Parin viikon takaisen Tampereen-reissun toinen pääohjelmanumero oli Notre Damen kellonsoittaja -musikaali, mutta lähes yhtä tärkeä oli illallinen teatterin jälkeen.

Päätimme vierailla ravintola C:ssä, jossa en ollut itse käynyt aiemmin, ja Rouvallakin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo vuosikymmen.

Vaikka syömmekin ulkona silloin tällöin, käymme harvemmin fine dining -paikoissa. Vaivaannun liiasta hiljaisuudesta ja jäykästä henkilökunnasta enkä pidä siitä, että tunnen olevani farkuissa alipukeutunut illalliselle. Klassinen vitsi on tietysti myös se, että molekyyligastronomiset annokset ovat niin pieniä, että kotiin on mentävä snägärin kautta.

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa C:stä. En ollut tutustunut paikkaan juurikaan etukäteen, mutta monia kehuja olin kuullut.

Päätimme ottaa illallisen pitkän kaavan mukaan ja tilasimme koko kuuden ruokalajin menun viineineen. Keittiön yllätyksiä tuli lisäksi neljä, ja tilasimme ennen jälkiruokaa myös juustolajitelman. Alkuun tarjoltiin rapea sienicrackeri fenkolimajoneesin ja kyssäkaalikiehkuran kanssa, kuvassa yllä.

C käyttää annoksissaan paljon paikallisia raaka-aineita, ja esimerkiksi kalat oli nostettu Pyhäjärvestä. Keittiössä hyödynnetään hapatusta, ja C:n ravintoloitsija Ilkka Isotalo on tehnyt Santeri Vuosaran kanssa myös kirjan Säilö ja kokkaa, jossa he jakavat tätä säilömisen ilosanomaa. Kirjaa oli myynnissä ravintolassa, ja Rouva osti sen toki samalla reissulla.

Koska en kirjoittanut ylös, mitä söimme, olen jo unohtanut, mikä oli tämä toinen keittiön tervehdys.

Ensimmäinen varsinainen annos menusta oli Paijan tilan porsasta ja Rekolan tilan papua. Niiden kanssa tarjoiltiin liemi, joka oli niin suolainen, että pohdimme jopa, oliko sitä edes tarkoitus särpiä lautaselta, vai oliko pavut ja possut vain tarkoitus dipata siihen.

Kuoretta ja Rekolan perunaa oli herkullinen perunarösti, ja kuore lisukkeineen tarjoiltiin ohuen smetanapedin päällä. Kuoreet oli hapatettu, ja vaikka pidän kovasti ajatuksesta, että myös roskakalaa käytetään ruoanlaittoon, kuoreen maku oli omaan makuuni vähän turhan kalaisa.

Näiden annosten jälkeen odotin jo kovasti, että seuraavat annokset olisivat jotain, jossa olisi kaikki kohdallaan. Pääruokiin päästiin seuraavan keittiön tervehdyksen jälkeen.

Ensimmäinen pääruoka olikin aivan ihana! Pyhäjärven kuhaa, Rekolan fenkolia ja tilliä ja niiden alla pastalevy. Tämä oli toinen lempiannoksistani ja kuhan kypsyys juuri oikea.

Myös lihaisa pääruoka oli täydellinen. Ylätalon tilan kyyttöä, Rekolan juureksia ja kantarellia. Kyyttö oli pitkään haudutettua ja äärettömän mureaa mutta silti tiivistä eikä lainkaan haojavaa. Erinomaista.

Juustolajitelma tarjoiltiin hunajan kanssa. Olisin yhdistänyt juustoon mielelläni myös jonkin hillon.

Ennen jälkiruokia oli vielä yhden yllätysannoksen vuoro, ja nyt tätä kuvaa katsoessani en muista enää lainkaan, mitä olen syönyt. Seuraavan kerran on todellakin tarpeellista tehdä muistiinpanoja.

Mustikkaa, Heikkilän tilan ternimaitoa ja mallasta tarjoiltiin punaisen tarhakäenkaalin kanssa, ja hämmästelimme, että tämähän on sama kasvi, joka leviää hurjasti puutarhassamme.

Vadelmapiiras tarjoiltiin osissa. Se oli aivan ihastuttava lopetus illalliselle.

Kokonaisarvio illallisesta oli todella hyvä, annokset mielenkiintoisia, lähiruokaa suosiva konsepti erittäin hieno ja palvelu hyvin ystävällistä – ei siis lainkaan jäykkää. Ravintolasalin tunnelma oli kuitenkin hiljainen, jopa harras, ja olisin halunnut kääntää musiikkia kovemmalle, ettei keskustelu kuuluisi niin selkeästi pöydästä toiseen. En tuntenut olevani alipukeutunut farkuissani. Liki 140 euron lasku yhdelle henkilölle on kuitenkin melko paljon, joten kovin usein tällaista illallista ei voi nauttia.