Ensimmäisessä kehitysvaiheessa muodostuu lapsen perusturvallisuus. Jos luottamuksellinen vuorovaikutus lapsen ja hoivaajan välillä jää syntymättä, perustuntemukseksi muodostuu epäluottamus ja toivottomuus. (McLeod 2018)

Äitini kertoi olleensa masentunut minun syntymäni jälkeen. Vanhempien avioliitossa oli ongelmia. Isäni oli merillä töissä ja vapaa-ajallaan hän istui paikallisessa kuppilassa juomassa kaljaa. Hän oli siis joko pois paikalta tai päihtyneenä. Äitini oli epäkypsä ja ailahtelevainen. Välillä hän oli todella rakastava ja huolehtiva, mutta hän loukkaantui ja suuttui helposti. Jo pienenä muistan, miten hän oli todella vaikea, jos esimerkiksi töissä oli tapahtunut jotain ikävää. Hän kiukutteli ja nalkutti joka asiasta koko iltapäivän. Vasta illalla hän kertoi, mikä häntä oli painanut. Minun roolini oli olla kuuntelija, analysoija ja auttaja.

Isäni ei tullut äitiä vastaan synnytyslaitokselle. Hän istui baarissa. Olen kuullut tämän tarinan satoja kertoja. (Äitini oli kova jankuttamaan asioita) Minulla on isoveli, joka on ollut hyvin vilkas. En pysty muistamaan vauvaikääni, mutta käsittääkseni olen perusturvaton. Uskoakseni minua ei ole pahoinpidelty vauvana(?) Minulla itselläni on sellainen käsitys, että olen saanut hoivaa ja huomiota silloin, kun olen ollut ihana. Itkuisena ja vihaisena minut on jätetty huutamaan yksin sänkyyni. Äitini kertoi, että hän ei jaksanut lohdutella minua. Näin aikuisena mietin äitiäni, miten kypsymätön hän oli. Olen alkanut epäillä, että minut on jätetty yksin itkemään kostoksi isälleni; koska hän ei osallistunut minun hoivaamiseeni, äitinikin on kieltäytynyt tehtävästä.

Perusturvattomuus on ilmentynyt masennuksena, ahdistuksena, univaikeuksina ja pakko-oireiluna. Ihmiskäsitykseni on myös melko kyyninen, pidän ihmisiä itsekkäinä oman edun tavoittelijoina. En pidä ihmisiä pahoina, mutta en hyvinäkään. Oman edun tavoittelu palvelee tarvetta pysyä hengissä. Uskon myös, että ihmisten tarve jatkaa omaa geeniperimäänsä on hiipumassa. Monet ihmiset haluavat elää vain itselleen. Moni ymmärtää myös sen, että elämä on ainutkertainen. Ei ole mitään kuoleman jälkeen, ihminen vain lakkaa olemasta. Se ei ole pimeyttä tai valoa, ei lieskoja, eikä autuutta. Tunne on samanlainen kuin ennen syntymää, eli ei mitään.

Opintojeni yhtenä koulutehtävänä oli käydä elämäänsä läpi kehityspsykologian näkökulmasta. Päätin tarkistella elämänkulkuani syntymästä tähän päivään saakka psykoanalyytikon Erik Eriksonin kehitysteorian pohjalta.

Eriksonin teoria kuvaa persoonallisuuden kehittymistä. Teorian mukaan ihminen kohtaa kahdeksan erilaista psyykkistä haastetta. Aikaisemmista vaiheista selviytyminen vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten ja millaiseksi loppuelämä muotoutuu.

Teoria löytyy esim täältä:

Eriksonin kehitysteoria – Katso 8 vaihetta!

Erik Erikson’s Stages of Psychosocial Development

Ymmärrän itseäni tehtävän tekemisen jälkeen paremmin. Olen suorastaan hyvin hämmentynyt, miten tarkasti Eriksonin teoria pätee omaan lapsuuteni haasteisiin!

Tehtävän tekemisen tärkein anti itselleni oli se, että ymmärsin oman pakko-oireiluni johtuvan turvattomuuden tunteesta. Epämääräisten uhkien lisäksi tunnistan nyt myös selvästi häpeän tunteen, johon liittyy kuristava olo, että olen jollakin tavalla riittämätön ja vääränlainen. Täysin arvottomaksi en ole itseäni milloinkaan tuntenut.

Syyllisyyden tunteet olen jo pitkään tunnistanut, mutta Eriksonin teoriasta löysin niillekin selityksen. Toki minut on myös kasvatettu syyllistämällä, se on lienee herkälle tytölle ollut helppo kasvatusmetodi. Kovin hyvä se ei ole kyllä ollut.

Jaan tehtävän erillisiin postauksiin, jotta lukeminen helpottuu. Onkohan jollakin samantapaisia kokemuksia?