tämä vuosi on ollut kyllä antoisa, on ollut työhaastattelu per kuukausi. Viime kuussa oli haastattelu puhelimessa Assistant Controllerin paikkaan. Ihmettelen kovasti, kyllä, että miksi hakuaikaa oli jatkettu 5.12 saakka. Haastattelija kertoi, että heille oli tullut 30 hakemusta. Ja entinen Assistant Controller lähtee 6.12. Siis mitä helkkaria? Tosi pateettista, että tuosta 30:stä ei nyt löydy sopivaa. Hain keväällä yhtä Accountantin paikkaa. Samantyylinen paikka tuli heti uudelleen hakuun. Hain yhtä toista Assistant Controllerin paikkaa Tampereelta, sama paikka tai samantyylinen tuli hakuun heti perään. Kuuluisa Tilitarkastusfirma haki tilintarkastajaa ilman työkokemusta vähän aikaa sitten. Mikä työnantajia vaivaa, että monista kymmenistä hakijoista kukaan ei kelpaa? On kaikki koeajat ja kaikki, että voi potkasta pellolle.

Sitten, kun katsoo omaa työkaveria, joka määrättiin mulle kaveriksi oppimaan uusia työtehtäviä, ei hän mitään tee. Ihan täysin ulospotkastava tapaus ja tälläisiä ovat firmat täynnä! Eikä ole yhtää kiinnostunut oppimaan niitä hänelle määrättyjä työtehtäviä. Kirjoitin hänelle kerran Skypessä, että otat sieltä listasta omatoimisesti niitä laskuja, ja katsot, että mitä osaat tehdä. Muija lusmuaa vaan ihan muissa työjonoissa. Hyvä, että edes siellä! Haha! Saa nähdä nyt, kun olen lomalla 6.12, että mitä se prouva tekee päivän aikana. Tuskin mitään. Mutta hän voi yllättää positiivisesti!

Mietin aina omia tuttavia, että minkä tyylisiä he ovat, kun heillä ei ole ollut vaikea saada työtä. On kaksi yhdistävää tekijää. No kolme. He ovat naisia, todella kivannäköisiä ulkoisesti, koulutukseltaan Tradenomeja. Yksi on Proviisori. Melkein kyllä sanoisin, että Tradenomilla tutkinnolla on helpompi saada töitä kuin KooTeeÄmmällä. Ja eihän se koulutus tietenkään autuaaksi tee, eihän sillä lopuksi ole merkitystä. No miehet tietenkin saavat töitä hieman helpommin, riippuen alasta. Meidän firmassa on suhdeluku 83% miehiä, loput naisia. Naiset työskentelevät meidän firmassa lakipalveluissa, taloudessa ja henkilöstöhallinnassa (HR:llä). Controlleja, kun katsoo, kun he olivat meillä käymässä, oisko heitä ollut about 20, melkein kaikki olivat miehiä. Mutta on meissä naisissakin vikaa. Meillä on sisarkateutta. Me tapellaan aina. Ei meillä ole mitään hyväveliverkostoja. 

Vapaa-aika alkaa nyt. Pitää jatkaa työnhakua tiistaina. Pääasia, että se oman kaupungin unelmafirman paikka tuli haettua.

Työhaastattelua odotellessa (haha!), Hömppäellu

     Jouuuuu! Happy 1st Advend!

Ladataan...

Ladataan...
Turhaa tuhlausta

Ihmettelen aina tuttaviani, jotka hakevat aina tasan samanlaista työpaikkaa, kuin jossa jo ovat. Ehkä työnkuva saattaa vähän muuttua, ja työkaverit ovat erilaisia, mutta miksi hakea työpaikkaa tasan samalla työnkuvalla? Tavallisesti en hae enää mitään sellaista, jonka jo osaan. Ongelma on se, että en oikeastaan saa mitään työtä. Nyt kuitenkin unelmafirmassa on auki samanlainen työ kuin minulla jo on. Mietin aina, että kannattaako hakea? Ajattelin kuitenkin hakea, kun tiedän, että palkka on siellä parempi. Se työ on oikeasti helppoa, mutta mitään se ei anna ja siinä ei kehity eikä se edistä uraa. Työkaveritkin nyt ovat aina mitä ovat, pääsääntöisesti ihminen on samanluonteinen, vaikka paikat muuttuu. Työnkuvasta en tiedä, onko se ihan samaa, mutta toivottavasti ei. Ja onneksi sinne on taas paljon hakijoita, että tuskin pääsen edes haastatteluun.

Omaa työnkuvaani vihaan. Onko oikeus vihata omaa työtään? Ei mikään työ ole niin kamalaa, että sitä ei voisi tehdä. Mun työ on kyllä tylsää, kiireistä. Inhottavia työkavereita, kyykyttäviä firman sisäisiä yhteistyökumppaneita, aina urputtavia ja uhkailevia asiakkaita. Ikuista muiden työntekijöiden muistuttamista, tee sitä, tee tätä ja tee vähän kiireesti, kun meitä on muistutettu. Alipalkattua hommaa, jossa hankittua koulutusta ja hyvää kielitaitoa ei voi käyttää. En tekisi, jos olisin rikkaampi. Ei kai kukaan kävisi töissä, jos muuten pärjäisi rahallisesti?

Mutta mietin, että kannattaako mun hakea sitä saman työkuvan paikkaa? Millä mä selitän sitä motivaatiota, kun sitä ei ole nytkään? Haluan tietenkin nähdä, minkälaisia ihmisiä siellä on töissä. Haluan tietää, miten se sama työ tehdään toisessa paikassa. Haluan tietää, kuinka paljon siellä muistutetaan työntekijöitä. Haluan nähdä minkälaista se johtaminen on siellä. Mutta millä mä pääsen uralla eteenpäin, kun teen jatkuvasti samaa kuraa, jota kukaan ei arvosta?  Sitä paitsi osaan sen työnkuvan jo ulkoa. Mutta parempi palkka houkuttaa, ja se, että työ sijaitsee kotikunnassa, jossa minulla on jo asunto. Riittävätkö ne motiiviksi? Työ olisi vuoden pätkätyö. Lyhempikin aika kelpaisi...

Oisko mulla sinne jotakin annettavaa? Pitää kysyä siltä mieheltä, jonka sähköpostiosoitteen he antoivat ilmoituksessa. Tuskin hän vastaa, ei herroilla ole tapana vastailla. Mutta kokeilla saa.

 

Kuva Lofooteilta Elokuussa 2015

 

 

Ladataan...

Pages