Terkkuja Pohjanmaalta!

Minun ei lainkaan ollut suunnitelmissa tulla tänne tänä syksynä kesken uuden työn aloitusta, mutta elämä on juuri tällaista: aina sattuu ja tapahtuu odottamattomia asioita, jotka muokkaavat suunnitelmiamme ja tekemisiämme. Niinpä löysinkin itseni nyt täältä. Nyt se oli kaiken lisäksi sikäli helppoa, että voimassa on etätyösuositus ja omaa työtäni voikin tehdä oikeastaan mistä vain, joten sekään ei ollut ongelma, ettei minulle ollut vielä kertynyt mitään pitämättömiä lomapäiviä.

Muistelin tuossa juuri, että vaikka olen käynyt täällä Raahessa koko 30-vuotisen elämäni aikana lähestulkoon joka ikinen vuosi, en ole käynyt täällä syksyllä kuin muutamia kertoja, ja edellinen syksyinen visiitti onkin ollut varmaan joskus silloin, kun olen ollut ala-asteella. Ihan mukavaa siis nyt nähdä myös syksyinen Pohjanmaa pitkästä pitkästä aikaa.

Täällä Pohjoisessa on jo oikein kaunis ruska meneillään. Ilma on kyllä ollut melko lämmin täälläkin, muttei sentään yhtä lämmin kuin mitä Etelä-Suomessa on ollut viime päivinä. Olen kävellyt pitkin vanhan kaupungin katuja ja ihastellut jälleen kerran ihania puutaloja. Ihmetellyt rauhaa ja hiljaisuutta – välillä tuntuu, kuin kulkisin yksin aavekaupungissa, niin hirvittävän hiljaisia ovat syksyisen pikkukaupungin kadut. On tilaa ajatuksille, kun ne eivät huku taustamölyyn.

Täällä huomaan ajan kulun monella tapaa. Nämä kadunkulmat kantavat lapsuusmuistojani, ja tavallaan monet asiat ovat täällä samoin kuin 30 vuotta sitten – ja kuitenkin samaan aikaan moni asia on muuttunut niin hirvittävän paljon. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja tässä kaupungissa. En ole enää se sama tyttö, joka saapui joka kesä äidin ja isän kanssa mummolaan. Ihmissuhteet ovat muuttuneet, minä olen muuttunut. Myös kaupunki on toisenlainen. Palvelut tuntuvat karkaavan täältä vähä vähältä enemmän pois, ja se tietysti on valitettavan yleistä monissa pienemmissä kaupungeissa, erityisesti Uudenmaan ulkopuolella.

Olen täällä ollessani vähän leikitellyt ajatuksella, miltä mahtaisi tuntua asua tällaisessa pienemmässä kaupungissa. Jossain suloisessa vanhassa puutalossa kenties. Katoaisiko kiireen tuntu elämästä? Olisiko elämä seesteisempää ja rauhallisempaa? Ja toisaalta – kaipaisinko kuitenkin palveluita, ystävien läheisyyttä ja isomman kaupungin sykettä? Kuka tietää. Juuri nyt en haaveile Helsingistä muuttamisesta, ja kerrostalokoti + kesämökki -kombo toimii meille oikein hyvin. Erityisesti talvella kaupungissa asuminen on helppoa ja huoletonta, ja nautin siitä ettei aamulla tarvitse aurata pihaa tai rapsuttaa autoa jääkerroksen alta. Mutta never say never – koskaan ei voi tietää mihin elämä vie, kuten jo postauksen alussakin taisin todeta.

Kiireinen syksy ja odottamattomat tapahtumat ovat luonnollisestikin vaikuttaneet bloggaamiseeni. Instagramin puolella olen ollut aika tasaisen aktiivinen edelleen, mutta täällä blogissa on ollut vähän tavallista hiljaisempaa. Ei vain ole ollut aikaa ja energiaa, mutta uskon että te siellä ruudun toisella puolella ymmärrätte sen. <3 Kun miettii bloggaamista ylipäänsä, niin jossain vaiheessa se homma on kiepsahtanut kohdallani aavistuksen päälaelleen.

Kun aloitin tämän blogin, aloitin anonyymina enkä kertonut blogistani kenellekään. Blogi ei tähdännyt yhtään mihinkään, purin tänne vain tuntojani ja lähinnä tein sitä omaksi ”terapioinnikseni”. Pikkuhiljaa homma kasvoi ja aloinkin sitä myöten myös vähän haavella jostain, en tiedä itsekään mistä tarkalleen. Mutta sen tiedän (ihan nykyisen työnikin puolesta), että somemaailma on todella kovaa ja kilpailtua, ja saadakseen siitä edes kohtalaisesti tuloja antavan sivutyönkin, pitää hommaan uhrata satoja ja taas satoja tunteja, eikä vain pelkästään aikaa, vaan myös paljon vapaa-aikaa, osa yksityisyydestään ja vähän mielenrauhaakin.

Mä olenkin tänä syksynä pyöritellyt päässäni sellaista ajatusta, että luopuisin blogin suhteen ihan kaikista tavoitteista. Että palaisin sinne aivan lähtöruutuun. Tekisin tätä vain omaksi ilokseni – ja totta kai teidän kourallisen vakkarilukijoita, jotka tulette tänne blogiin kurkkimaan, onko uusia postauksia tullut. Mutta mitä jos en miettisi enää yhtään hakukoneita, en uusien lukijoiden saamista tai vanhojen mielenkiinnon ylläpitoa, kävijätilastoja ja sitä saako niillä yhteistöitä tai voiko ne kasvaa ja voisiko tämä tästä sitten nousta johonkin uusiin sfääreihin… (Vastaus = ei voi, ainakaan tällä nykymeiningillä, se on vain fakta). Mitä jos luopuisin kaikesta siitä ja olisin vain? Vähän kuin palaisin alkupisteen äärelle?

No, en tiedä, mutta tällaisia asioita olen pyöritellyt ja itse asiassa myös Instan puolella olen tietyllä tapaa alkanut ottaa rennommin ja muun muassa palannut pitkälti takaisin puhelinkuviin. Ja kyllä, seuraajia on jonkin verran lähtenyt. Mutta toisaalta, mitä sitten? Mieluummin viisi seuraajaa, jotka haluaa seurata sitä oikeaa minua, kuin tuhat jotka seuraavat jotain, mitä en oikeasti ole.

Nämä ajatukset ehkä kumpuavat tämän syksyn myllerryksistä, ehkä myös siitä että uudessa työssäni teen paljon somea. Kun tekee somea työajallaan, niin se mihin käyttään vapaa-aikansa ei ehkä ole mielellään enää sitä ihan samaa juttua. Työssä teen somea kaupallisiin tarkoituksiin, ja nyt ehkä on alkanut korostumaan se, että oma someni on mieluummin sitten taas pääsääntöisesti toisenlainen paikka; ennen kaikkea paikka aitoudelle ja omille ajatuksilleni ja kiinnostuksenkohteilleni. Ilman paineita, vain silloin kun oikeasti on inpsraatiota eikä väkisin vääntäen.

Tällaisia sekalaisia ajatuksia täällä tänään. Toivottavasti pysyitte järjenjuoksussani edes hitusen mukana.

Oikein ihania syyspäiviä sinne ihan jokaiselle <3

-Netta 

Kuvat: Syksyinen vanha Raahe.