Olen pitkään yrittänyt näpertää opinnäytetyötä itsemyötätunnosta. Tiedän aiheesta todella paljon, mutta tieto ei ole auttanut minua millään tavalla – en ole onnistunut siirtämään itsemyötätuntoa tunnekokemuksekseni, vaikka olen lukenut ja kirjoittanut aiheesta jo monta kuukautta. Olen myös kokeillut (mm Oivamielen) harjoituksia tietoisesta läsnäolosta, havainnoinnista ja hyväksynnästä.

Tarkkailen itseäni jo valmiiksi niin paljon, että osa tehtävistä vain lisäsivät ahdistusta. Haluan ajatukseni POIS itsestäni, en kohdistaa huomiota ITSEENI tarkkailemalla hengitystäni tms.

Itse rentoudun puuhastelemalla jotain mielekästä kuten ulkoilemalla. Tosin jos aivokemiani on persiillään, ei auta edes pyöräily aurinkoisessa keskuspuistossa (mikä on ihan huippua), kävely talvisessa Suomenlinnassa tai mansikkajätskin lipsuttelu junasillalla. Mielialani ei vaan muutu. Siihen ei auta kuin aika.

Juttelin lääkärin kanssa viime viikon alussa puhelimessa ja hän pelkäsi, että minulla on alkamassa mania. Hänen kehotuksestaan nostin ketiapiinin annostusta 50 mg:sta 75 mg:aan. Maailmanrauha palautui pääni sisälle. Nyt tunnen taas myötätuntoa itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan.

Jatkuva ärtymykseni katosi. On helppoa olla iloinen ja ystävällinen. Olen nyt myös lähempänä ihanneminääni, joten minulla on vähemmän riittämättömyyden tunteita.

Myös turha asioiden vatvominen, viiltävä häpeä ja musertava syyllisyys katosi.

En siis onnistunut muuttamaan ajatuksiani ja asenteitani tiedolla, vaan aivoni tarvitsivat siihen kemiallista apua.

Tämän tyyppisten kokemusten takia uskallan väittää, että en voi itse päättää, millaisia ajatuksia aivoni suoltavat. Aivokemiani tekee päätöksen puolestani.

Omasta mielestäni ihmisen vapaus ajatella, mitä haluaa tai muokata omia asenteitaan on ihan höpöhöpöä eli fiktiota. Ehkä terveillä aivoilla se on mahdollista, mutta monen mielenterveyspotilaan kohdalla se on valitettavasti valetta.

Sen takia toivoisin, että ihmisten syyttäminen ja syyllistäminen väärästä asenteesta, saamattomuudesta, epäterveellisistä ruokailutottumuksista, vaikeuksista hoitaa asioitaan yms vähenisi.

Mielialani on taas parempi.

Nostin masennuslääkkeitteni annostusta, ja pakko-oireet tekivät paluun. Itse henkilökohtaisesti mieluummin pesen käsiäni ja hampaitani, tarkistelen asioita moneen kertaan kuin lamaannun epätoivoon ja tyhjyyteen. Omalle päälle vaikuttaisi sopivan paremmin se, että aktiivisesti taistelen häpeän aiheuttamaa vääränlaisuuden ja riittämättömyyden tunnetta vastaan, kuin että tunnen vaan syvää henkistä hätää ja lamaannun.

Edelleenkään en usko, että pakko-oireet ovat suurin ongelmani. Pakko-oireistopatteristo on vain jonkin sortin puolustumekanismi tai kontrollijärjestelmä, jonka avulla pysyn dynaamisena.

Isoin ongelmani on, että en osaa käsitellä tunteitani. Enkä jaksa uskoa että olen ainoa, joka tuntee syyllisyyttä ja häpeää aina kun tuntee ”väärällä” tavalla.

o         o         o         o         o         o        o

En tiedä, tuleeko ihmisille yllätyksenä, että myös innostuneena esiintyy runsaasti pakko-oireita. Yksi syy on varmaankin se, että iloinen vireystila nostaa kierroksia.

Selittäisin ilmiötä myös sillä, että mukavalla tavalla innostuneena haluaa hanakasti pitää kiinni siitä tunteesta, että vihdoinkin on oikeanlainen, rakastettu, rakkauden ympäröimä, hyväksytty. Silloin OCD:n funktio suojata näiden maailman parhaiden tunteiden menettämiseltä.

Ei halua riskeerata mitään, sählätä, syyllistyä virheisiin, on oltava tarkkana – käytöstä ja tunteita on taas kontrolloitava. Silloin pakko-oireilla yritetään pitää kynsin ja hampain kiinni oikeanlaisuuden kokemuksesta, siitä ei haluta luopua mistään hinnasta.

Silloin sitä omaa sisäistä monimutkaista rituaalien sääntökirjaa noudattaa pilkuntarkasti, jotta IHANA turvan tunne ei katoaisi. Eikä se edes tunnu kovin kuormittavalta sen riemun keskellä.

o         o         o         o         o         o        o

Olen kirjoittanut yllä olevat tekstit hypomaniassa. Laskin taas masennuslääkkeitteni annostusta ja nostin sen sijaan (jarrun eli) ketiapiinin määrää. Olen jälleen ”jumalan kämmenellä”, jossa on turvallista olla möllöttää ja pääni on täysin tyyni. Tänään ei ole ollut pakko-oireita, eikä ahdistusta. Iltapäivällä tuli traumaoireita, mutta uhkaava olo kesti alle tunnin. Saattaa olla henkilökohtainen nopeusennätys.

Tänään aivokemiani on ollut balanssissa.

Minulla on todennäköisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olen nyt hakeutumassa hoitoon asian tiimoilta. Hypomania ei ole energisyydestään huolimatta mitenkään miellyttävä mielentila, koska silloin keskittyminen herpaantuu helposti. ”Tylsät ja hyödyttömät” asiat turhauttavat, josta seuraa voimakasta ärtymystä ja tyytymättömyyttä.

Manian tunnistaa tunnistaa yleensä siitä, että toiset ihmiset ovat tyhmiä, yksinkertaisia ja ärsyttäviä. Masennusvaiheessa taas kaikki virheet ja vika on itsessä. Silloin aggressio kääntyy sisäänpäin.