Hautajaiset – ja oikeat hautajaiset
Hyvää vappua!
Hautajaiset putkahti e- ja äänikirjana äänikirjapalveluihin ja e-kirjakauppoihin. Samaan aikaan kun Sonjan ja Erikin kamppailu intohimon kourissa ilmestyi tämän upean kannen kera, minä jouduin ikävä kyllä oikeisiin hautajaisiin.
Uskallan kirjoittaa sen tännekin, koska edesmennyt ihminen oli jo hyvin iäkäs ja lähti nopeasti ja ilman turhaa kärsimystä. Vaikka kuolema aina tarkoittaa surua, oman kokemukseni mukaan ihminen on sataa vuotta lähestyessään jo valmis lähtemään. Niin tässäkin tapauksessa. Elämä oli valmis, ja sairaus oli ottanut niskalenkin elämästä siten, että itsenäistä elämää ei enää ollut.
Olen sivunnut useammassakin tarinassa uskoa ja uskontoa, ja kokemani hautajaiset saivat minut mietteliääksi. Vainaja edusti muuta uskontokuntaa kuin evankelisluterilaista kirkkoa ja kaiken kaikkiaan tilaisuus eteni kunnioittavasti puolin ja toisin, vaikka me perheyhteisön jäsenet olemme luterilaisia tai sitten eronneet kirkosta kokonaan.
Ohjelmassa oli kuitenkin tämän toisen uskontokunnan edustajien, vainajan seurakunnan läheisimpien ystävien puheenvuoroja. Puheet olivat yleisesti ottaen sitä, mitä hautajaisissa yleensä saattaa odottaa. Muistoja vainajasta ja miten hän oli vaikuttanut toisen ihmisen elämään, millaisena toiset edesmenneen ihmisen muistivat.
Sitten oli eräs vanhempi herra, joka päätti alkaa lähetystyöhön kesken hautajaisten. Muistelut vaihtuivat puheen loppua kohden siihen, kuinka kovasti vainaja oli toivonut, että hänen sukunsakin löytäisi oikean uskon. Se saattaa pitää paikkansa, mutta lähtökohtaisesti sellainen avautuminen oli vähän erikoinen, kun ihminen, jonka hautajaisissa olimme, ei ollut koskaan tyrkyttänyt uskoaan. Hän puhui siitä kyllä,vastasi kysymyksiin, eikä peitellyt vakaumustaan, mutta ei hän koskaan painostanut tai julistanut ikävällä tavalla.
Nyt sellaista kuitenkin oli edessä. Saimme paatoksella kuulla, kuinka tärkeää olisi, että ymmärtäisimme ja ottaisimme vastaan oikean uskon ja tekisimme vainajan samalla iloiseksi.
En voinut olla pohtimatta, kuinka sopivaa sellainen ulostulo on surujuhlassa. Eihän mies kauaa puhunut, mutta minusta sellainen sormella osoittaminen ei kuulu hautajaisiin.
Minulla on oma vakaumukseni, joka pohjaa kristinuskon opetuksiin ehkä siksi, että olen kristityssä maassa ja sen perinteiden keskellä kasvanut. Kuulun kirkkoon, mutta enemmänkin sen tekemän sosiaalityön ja Jeesuksen opetusten kunnioituksesta kuin puhdasoppisuudesta. Ei kai minusta nyt mitään puhdasoppista koskaan saisikaan – pornokirjailijasta, joka kapinoi heti, kun haistaa jonkun asettavan perusteettomia rajoja.
Joukossa kuitenkin oli myös niitä, jotka ovat kokeneet sitä pahinta, mitä uskonnot ja ideologiat saavat aikaan: hyökkäyksiä, suvaitsemattomuutta ja puhdasoppisuuden vaatimuksia, ulkopuolelle sulkemista. Tuskin sellainen ihminen saa keskellä vanhan sukulaisensa hautajaisia yhtäkkiä ahaa-elämystä ja herätystä. Todennäköisemmin hän ärtyy entisestään, ehkä loukkaantuukin.
Olen tuntenut ja tunnen useita ihmisiä, jotka ovat uskossa, ihan papista lähtien, ja minulla on ollut sillä tavalla hyvä tuuri, että en ole juuri kohdannut suvaitsemattomuutta. Tai olen, mutta hyvin lyhytaikaisesti ja jo niin vanhana, että huonot tilanteet ovat olleet mitättömän lyhyitä kohtaamisia hyviin verrattuina. Kaikilla ei ole kuitenkaan ole ollut yhtä hyvä onni, eikä silloin ole ihme, että karvat nousevat helposti pystyyn.
Meidän seurueesta suurin osa taisi ottaa koko purkauksen lopulta huumorilla, mutta kyllä se jokaisen korvaan oli pistänyt. Kun kättelin tämän uskonsoturin, kehuin tilaisuutta, jossa muisteltiin vainajaa siunauksen yhteydessä. Se on aivan tosi mielipide – luterilaisessa kirkossahan ei juuri muistopuheita kuule kuin vasta kahvittelun yhteydessä ja aika harvoin pappi tuntee vainajan niin, että pystyisi pitämään henkilökohtaiselta kuulostavaa puhetta. Totesin reippaasti, että olen luterilainen ja käytännöstä voisi ottaa mallia omaan kirkkoon. Mies väänsi naamansa välittömästi ruttuun ja käänsi selkänsä.
Se ei ollut kovin odottamatonta. Kun nyt olen viime vuosina seurannut somekeskusteluja Twitterissä, Instassa tai vaikka täällä Lilyssäkin, tuntuu siltä, että fanaattisuus ja radikaalit mielipiteet elävät yhä ja voivat yhä hyvin. Ne eivät koske ehkä uskontoa, mutta kyllä nykymaailma näyttää ottaneen mallia vanhoilta kunnon uskonnoilta, kun katsoo miten äärilaidat keskustelevat tai ovat keskustelematta toistensa kanssa.
Uskon itse, että usko on yksi ihmisen tarve, ominaisuus, jonka puute voi tehdä onnettomaksi. Enkä nyt tarkoita,että jokainen kokee tarvetta uskoa jumalaan. Enemmänkin sitä, että ihminen uskoo aina johonkin. Äidilleni se on avioliittoinstituutio ja perhe, tyttärelleni kommunismi (ainakin tällä hetkellä :)), jollekin se on ateismi, jokin muu poliittinen suuntaus tai vaikkapa filosofia.
Uskoipa sitten mihin tahansa, minusta olisi tärkeää pystyä puhumaan myös ulkomaailman kanssa. Niidenkin jotka eivät omaa oppia tunnusta. Toisesta vaihtoehdosta kun ei yleensä ole seurannut mitään hyvää.
Tulipas sitten henkinen vappupostaus. Jos jotain kevyempää kaipaa, sitä löytyy allaolevasta Teosluettelosta. Siellä ei uida kovin syvissä vesissä – tai jos uidaan, sieltä pärskähdetään nopeasti pintaan ja takaisin viihteen maailmaan. 😀
T. Lilith