Hermostoni on tänään poikkeuksellisen suotuisassa tilassa. Olen myös nyt yksin kotona, joten minun ei tarvitse mielistellä puolisoani. Saan rauhassa täristä, olla pois tolaltani ja mutustella juuri kokemaani. Otollinen tilanne sai aikaan sen, että  haastoin itseni. Kävin suihkussa ilman zopinoxin murusta. Suihkussa oleminen on itselleni selkeä traumatriggeri, joten osasin odottaa Pandoran lippaan avautumista. Ja kyllähän sieltä taas tulikin täysilaidallinen ahdistavia muistoja, mutta vielä toistaiseksi olen pysynyt toimivan aikuisen moodissa. Pistäydyin suihkun aikana haavoittuvan ja vihaisen lapsen moodeissa, myös vaativa nousi ajoittain pintaan, mutta en joutunut rankaisevaan moodiin, enkä tipahtanut kertaakaan selviytymismoodiin. Hyvä minä ja hermostoni! Moodeista lisää vielä tällä viikolla.

Omat ongelmani alkoivat kun tulin äitini kohdusta ulos. Isäni ei tullut hakemaan äitiäni synnytysosastolta. Tämä äitini pettymys parisuhteeseensa oli siis minun syyni (että kehtasinkin syntyä) ja tällä verukkeella minusta tuli äitini koston välikappale. Koska isäni ei ollut minusta riittävän kiinnostunut, niin äitinikin kieltäytyi hoivaamasta minua. Myöhemmin hän toki kertoi minulle, että kuinka hän oli jättänyt minut usein itkemään yksin. Hän siis mieluummin puuhasteli jotain muuta, kuin vastasi hätääni. Se, että minut on jätetty yksin ahdinkoani huutamaan on muokannut hermostoani tavalla, jota en pysty millään sanoittamaan tai palauttamaan mieleeni. Ainoastaan minulla on tieto, että yksin olen jäänyt ja todellakin tunnen tämän kehossani joka ikinen päivä täysin turhana hermoiluna.

Koska minut jätettiin oman onneni nojaan, minusta tuli unnuttava vauva. Kun en saanut ympäristöstäni lohtua, löysin sen kehostani klitoriksen kautta. Tämä tietenkin hämmensi äitiäni ja hävetti isääni.

Kun olin pottaikäinen, äitini lähti risteilemään ympäri maapalloa isäni mukaan rahtilaivalle. Äitini ei tietenkään mitään pottaa pakannut mukaansa, vaan odotti että taapero hoitaa kakkaamisensa laivan yleisissä käymälöissä. Vasta kun olin viikon ulostamatta, äidilläni syttyi lamppu ja hän osti minulle punaisen ämpärin, johon tuhersin pökäleet. Tätä ämpäriin ulostamista äitini nauroikin usein ja makeasti. Tästä ajanjaksosta minulle on jäänyt IBS ja toiminnallinen ulostamisvaikeus. Paksusuoleni kerää ulostetta ja siitä koituu minulle lukemattomia ongelmia, ruokahaluttomuutta, mielialan romahtamista, hengityksen haisemista, hirvittäviä vatsakipuja, pitkään jatkuessa myös dissoilua, erityisesti ympäristön epätodellisena kokemista ja itsestäni irtoilua. Erityisesti pahalta haisevaa hengitystäni äitini karsasti. Tätäkään vaihetta elämästäni on pysty palauttamaan tietoisuuteeni mitenkään. Todistusaineistonani on vain äitini loputon puhetulva.

Olen näin keski-iän kynnyksellä toistuvasti miettinyt, että miksi – miksi äiti kertoo omalle lapselleen näitä juttuja? Ehkä kyse oli jonkinlaisesta ripittäytymisestä tai kelpasin juttuseuraksi, koska hän ei pystynyt tasavertaisiin ihmissuhteisiin muiden aikuisten kanssa. Aika usein ”ongelman ydin” oli minussa (synnyin, en osannut kakata, haisin pahalta yms) – näille jutuille on sitten yhdessä naurettu.  Emotionaalista hyväksikäyttöhän se oli ja todella härskiä sellaista. Sisäinen ristiriitani on ollut sietämätöntä, koska olen toistuvasti ollut tilanteessa, jossa minulle on aiheutettu ongelmia ja sitten näistä ongelmista on häpäisty ja syytelty, enkä ole saanut kyseenalastaa tai puolustautua. Traumat ovat siis kerroksellisia. Olen hävennyt ja edelleen häpeän itsessäni niitä piirteitä, jotka ovat muodostuneet minuun laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun seurauksena.

Samaisella laivareissulla sain myös rivin suklaata. Kaksi palaa laitoin suuhuni ja 2 palaa työnsin pimppiini. Tätäkin tarinaa äitini jaksoi jauhaa lukemattomia kertoja – myös tämä oli käsittääkseni minun oma vikani, eivätkä hälytyskellot soineet, että olisiko tällä lapsella nyt jotain hätänä. Ylipäätään vanhemmistani oli joko ällöttävää tai huvittavaa, miten hain erityisesti miehiltä huomiota alle kouluikäisenä. Silloin tapahtui myös seksuaalinen hyväksikäyttö, joka jäi muistaakseni selvittämättä. Olisiko ollut liian kiusallista vaiko olikohan ollut taas syy 5-vuotiaassa minussa. Sen muistan, että kun samat pojat uittivat lemmikkimarsuani isossa vesilätäkössä, niin silloin isäni ratkaisi asian heittelemällä kyseisiä poikia päin autotallin ovia. Myöhemmin vanhempani lopettivat marsun kysymättä meiltä lapsilta mitään, kun olimme kesäleirillä. Muistan oman pettymykseni, kun palasimme kotiin ja vanhempien lapsellisen naureskelun.

Mittaamattoman paljon vahinkoa on myös aiheuttanut se, että minulla ei ole ollut ollenkaan uhmaikää. Tämäkin tieto on suoraan äitini jutuista, en millään tavalla pääse näihin muistoihin käsiksi. Käytännössä tämä näkyy jokapäiväisessä elämässäni: kun olen vihainen, olen aina myös peloissani. Vihaisuuden tunne myös hävettää minua ja tunnen siitä syyllisyyttä. Tämä on ollut elämäni valintojen suhteen merkitsevää, koska olen kaikki isot asiat valinnut pelosta käsin, en siksi että haluaisin.

Vuosien vatvomisen ja pyörittelyn jälkeen olen tullut siihen tulokseeen, että OCD on itselläni kiintymyssuhdetrauman aiheuttama hermostollinen sopeutumishäiriö, jossa kaavamaisilla ja pilkuntarkoilla rituaaleilla paikkaillaan perusturvallisuuden tunteen puutoksia, sekä järjestellään ja jäsennellään voimakkaiden tunnetilojen aiheuttamaa mielensisäistä kaaosta.

Hermostollisuus näkyy myös ajatustoiminnan junnaamisena ja toiminnan ohjauksen vaikeuksina. Jostain luin että OCD-aivot ovat kuin toimimaton vaihdelaitteisto – miten osuva vertaus! Itselläni kaaosfiilikseen kuuluu toisinaan myös ihan konkreettista päänsisäistä suhinaa.

Turvallisuuden tunteen puuttuminen tulee esille jatkuvana ja kyltymättömänä tarpeena tarkistaa, valvoa ja  varmistaa, saada asioista täydellinen varmuus; kiistaton näyttö ja takuu! Tämä tarve johtaa ainaiseen huolissa olemiseen ja asioiden / ajatusten oikeanlaisuuden loputtomaan arvioimiseen, vakuuttelujen aneluun ja ponnekkaaseen todistusaineiston haalimiseen.

Tarkistelujenkin jälkeen pakko-oireinen haluaa kuitenki vielä varmistaa, varmistuksen jälkeen hän haluaa tsekata ainakin kerran, toisen, kolmannen… Minuutteja tai jopa tunteja kestävästä tarkistelusta huolimatta kalvava epävarmuus kaihertaa; onko nyt kaikki tehty AIVAN VARMASTI oikein, olenko sittenkään turvassa. Pakkoajatuspainotteisessa luultavasti, että olenko minä ihmisenä riittävän hyvä, onko ajatukseni oikeanlaisia, olenko moraalisesti kelvollinen.

Itselläni pakkoajatuksia ei juurikaan olen, enkä pidä itseäni erityisen ”hyvänä” ihmisenä. Eikä minulla ei ole mitään tarvetta olla hyveellinen, ei edes kovin korrekti, mutta olisin kernaasti kauniimpi ja varakkaampi.

Minun OCD-hermostooni on polttomerkattu viesti: Jos olen vääränlainen, minun käy huonosti! Inhimillisenä ja erehtyväisenä en siis ole turvassa.

Tunteista, jotka ovat normaaleja, kuten nälkäkiukku, pettymys, turhautuminen on seurannut aina jokin rangaistus. Minulla on paljon tunteita, jotka ovat tavallisia ja luonnollisia, mutta niihin kytkeytyneet tunnetilat eivät ole. Kokemani kauhu, häpeä, syyllisyys, jotka liittyvät minun tunteisiini, on ollut ja on edelleen enimmäkseen turhaa. Sen hyväksyminen, että olen kärsinyt ja vieläkin kidun näiden päällekkäisten tunteiden takia, on minulle vaikeaa ilman katkeruutta. Olen silti iloinen siitä, että tunnistan nämä ”tuplikset” ja ”triplikset”. Ymmärrän myös sen, että jatkotunne on usein pelkkä väärä häläri.

Esimerkkeinä tupliksista: kun olen nälkäinen, tunnen itseni aina myös rumaksi ja vastenmieliseksi. (nälkä ja häpeä – nälkäkiukusta häpäisty). Kun minulla on maha kipeä ja olen apea, koen syyllisyyttä. (apeus ja syyllisyys – apeana en ole piristävää seuraa). Triplis: Kun olen turhautunut, koen sekä häpeää, että syyllisyyttä. (Turhautumisesta on seurannut usein rangaistus, kuten raivarit, sekä toisten mielen pahoittamisesta syyllistämistä).

Olen siis koko elämäni tullut rangaistuksi omista TUNTEISTANI – tarkemmin sanottuna siitä millaisia fiiliksiä minun tunnereaktioni herättävät toisissa. Olen vieläkin samassa tilanteessa, jossa minun tunteeni eivät ole vain minun emootioitani; edelleen niistä syyllistetään ja rangaistaan – tosin eri tavalla kuin lapsuudessani. Olen epähuomiossa hakeutunut parisuhteeseen, jossa on paljon samaa dynamiikkaa kuin lapsuuden kodissani.

Tulee mieleen sanonta: tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Tiedostamattani olen hakeutunut lapsuudessani minulle määrättyyn rooliin myös vapaavalintaisissa ihmissuhteissani. Tämän tiedostaminen on tehnyt kipeää.