Tähän vuoteen on mahtunut hyvin monta kovasti odotettua elokuvaa, ja osa on vielä tulossa. Jos koko perheen odotukset lasketaan yhteen, kaikkein odotetuin on kuitenkin Disneyn Frozen II, joka jatkaa vuoden 2013 jättimenestyksen tarinaa. Olen itsekin katsonut lähes lapsellisen innokkaasti kaikki elokuvan trailerit ja teaserit tyttäreni kanssa. Moneen kertaan.

Ensimmäiset teaserit esittivät Elsan myrskyävän meren rannalla, ja Elsa yritti juosta aaltojen pinnalla jäädyttäen merta juostessaan. Hän myös upposi veteen ja näki veden alla mystisiä hevosia. Anna puolestaan katseli palatsin ikkunasta, miten ilmassa roikkui tuhansittain kimaltelevia kristalleja. Elsa, Anna, Kristoff, Sven ja Olaf vaelsivat ruskan värittämissä maisemissa, ja jokin näkymätön vihollinen uhkasi heitä.

Pidemmissä trailereissa kävi ilmi, että Elsa ja Anna eivät tienneet kaikkea menneisyydestään ja Arendellen valtakunta oli suuressa vaarassa. Peikkopappa puhui pahaenteisesti, että tähän asti he olivat pelänneet Elsan voimien olevan liikaa, mutta nyt heidän olisi toivottava, että ne riittäisivät. Jokin tuntematon ääni kutsui Elsaa öisin, ja hän sukelsi ystävineen sumun sekaan ottamaan selvää, mistä on kyse.

Trailerit herättivät monenlaisia odotuksia ja osoittivat, että tässä elokuvassa ollaan synkemmissä tunnelmissa kuin ensimmäisessä Frozen-elokuvassa, puhumattakaan kahdesta hassuttelupätkästä Frozen kuumetta ja Olafin Jouluinen seikkailu, jotka julkaistiin digitaalisesti näiden kahden elokuvan välissä.

Oletimme, että elokuva julkaistaisiin maailmanlaajuisesti marraskuussa, kuten englanninkielisissä trailereissa lupailtiin, ja pettymys oli suuri, kun kävi ilmi, että Frozen II:n Suomen-ensi-ilta onkin vasta joulukuun 25. päivä. Sain kuitenkin kutsun Tammen järjestämään ennakkonäytökseen, ja näin elokuvan jo kaksi viikkoa ennen ensi-iltaviikkoa.

Suomenkielisessä versiossa on pääosin samat ääninäyttelijät kuin edellisessä Frozenissa: Katja Sirkiä laulaa Elsan laulut niin komeasti, että siinä jää alkuperäinen Idina Menzelkin kakkoseksi. Saara Aalto jatkaa Annana ja Tuomas Koponen Olaf-lumiukkona. Kristoffin roolin tekee (myös Tampereen Notre Damen kellonsoittajaa esittävä) Petrus Kähkönen, ja Elsan ja Annan äitinä kuullaan Suvi Teräsniskaa.

Ensimmäinen Frozen-elokuva oli niin jättimäinen menestys ja sen tarina monin tavoin niin onnistunut, että jatko-osalle on asetettu aika mahdoton tavoite: olla kaikin tavoin parempi kuin ensimmäinen. Tämä näkyy myös elokuvan saamassa ristiriitaisessa kritiikissä, ja amerikkalaiset kriitikot ovat löytäneet valittamista niin juonesta, musiikeista kuin hahmoistakin. Nämä kriitikot ovat odotetusti arvioineet elokuvan turhaksi jatko-osaksi, joka on tehty vain rahastusmielessä.

Tällainen kritiikki on omasta mielestäni jotenkin väsynyttä, varsinkin maassa, jossa jokainen elokuva on lähtökohtaisesti kaupallisen laskelmoinnin tulos. Yleisesti ottaen mielestäni on muutenkin täysin turhaa arvioida, onko elokuvan kakkososa parempi kuin ykkönen, ja jos ei olekaan, kyseenalaistaa elokuvan tarpeellisuus. Jos elokuva vetää yleisöä ja pääsääntöisesti viihdyttää katsojia, sitä voi varmasti pitää onnistuneena ja tarpeellisena, vaikka jokin toinen elokuva olisikin tavalla tai toisella onnistuneempi.

Ja onnistunut Frozen II on. Elokuva näyttää upealta, ja sen pohjoisiin myytteihin perustuva tarina on sopivasti erilainen kuin (hyvin, hyvin) löyhästi H. C. Andersenin Lumikuningatar-satuun pohjautuva Frozen. Annan ja Elsan näkeminen valkokankaalla on kuin tapaisi jälleen vanhat ystävät, joista ei ole kuullut mitään vuosikausiin. Olafin hassuttelu ja Kristoffin takeltelu kosintayrityksissä tuovat muuten vakavaan tarinaan kepeyttä, ja elokuva osaa paikoin olla myös itseironinen. Elsalla ja Annalla on taas monta uutta ihanaa kampausta ja pukua, ja Elsakin nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa hiukset avoimina.

Elokuvasta tehdyissä ennakkojutuissa on korostettu paljon Disneyn yhteistyötä Saamelaiskäräjien ja Saamelaisneuvoston kanssa, ja Disneyn kerrotaan tehneen runsaasti taustatyötä sekä saamelaiskulttuurin että pohjoisen luonnon kuvaamiseksi oikealla ja inspiraation lähteitä kunnioittavalla tavalla. Lopputuloksen onnistumisesta pitää kysyä arvioita saamelaisilta.

Kyllähän elokuvaa voi myös kritisoida: juoni tuntuu paikoin etenevän ongelmasta ratkaisuun liian nopeasti aivan kuin seikkailuun olisi pitänyt saada mahtumaan niin paljon käänteitä, että yhtä aihetta ei ehditä käsitellä kovin pitkään ja mahdolliset kehittelyjaksot on pitänyt leikata lopullisesta tarinasta pois. Elokuvan loppuratkaisu on myös huomattavasti abstraktimpi kuin ykköselokuvan oivallus siitä, miten sisarusten välinen rakkaus murtaa taian, ja huomasin, että elokuvan jälkeen en osannutkaan selittää itselleni, kuka Elsaa oikeastaan huhuilikaan öisin seikkailuun ja mistä Elsan taikavoimat olivat peräisin.

Frozen II:ssa on lauluja yhtä paljon ellei enemmän kuin ensimmäisessä elokuvassa. Ensimmäisen katsomisen perusteella on mahdoton sanoa, jääkö jokin niistä soimaan samanlaisena modernina klassikkona kuin Let It Go, mutta tällainen vertailu on täysin turhaa. Voin melkein jo arvailla, että mikään kappale missään elokuvassa ei tule koskaan olemaan yhtä suuri hitti, mutta Elsan laulu Into to Unknown (Tuntemattomaan) on selvästi tämän elokuvan Let It Go. Sanomaltaan se ei ole kuitenkaan yhtä voimaannuttava kuin vertailukohtansa. Eikä tarvitse ollakaan.

Paikoin elokuva oli parempi kuin edellinen osa, paikoin ei, mutta se oli silti vaikuttava, viihdyttävä, hyvin tehty ja kaunis, ja sen musiikit olivat ilo korvalle. Animaation jälki on vielä upeampaa kuin edellisessä. Olen varma, että tämä elokuva hankitaan myös kotiin, ja käyn todennäköisesti katsomassa sen elokuvissa vielä toisen kerran 3D-versiona.

Neljä tähteä viidestä.

Seurueen 7-vuotiaat arvioivat elokuvan ”parhaaksi ikinä”, ja leffa oli kuulemma parempi kuin ensimmäinen. Arvioita pitäisi kysyä varmasti uudestaan sitten, kun he ovat nähneet jatko-osan yhtä monta kertaa kuin sen edellisenkin. Se on nyt selvää, että Frozen on taas in, ja mikäs siinä. Onkin kiva saada vaihtelua Aladdin-elokuvan soundtrackin kuuntelulle.