Helsingin Sanomien Anu Silfverberg kirjoitti eilisessä lehdessä (24.3.2013) mielenkiintoisen jutun lasten kotihoidosta ja sen tukemisesta: Kotihoito ei takaa hyvää hoitoa.

Aihe on tulenarka, jopa itsesyttyvä, ja kun minultakin jokin aika sitten pyydettiin juttua samasta aihepiiristä, ajattelin että eihän siitä voi kirjoittaa.

Moni muistaa varmasti edelleen tällä sivustolla käydyn keskustelun, jonka herätti erään bloggarin juttu 21 syytä jäädä kotiäidiksi. Juttu ja koko blogi katosivat sittemmin, mutta mieleeni jäi, että juttu keräsi satoja kommentteja, puolesta ja vastaan. Ajattelin jo silloin, että OK, tässäpä aihe, jota aion välttää.

Mutta kun se on nyt taas niin ajankohtainen.

Kotihoidon tuki on mielenkiintoinen tuki. Siinähän maksetaan tukea siitä, että jättää käyttämättä jotain verovaroin kustannettavaa palvelua. Toisaalta tuki on niin pieni, että tuesta aiheutuvat välittömät kustannukset ovat yhteiskunnalle pienemmät kuin palvelun järjestämisen.

Ongelma ei ole varmasti se, että joku on vuoden tai pari kotona ja palaa sen jälkeen töihin, vaan se jos joku jättäytyy parhaassa työiässä täysin työelämän ulkopuolelle. Sopivasti ajoitettuna vaikkapa kolmen lapsen äiti voi olla liki kymmenen vuotta poissa työstä yhteiskunnan tukemana. Sen jälkeen työnsaanti voi olla aika hankalaa, eikä kaikilla ole enää aikomustakaan palata töihin. Tällainen tilanne on – poliitikkoja lainatakseni – kestämätön.

Väittely siitä, mikä on lapselle parhaaksi, on niin loputon suo, että en lähde siihen. Toisten mielestä alle kolmevuotiaiden paikka on kotona ja mikäs siinä. Kivaahan täällä kotona on minustakin olla. Jonkin aikaa. Uskon kuitenkin, että meidän lapsellemme parasta on, että vanhemmat eivät ole pidemmän päälle kokopäivätoimisia kotihoitajia. Ja vasta-argumenttina ”onko niitä lapsia pakko hankkia, jos niitä ei halua hoitaa” on puhdasta ilkeyttä.

Minulla ei ole selkeää mielipidettä siitä, pitäisikö kotihoidon tukea leikata, korottaa vai pitää ennallaan. Ei sillä, onhan kotihoidon tukea kiva nostaa, vaikka se onkin niin pieni, että ilman puolison tuloja sillä ei maksettaisi kuin pieni osa asumis- ja elinkustannuksista. Olen kuitenkin itse tehnyt valintani, joten itse siitä kannan myös taloudellisen vastuun.

Osa-aikatyöhön kannustava porrastettu kotihoidon tuki kuulostaa hyvältä termiltä, mitä sitten tarkoittaisikaan käytännössä. Voisin oikeastaan jopa itse harkita osa-aikaisuutta töihinpaluuni jälkeen.

Sen sijaan en oikein tiedä saavutettaisiinko sillä mitään, että osa kotihoidon tuesta korvamerkittäisiin isille. Ainakaan vielä. Naiset eivät ole valmiita luopumaan saavutetusta edusta, ja miesten asenteita ei pelkällä lailla muuteta. Kotihoitohan on yhä naisten juttu.

Vaika STTK:n taannoinen Sankari-isä-kampanja suututti monet, siinä oli sentään hyvä yritys vaikuttaa asenneilmastoon miehisestä näkökulmasta. Itse en kaipaa, että minua kutsuttaisiin sankari-isäksi, mutta jos kampanja sai jonkun toisen miehen suhtautumaan positiivisemmin lastenhoitoon, mikäpä siinä, että homma oli laitettu hieman överiksi.

Jos miehiä yritetään nyt saada kiinnostumaan yhdeksän viikon mittaisen isyysvapaan pitämisestä, ollaan aika kaukana siitä, että miehet olisivat innostuneita vielä pidemmistä perhevapaista.

Kuka uskaltaisi tehdä Sankariäiti-videon? Sellaisen jossa nainen sanelee ehdoksi lapsen hankkimiselle, että myös mies pitää osan hoitovapaasta, jotta hän ei putoaisi työelämästä?