2 x päivä seikkailupuistossa
Kesäloma on nyt ohi. Se tuntui perheessä kiertäneen flunssan vuoksi todella pitkältä, mutta sitten se olikin yhtäkkiä vietetty. Viimeisen viikon aikana ehdin tehdä lasten kanssa kuitenkin monta pientä retkeä (kuten Lintsille ja Heurekaan), ja pääsin viemään molemmat lapset myös Seikkailupuisto Korkeeseen, kuten olin suunnitellut tekeväni jo paljon aiemmin.
Mustikkamaan Korkeessa on nykyisin pienemmille lapsille neljä matalalla kulkevaa kantorataa, ja 120-senttiset pääsevät puiden latvoissa kulkeville latvaradoille.
Aivan alun perin suunnitelmani olisi ollut, että menisimme puistoon koko perheen kanssa: Rouva menisi 8-v:n kanssa latvaradoille ja minä olisin 4-v:n kanssa kantoradoilla. Mutta sitkeä yskä piti Rouvan tiiviisti kotona (testattu hänetkin – ei koronaa), joten päätin viedä lapset seikkailemaan eri päivinä.
Seikkailu oli poikasen ensimmäinen kerta, ja häntä jännitti lähtö niin kovasti, että vielä juuri ennen retkeä hän olisi halunnut jäädä mieluummin kotiin leikkimään legoilla. Juttelimme kuitenkin siitä, mikä siinä jännittää ja lupasin pitää häntä kädestä kiinni. Ja hyvä, että lähdettiin, sillä jännitys katosi heti, kun hän pääsi radalle, ja hän rakasti erityisesti pitkiä liukuja valjaiden varassa.
Ja tietysti seikkailija ansaitsi myös jäätelön rohkeudestaan.
”Tullaanko joskus uudestaan?” tiedustelin. ”Joo!”
Seuraavalla viikolla oli 8-v:n vuoro, ja kipusimme molemmat puiden latvaan.
Ratoja on tavallaan 10 kpl: nelos- ja ysirata ovat osittain samat ja kymppirata on kiipeilyseinä. Suurin osa radoista on melko helppoja, vaikka vaativampiakin esteitä on.
Ketterä 8-v selvitti radat 1 – 8 kevyesti, mutta näppivoimat olivat molemmilla koetuksella. Viiden ensimmäisen radan jälkeen lounastauko oli kuitenkin paikallaan.
Melko kokemattomille kiipelijöille 10-radan kiipeilyseinä oli kuitenkin sen verran haastava, että pääsimme molemmat vain muutaman metrin korkeuteen. Omat käteni olivat jo niin väsyneet, etten edes kokeillut seinää kuin kerran. Tyttö jaksoi yrittää useita kertoja, mikä sitten kostautui viimeiseksi jättämällämme ysiradalla.
Ysirata oli muihin ratoihin verrattuna huomattavasti haastavampi, ja harmittelimme sitä, miten olimme väsyttäneet kätemme jo aiemmilla radoilla. Parista esteestä en yksinkertaisesti ymmärtänyt, miten niiden yli olisi voinut päästä muuten kuin vain liukumalla niiden ohi, ja yhdessä lapselle erityisen haastavassa kohdassa ehdin jo ajatella, pitäisikö meidän huudella henkilökunta paikalle auttamaan. Päällimmäiseksi mieliin ei kuitenkaan jäänyt ”ei enää ikinä” vaan ”ensi kerralla aloitetaan tästä”.
Ehkä ensi kerralla muistan ottaa myös kuvat niistä kaikkein vaikeimmista esteistä, ja voin sitten kertoa, miten saimme ne selvitettyä vai liu’uimmeko vain niiden ohi.
