Pakko-oireiluni takana ei ole ollut pelko hylätyksi tulemisesta, ei edes torjunnasta. Toki kummatkin ovat kivuliaita kokemuksena, mutta minun ydinpelkoni ei ole sitä, että jään yksin. Tänään tunsin sen ihan selkeästi: minä pelkään että tuhoudun! Muserrun rusinaksi, en jaksa enkä kestä, en kertakaikkiaan pysy hengissä, koska kukaan ei auta minua. Siellä rituaalipanssarin takana on ollut tunne siitä, että olen järkyttävällä tavalla vastenmielinen. Olen niin vääränlainen, että sen takia olen vaarassa tuhoutua. Lakata olla olemassa.

Se kaiken ylitse vuotava, sielun rusentava häpeä on tunteena kammottava. Se on niin pelottavaa, että 47 vuotta se lymysi massiivisten pakko-oireiden takana. Pintaan se nousee erityisesti yksin ollessa, silloin kun minulla on aikaa ja mahdollisuus kuunnella omaa sisimpääni. Silloin kun minulta puuttuu reaalimaailman peilit, kun olen yksin omien ajatuksieni kanssa. Minun mieleni ei ole valitettavasti ystävällinen tsemppari, vaan se mitätöi, häpäisee ja syyllistää loputtomalla luupilla. Omat ajatukseni itsestäni ovat niin kamalia, että ne saavat minut itkemään lohduttomasti. Tuntuu kuin omat aivoni kiduttaisivat minua. Mieleni mukaan olen vastenmielinen ja saatanan ärsyttävä – ja ihan hyvästä syystä: ”älä väitä vastaan!” Olen myös kaiken sen syyllisyyden ansaitseva saamaton laiskuri! On siis omaa ansiotani – oma syyni – että minua kiusataan, olen omalla käytökselläni ansainnut kaiken sen!

Tuhoutumisen uhka on pelottavinta mitä tiedän. Pelko on sellaista, kuin olisit juuri saanut tietää, että sinulla on aivoissa syöpä ja elinaikaa muutama viikko. Tai ei ehkä sittenkään, se on jotain kamalampaa, koska kaikki se paha olo on itse aiheutettua, olet itse siihen syyllinen. Lapsesi ei halua lähteä lomamatkalle, mutta puhut hänet ympäri. Lentokone tippuu maahan ja lapsesi kuolee. Koet musertavaa syyllisyyttä. Siltikään se ei ole sama tunne, koska miten olisit voinut tietää. Et mitenkään. Sattumien summa. Oma syyllisyyteni on sellaista, että teen jotain, jonka minun ilmiselvästi olisi pitänyt ymmärtää, että se on väärin. Tai vaihtoehtoisesti jätän tekemättä, vaikka olisi pitänyt.

Ja se häpeä voisi olla samanlaista kuin, jos olisit lihonnut, koska olet syönyt suruusi. Et osaa käsitellä tunteitasi muuten, et saa muualta lohtua kuin mässyttällä. Kylläisyysmekanismisi ei toimi normaalilla tavalla ja suolistosi mikrobit ovat vääränlaisia. Sinut riisutaan alasti ja laitetaan Tuomikirkon portaille seisomaan. Ihmiset tulevat katsomaan ja nauramaan, pilkkaavat sinua, joku voi ehkä sääliäkin. Lääkärit tulevat saarnaamaan, miten huonosti sisäelimesi voivat ihran puristuksissa ja Pippa Laukka kauhistuu jääkaappisi sisällöstä, se levitetään kirkon portaille ja taas ihmiset ilkkuvat. Suolakeksisi poljetaan murusiksi ja irtokarkkejasi paiskotaan naamaasi. On tietenkin oma syysi, että olet syönyt itsestäsi valtavan laardijötkäleen, kun ”Se on niin epäterveellistäkin!” Kyllähän sinun olisi pitänyt tietää, vai etkö ota valinnoistasi vastuuta? Sinun olisi pitänyt ajoissa hankkia apua! Etkö ymmärrä, että jokainen vastaa omista tunteistaansa ja on oman elämänsä toimitusjohtaja? Kuka kissan hännän sitteen nostaa, jos ei kissa itse?!

”Mentalisaatiossa eli mielentämisessä on kyse siitä, että ihminen kykenee näkemään itsensä ja toisen olentoina,joilla on omat halunsa, uskomuksensa ja päämääränsä. Mentalisaatiokyvyn ansiosta ihminen pystyy ennakoimaan omia ja toisen reaktioita erilaisissa tilanteissa ja pystyy säätelemään omia tunnetilojaan. Puutteellinen mentalisaatiokyky tekee ihmisen elämän arvaamattomaksi ja sellaiseksi,jota on vaikea hallita ja hillitä.”

”Mentalisaatio tarkoittaa siis yksilön kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Mentalisaatio on kyky pohtia, millaisia mielen tiloja voi piillä ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Tunteiden lisäksi mentalisaatio kohdistuu myös esimerkiksi tarkoitusperään ja toiveisiin.”

”Ihmislapsen mieli kehittyy varhaisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemman oma kyky mentalisaatioon auttaa lasta oppimaan mentalisaatiota. Kun hoivaaja kykenee tyynnyttämään lapsen mielen ja hän vastaa lapsen tunneviesteihin riittävän oikein, saa lapsi kokemuksen oman olonsa muuttumisesta hoivaajan kannattelun avulla. Tällöin lapsi saa kokemuksen vanhemmasta lapsen tunnekokemusta säätelevänä ja ohjaavana aikuisena. Vanhemman ymmärtävä asenne auttaa lasta näyttämään huonotkin tunteet ja säätelemään niitä yhdessä hoivaajan kanssa. Tämä opettaa lasta omien tunnetilojensa säätelemiseen.”

Jäin vaille tällaisia kokemuksia lapsuudessa ja näiden kohtaamisien puuttumisen takia edelleenkin keski-ikäisenä pelkään omia tunteitani ja käytän pakko-oireita luodakseni itselleni fiktiivisen turvallisen tilan. En ole varma, mihin tarpeeseen tämä turvallinen tila eli SAFE PLACE oikein vastaa. Yritänkö pakko-oireilla vältellä kiellettyjä tunteita? Vaiko rakennanko turvallista tilaa, jossa uskaltaisin kohdata kiellettyjä tunteita? Vai alkaako kaavamainen käytös vasta kun tunnen menettäneeni turvallisen olon? Ehkä myös ennakoin rituaalien avulla mahdollisia uhkaavia tilanteita?

Minusta on ristiriitaista, että minua ei ole autettu mentalisaatiossa, mutta silti minusta tuli sen mestari. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin oman ja muiden käytöksen, toiveiden ja tunteiden tarkkailu ja pohtiminen. Aina jaksan miettiä, mikä ihmisiä motivoi, mitä tarvetta ollaan nyt täyttämässä, mitä palkintoa jahdataan kulloinkin. Monen mielestä käytän aiheeseen liikaa energiaa ja aikaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän piittaan toisten mielipiteistä. Minua kiinnostaa vain ne silmät, jotka itse näen, koska niiden kautta aivoni saavat palkinnon. Toisen ihmisen katse tekee minut näkyväksi, joskus silmistä heijastuu myös hyväksyntää, toisinaan jopa ihailua. Hyväksyvän katseen alla hermostoni levähtää.

”Jo alle vuoden iässä lapsi kykenee erottamaan oman ja toisen mielen toisistaan. Vasta 2-3 vuotiaana lapsi ymmärtää, ettei kaikki välttämättä ole sitä miltä näyttää. Kolmen vuoden iän saavutettuaan lapsi kykenee huomaamaan ihmisten erilaiset luulot ja sen, että he kykenevät tekemään niistä erilaisia päätelmiä, mutta he eivät vielä sisäistä sitä, että jokaisella on omat halunsa. Tässä vaiheessa lapsi ei vielä kykene ymmärtämään oman sisäisen maailmansa eroja ulkoiseen maailmaan. Lapsella ei siis ole kykyä arvioida todellista ulkoista uhkaa aikuisen tavoin, jolloin mielikuvituksesta kumpuava pelko on yhtä todellinen kuin ulkoa tuleva oikeasti uhkaava vaaratilanne on.”

Tämä osio on täysin OCD:n ytimessä! En tosin osaa yhdistää paloja nyt yhteen. Mutta jotain siellä varhaisessa vuorovaikutuksessa menee pahasti pieleen, jonka takia pakko-oireileva jää maagisen ajattelun vangiksi. Hän kyllä ymmärtää käytöksensä järjettömyyden, mutta tunne on niin voimakas, että sille alistuu ja järkeily saa väistyä.

Lähde: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/265864/Heikkinen_Piia.pdf?sequence=2&isAllowed=y